Kun muutos pelottaa
Olen käynyt lukemassa eri viestiketjuja jonkun aikaa, ja tuntuu hieman hölmöltä kirjoittaa tänne, kun omassa suhteessa ei ole ”oikeita ongelmia”, kuten uskottomuutta, väkivaltaa tai muutakaan kaltoin kohtelua. Kirjoittelin tänne joskus kauan aikaa sitten toisella nimimerkillä, mutta siitä nimimerkistä tai salasanasta ei ole enää mitään muistikuvaa, joten päätin luoda uuden.
Olin aikanani koulukiusattu niin, että minua lyötiin koulussa. Yläasteella ja lukiossa tunsin lähinnä ulkopuolisuutta, ja noilta ajoilta minulla on säilynyt vain yksi ystävyyssuhde. Tapaamme edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti ja päivitämme toistemme kuulumisia.
Ennen yliopistoa minulla oli muistaakseni joitakin ihastumisia, mutta en uskaltanut lähestyä vastakkaista sukupuolta. Sitten eräällä köksän tunnilla eräs tyttö ilmoitti vihaavansa minua, koska minulla oli huono kroppa (olen kylläkin ihan normaalipainoinen, mutta en erityisen lihaksikas). Lisäksi oli joku toinenkin syy, mutta sitä en enää muista. Tänäkin päivänä minun on vaikea ymmärtää tuollaista ilkeyttä, vaikka se ei sinällään mieltä enää vaivaakaan.
Lukiossa yritin lähestyä yhtä tyttöä, mutta hän ei ollut kiinnostunut minusta. Joskus myöhemmin hän ilmoitti, että olin niin nolo, ettei minun kanssani voinut olla. Siihen minulla ei ollut paljon sanottavaa. Tämä jätti jäljen, jota kannoin mukanani pitkään; olin nolo, kukaan ei halunnut minua.
Armeijan jälkeen siirryin yliopistoon, jossa ehkä ensimmäistä kertaa koin kuuluvani ”porukkaan”. En ollutkaan enää outo, vaan lähinnä persoona muiden persoonien joukossa. Yhtäkkiä huomasin olevani myös kiinnostava vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta, mikä tuntui mukavalta. Muistan, että jossain illanvietossa eräs tuttu puhui siitä, kuinka miehetkin saavat itkeä, johon muistan todenneeni, ettei tunteita saa näyttää. Jälkeenpäin olen miettinyt, mikä vaikutus aiemmilla kokemuksilla oli tuollaiseen kommenttiin.
Yliopistossa minulla oli yksi tapailusuhde ja toinen suhde, joka eteni jopa pusutteluksi asti. Ensimmäisen päätti toinen osapuoli, ja toisen päätin minä hyvin lyhyen tapailun jälkeen. Jonkin aikaa tämän jälkeen tapasin nykyisen vaimoni. Hänen ensimmäinen iskuyrityksensä ei oikein onnistunut, kun minä rassukka en tajunnut, että hän oli ylipäätään yrittänyt iskeä minua. Tajusin sen vasta kotona ja kirosin tyhmyyttäni 😉
Tapasimme kuitenkin myöhemmin ja sain lopulta sovittu treffit, joista varsinainen seurustelumme alkoi. Voin sanoa, että rakastuminen tuntui ihanalta ja vielä ihanampaa se oli, kun tunne oli molemminpuolinen. Läheisyys, seksi ja keskustelut, tunne siitä, että oli vihdoinkin löytänyt jonkun ja ”päässyt perille”.
Sittemmin asiat mutkistuivat, sillä sairastuin jossain vaiheessa masennukseen. Elämäni merkittävin suhde oli yhtäkkiä vaakalaudalla, kun mielessä alkoi pyöriä kaikenlaisia ajatuksia. Ajattelin usein eroa, mikä tuntui kamalalta, koska en tosiasiallisesti halunnut erota. Söin lääkkeitä, mutta ne veivät tunteet pois, joten lopetin. Jossain vaiheessa olimme kaukosuhteessa vaihto-opiskelun vuoksi, mutta olen melko varma, että ilman vaimoani en olisi varmaan koskaan lähtenyt vaihto-opiskelemaan ja oppinut uuden maan kulttuuria tai kieltä.
