On niin paha olla. Mieheni taas kerran pilasi iltamme juomalla liikaa. Tätä on jatkunut koko yhdessä olomme ajan, tosin on tässä ehkä vähän parempaan suuntaan menty. Mutta taas on paha olla. Mieheni ongelma ei ole niinkään se, että hän joisi liian usein, vaan silloin kun ottaa, niin ottaa sitten kunnolla. Olemme tästä asiasta puhuneet paljon, ja aina hänen ryyppyiltansa ja sitä seuranneen riidan jälkeen olemme asian selvittäneet ja jatkaneet. Mutta oikeasti emme me niitä ole selvittäneet. Riita on vain sovittu ja taas kerran todettu, että ei pitäisi niin paljon ottaa. Nyt alkaa voimani olla kuitenkin lopussa. Mieheni työntää minut käytöksellään pois luotaan.
Puhun koko ajan miehestäni, vaikka ei hän oikeasti ole kuin avomieheni. Ei mieheni, vielä. Olemme menossa ensi helmikuussa naimisiin ja suunnitelleet häitä jo paljon. Rakastan miestäni. Olen perjantai-illasta asti ollut etäinen hänelle. Emme ole sanaakaan puhuneet siitä illasta. Kaksi viestiä hänelle laitoin eilen hänen käydessään asioilla, ja niissä viesteissä kerroin oleellisimman asiani. En enää jaksa tällaista. En ole koskaan ollut hänelle suuttunut ja etäinen näin pitkää aikaa. Viimeistään seuraavana päivänä olen aina leppynyt ja tahtonut hänen lähelleen. Koska rakastan. En kestä etäisyyttä. Nyt olen kuitenkin perjantaista asti miettinyt paljon. Näin ei voi jatkua. Jotain muutosta on