Masennus ja ahdistus jatkuivat kylläkin erossa olonkin aikana, mutta tämän jälkeen muutimme yhteen ensimmäiseen omaan kotiimme. Jossain vaiheessa aloitin terapian, jossa aloin käydä asioita juurta jaksain läpi. Terapian aikana oli hyviä ja huonoja vaiheita, mutta alun intensiivisen jakson jälkeen aloin käydä siellä harvemmin ja elämä tuntui paremmalta. Kosinkin vaimoani, ja hän suostui.
Seuraavan kerran olimme erossa vaimoni lähdettyä kolmen kuukauden harjoitteluun ulkomaille. Itse olin tuolloin myös harjoittelussa, ja muistan että olin tuona aikana ainakin jossain määrin ahdistunut. Olin kuitenkin työssä ja sain hyvää palautetta, mikä tuntui hyvälle.
Yliopistosta valmistumisen jälkeen alkoi työnhaku, mutta meidän alallamme se tarkoitti muuttoa pääkaupunkiseudulle. Minä tosin hankin itselleni harjoittelupaikan ulkomailta, jonne lähdin puoleksi vuodeksi. Tuosta ajasta muistan, että minusta oli mukavaa opiskella vieraan maan kieltä ja joskus viikonloppuisin tunsin itseni todella onnelliseksi, kun kävelin keväistä katua kohti lempikahvilaani. Tuossa vaiheessa olimme olleet jo useamman vuoden kihloissa, joten puolisoni alkoi puhua naimisiinmenosta.
Se tuntui jostain syystä vaikealta. Pelkäsin, että olisin hääpäivänä ahdistunut ja kaikki menisi sitä kautta pilalle. Olisin halunnut vielä ”vähän odottaa”, mutta olimme tuossa vaiheessa olleet kihloissa jo useamman vuoden, enkä rehellisesti sanoen oikein tiedä, olisinko ollut yhtään sen valmiimpi kahden vuoden päästä. Olin ahdistunut, pelkäsin muutosta ja jonkinlaisessa paniikissa tulin ehdottaneeksi jopa eroa. Järkytyin asiasta niin, että peruin asian lähes samantien. Kävimme puhumassa asiasta pariterapeutilla muutaman kerran, jonka jälkeen asiat alkoivat kääntyä paremmaksi.
Tuossa vaiheessa sain myös uuden työpaikan, jossa pääsin tekemään todella monipuolista työtä hauskassa porukassa. Elämässä tuntui olevan jälleen merkitystä, mikä heijastui kotioloihinkin. Häitäkin oli mukava suunnitella, eikä ahdistusta tuntunut. Hääpäivä oli kaikinpuolin onnistunut ja tunsin itseni onnelliseksi.
Tästä kaksi vuotta eteenpäin on ollut ehkä elämäni onnellisinta aikaa. Elimme tuona aikana hetken erossa, kun vaimo lähti töihin ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi, mutta en muista, että olisin tuona aikana tuntenut erityistä ahdistusta. Ajatukset täytti toisaalta hyvin hektinen työ, joten ahdistukselle ei toisaalta löytynyt tilaakaan.
Nyt ahdistus on kuitenkin palannut, sillä saimme kuin saimmekin pankin myöntämään meille lainaa ja saimme ostettua itsellemme isomman asunnon. Lähestyvä muutto on kuitenkin laukaissut minussa vanhan ahdistuksen, joka pelottaa monella tapaa. Olo on monella tapaa samanlainen kuin muutama vuosi sitten, kun aloimme puhua naimisiinmenosta, enkä oikein pysty ajattelemaan asiaa niin, että kaikki kääntyi tuolloinkin lopulta parhain päin. Vaikka suhteemme on kestänyt tähän mennessä vaikka mitä, pelkään että rakkautemme loppuu, enkä pysty vaikuttamaan asiaan millään tapaa. Mieleni tuottaa mitä mielenkiintoisempia skenaarioita siitä, kuinka minun on lähdettävä, jotta tulisin onnelliseksi. Ristiriita syntyy siitä, että en tosiasiallisesti halua tätä. Uskon todella herkästi muiden ihmisten tarinoita ja alan uskomaan, että juuri tuo on myös minun tarinani. Ja tämän jälkeen olen entistä ahdistuneempi.
Apua olen löytänyt HOT-terapiasta eli tietoisesta läsnäolosta. Siinä mielen esittämät ajatukset nähdään vain tarinoina, jotka voivat olla joko miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Niitä ei pidä työntää pois, vaan ne pitää vain panna merkille ja antaa sen jälkeen mennä. Olen pyrkinyt sallimaan ahdistavat ajatukset, vaikka ne tuntuisivat kuinka pahalta. Tämä pelottaa. Koko HOT-terapian ajatus on se, että ajatukset ovat vain ajatuksia, mutta hyvin usein huomaan kysyväni, että entä jos ne ovatkin täyttä totta.
Lohtua tässä tilanteessa tuovat kokemukset siitä, että olemme olleet kohta kymmenen vuotta yhdessä, eikä näissä ajatuksissa ole sinänsä mitään uutta. Ne ovat tulleet ja menneet aikaisemminkin ja olleet läsnä juuri silloin, kun asiat jotenkin muuttuvat. Kun asiat sujuvat, pysyn paljon paremmin tasapainossa, eikä minua pelota läheskään niin paljon. Silti pelkään ajatusta, että juuri nyt tällä kertaa ne eivät mene pois, vaan vainoavat minua loputtomasti.
Kiitoksia sille, joka jaksoi lukea tähän asti. Tästä tuli vähän pidempi sepustus, mutta tunsin jotenkin tarvetta kirjoittaa ”koko” tarinan auki, jotta se olisi ymmärrettävämpi. Rakastan puolisoani ja haluan olla hänen kanssaan, ja usein meillä onkin mukavaa yhdessä. Ongelma on se, että ajatukset hyökkäävät kaikkein voimakkaimmin juuri ollessani yksin.
Minun on vaikea puhua asiasta muille kuin puolisolleni. Muut ihmiset ovat herkkiä neuvomaan, että ”juuri tuolta minusta tuntui” ja minä herkkänä ihmisenä lähden tietysti helposti sellaisiin tarinoihin ja kehitän siitä itselleni uuden totuuden. Siksi en oikein enää halua puhua asiasta kellekään muulle.
Tänään tuli itku, en jaksanutkaan tehdä työtä, jonka olin tälle päivälle suunnitellut. Soitin vaimolle töihin, joka lupasi tulla hieman aikaisemmin kotiin. Ehkä tuo aikaisempi kirjoitus herätti jotain, en tiedä. Itkun jälkeen olo on tasaisempi, kuten aina.
Unohdin kirjoittaa edelliseen postaukseen jotain lapsuudestani. Se oli pääosin kai ihan onnellinen, ja vanhempani ovat vieläkin yhdessä. Äidilläni tosin on pitkä mielenterveydellisten ongelmien historia, pääasiassa masennusta ja pelkotiloja. Tästä ei kotona puhuttu, vaan huomasimme asian, kun kaappiin ilmestyi pilleripurkki. Ehkä olisi pitänyt.
Vuosi tai puolitoista vuotta sitten äidilläni oli paha vaihe, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että kuolee. Hän oireli todella vahvasti psykosomaattisesti, ravasi lääkäreillä ja luki netistä tautikuvauksia. Me ulkopuoliset näimme kierteen selkeästi, mutta äiti sai paniikkikohtauksia ja oli vakuuttunut siitä, että hänellä on vähintään jonkinlainen syöpä. Jossain vaiheessa paikallinen kansanparantaja "ennusti" jotain äidille, josta hän meni entistä enemmän sekaisin.
Tilanne korjaantui jossain vaiheessa, kun isä sai äidin syömään masennuslääkkeitä, jotka tasasivat oloa ja poistivat pelkotiloja.
Tästä huolimatta emme ole oikein puhua äidin kanssa mielenterveysasioista, koska hän ei ole asian suhteen erityisen vastaanottavainen. Toisaalta, kuka olisi, sillä pelko siitä, että asia uusiutuu on kai aina olemassa. Neuvot ovat yleensä tyyliin: ylös, ulos ja lenkille, mutta kaikki masentuneet tietävät, että tämä voi pahimmillaan olla todella huono neuvo.
Tunnistan äitini psyykkisessä käyttäytymisessä myös omia tiloja: ajattelen hyvin usein, että joku toinen tietää paremmin, miten minun tässä elämässä tulisi toimia.
Luin. En oikein tiedä mitä sanoa. Ajatukset ovat vain ajatuksia ja tunteet vain tunteita. Ei niillä ole mitään varsinaisia taikavoimia. Mikä muuttamisessa ja asuntolainassa pelottaa? Ovatko asiat liian hyvin? Sekin voi olla hämmentävää🙂
Jostain olen lukenut, että muutokset ihmisen elämässä laukaisevat kriisejä ja tuolloin tulee myös pelottaviakin tunteita esiin. Onhan lainan ottaminen tiettyä sitoutumista ja voi pelottaaa se, miten sen takaisinmaksusta selviää. Kuitenkin useimpien isojen hankintojen tekeminen usein edellyttää velan ottamista.
Onkohan lapsuudestasi jäänyt jotain alitajuntaan käsittelemättä; kerroithan äitisi ongelmista ja tuli mieleeni, olisivatko ne jotenkin luoneet turvattomuuden tunnetta?
Olisiko sinulla kenties jo nyt stressiä työssäsi ja se voisi edesauttaa sitä, että pelkäät, ettet selviydykään lainan takaisinmaksusta?
Mielestäni olisi hyvä, jos hakisit itsellesi ammattiapua. Monesti ulkopuolinen henkilö auttaa asioiden saattamisessa oikeisiin mittasuhteisiin.
Tuo, että olet itkenyt saa minut tuntemaan vielä enemmän siten, että sinun olisi hyvä päästä purkamaan pahaa oloasi vaikkapa terapiassa.
Kiitos rohkaisevista kommenteista. Muuton jälkeiset päivät ovat tuntuneet aivan erilaisilta, onnellisilta. Olen kokenut tämän monen monituista kertaa, eli siten, että mielessä on pyörinyt ennen muutosta huoliajatuksia ja tilanne on ollut tosi stressaava. Kun tästä murehtimisesta on päässyt eroon, on olo muuttunut jälleen paremmaksi (normaaliksi).
Sitä tavallaan luulisi, että oppisi luottamaan, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin, mutta jokin asetus mielessä tuntuu aina varoittavan, kun jotain vähän suurempaa on tapahtumassa. Mieleni tuntuu olevan suhteeni aika ylisuojeleva. HOT-terapiasta (itseopiskeltuna) on ollut kyllä hyötyä, sillä se on auttanut näkemään ajatukset ajatuksina, jotka tulevat ja menevät.
Terapiassa olen istunut aikoinaan kolme vuotta, joten mihinkään Kelan tukemaan terapiaan minulla ei ole asiaa vielä moneen vuoteen. Muistaakseni viisi vuotta pitää olla terapiajakson välillä ennen kuin voi saada Kelalta päätöksen uudesta terapiasta. Nykyisten leikkauspolitiikan aikana voi olla, että tätäkin aikajaksoa on pidennetty. Niin rikas en joka tapauksessa ole, että minulla olisi varaa maksaa terapiasta täyttä hintaa.
Kolmen hyvän päivän jälkeen ahdistus palasi. Näyttäisi siltä, että vanha tuttuvuus, masennus, olisi palannut jossain määrin. On todella vaikea myöntää, että olisi masentunut tai ei jaksaisi. Syyllisyys ja häpeä siitä, ettei jaksa on suuri, vaikka ystäväpiirissäni on useampia masennuksesta, burn outeista ja muista mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä. Jotkut ystävistäni tietävät, että olen käynyt terapiassa, mutta sen enempää en ole heille asiasta puhunut. Ehkä he ajattelevat, että kerron heille, jos siltä tuntuu. En koskaan ole kertonut. Ehkä olisi pitänyt.
Lopetin alkoholin juomisen joskus 8 vuotta sitten, koska lääkäri sanoi sen vaikuttavan depressiolääkkeiden tehoon. Lääkkeitä en tosin syönyt pitkään, ehkä puoli vuotta tai vuoden, sillä siinä vaiheessa olin siirtynyt jo terapiaan, ja se alkoi varmasti vaikuttamaan jollain tapaa positiivisesti. Toisekseen pelkäsin, että olisin ehkä voinut jossain vaiheessa ruveta lääkitsemään depressiota alkoholilla, vaikka sellaista en koskaan tehnytkään. Mahdollisuus siihen riitti kuitenkin siihen, että päätin lopettaa juomisen kokonaan. Asian tullessa esille olen selittänyt, että "ei vain tehnyt mieli" tai "en halua juoda". Ehkä olisi pitänyt vain rehellisesti sanoa, että minulla oli masennusta ja pelkäsin alkoholin vain pahentavan sitä.
Stigma herkemmästä mielenterveydestä on kuitenkin vahva. Useamman vuoden ajan identiteettini perustui siihen, että en tunteile turhia tai olen sellaisen yläpuolella. Parisuhteessa tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä siinä on siedettävä epävarmuutta, pelkoja sen vastapainoksi, että siinä on mahdollista saada yhtä paljon ja enemmänkin takaisin. Oma kumppanini on seissyt rinnallani kohta kymmenen vuotta niin myötä- kuin vastamäessäkin. Hän on kaikkea, mitä ihminen voisi kumppanissa toivoa.
Joka tapauksessa olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, että olen ollut pahemmassakin tilassa, mutta olen jotenkin tietoisesti halunnut olla muistelematta sitä aikaa. En ole halunnut ottaa kantaa muitten masennukseen tai rohkaista heitä, koska se on koskettanut kipeästi myös omaa itseäni ja muistuttanut minua omasta heikkoudestani. Pelkään vain sitä, että ihmisten suhtautuminen minuun muuttuisi jotenkin sääliväksi tai he alkaisivat kohtelemaan minua jotenkin toisella tavalla.
Masennus, jos siitä jotain tänä päivänä ymmärrän, ei ole jatkuvaa pahaa oloa. Ahdistukseen syntyy tiloja, jossa virtaa myös hyvää oloa, mutta sitten voi taas tuntua pahalta ilman mitään merkittävää syytä. Vastoinkäymiset tuntuvat moninkertaisilta, pienet ilonaiheet joskus hyvinkin pieniltä. Asioihin tarttuminen on joskus helppoa, joskus vaikeaa. Tehtävien välttely arkipäiväistä. Energiaa on vähemmän, väsymys on läpitunkevaa.
Kaiken tämän takana on kuitenkin aika, jolloin asiat ovat taas paremmin, eivätkä pelot ohjaa elämää. Tiedän henkilökohtaisesti, ettei tällaiseen usko ole helppoa, koska pohjimmiltaan masennuksessa on kyse paradoksista: mieli synnyttää sellaista toivottomuutta, josta ei pitäisi olla ulospääsyä. Silti sellainen on, mutta se joka on sellaisen löytänyt, ei toisen masentuneen mielestä voi olla aidosti masentunut, koska masennuksen toivottomuus on joskus niin syvää. Sanoin joskus vuosia sitten, että kirjoitan kirjan, jos koskaan selviän masennuksesta. Selvisin masennuksesta, mutta kirjaa ei koskaan tullut. Hyvässä olossani en halunnut katsoa taakseni vaan keskittyä siihen, että olo oli vihdoinkin hyvä ja olin menossa eteenpäin.
Eilen en tehnyt mitään "tuottavaa". Sen sijaan vastailin muille täällä Tukinetissä. Rohkaistuin kertomaan osalle kavereistani, ettei minulla asiat ole aina hyvin ja olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kärsinyt eripituisista masennusjaksoista. Palaute oli helpottavaa, ihmiset kertoivat olevansa tukena ja sanoivat, että saa soittaa, jos siltä tuntuu. Eräs kavereista kertoi hänkin, että eipä tuossa mitään, minäkin söin lääkkeitä jossain vaiheessa ja kävin juttelemassa työterveyspsykologille. Oma masennus alkaa tuntua vähemmän häpeälliseltä, kun huomaa, että se on niin tavattoman yleistä, ihmiset eivät vain uskalla kertoa siitä. Niinkun en itsekään ole uskaltanut kertoa tähän asti.
Ex tempore päätin myös lähteä lounaalle yhden kaverin kanssa. Hänelläkin on ollut mielenterveysongelmia. On tavallaan hyvä jutella ihmiselle, joka "tietää", että vaikka kaikki on hyvin, voi silti olla raskas ja merkityksetön olo. Saman kaverin rohkaisemana päätin varata ajan psykoterapeutille; kiva päästä juttelemaan näitä asioita jollekulle "neutraalille" ihmiselle. Tarkoitus on vähän kartoittaa terapian tarvetta, luulisin, että muutamakin kerta auttaa avaamaan joitain lukkoja.
Soitin myös äidille, ja kerroin tilanteestani. Yleensä hän alkaa neuvoa, että "ylös, ulos ja lenkille", mutta kun sanoo sanan terapeutti, hän näyttää ymmärtävän, että kyse on ehkä vähän jostain vakavammasta. Eräs äidin kysymys jäi mieleen, vaikka kyseessä olikin aika yllättävän yksinkertainen kysymys: "Mitä sinä haluat elämältä?" Niinpä niin: merkitystä. Tunnetta, että tekee jotain tärkeää, saa asioita aikaiseksi, rakastaa jotakuta ja matkustaa. Asiat ovat enemmän kuin niiden summa, sillä yksinään tärkeän asian tekeminen ei välttämättä tunnu merkittävältä, jos ei ole rakasta tai ystävää, jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Noin niinku esimerkiksi.
Tänään olisi tarkoitus solmia uusi työsopimus, lisäksi lähden tsiigailemaan pöllöjä Sipoon metsiin. Jollakin tasolla en jaksaisi lähteä rämpimään metsään, mutta todennäköisesti se on sen arvoista, vaikka en kuulisi yhtäkään pöllöä.
Tänään oli Hesarissa sellainen juttu, joka tuntui selvittävän itselleni aika paljon käyttäytymistäni viimeisen 10 vuoden aikana. Juttua en voi linkata, koska se on vain tilaajille, mutta kyse oli pakko-oireisesta häiriöstä, jossa ihmisen mielen täyttää parisuhdetta koskevat huoliajatukset. Jutun esimerkit vaikuttivat, kuin ne olisi koottu juuri minun elämästäni. Liityin välittömästi aihetta koskevaan Facebook-ryhmään ja kerroin oman tarinani.
Samaan aikaan huolestuttaa, kun kaveripariskunnan toinen puolisko kipuilee masennuksen kanssa. Nyt kuvassa on jo itsemurha-ajatukset, joten pakko puuttua, vaikka itse en ehkä juuri nyt ole parhaimmassa mahdollisessa kunnossa.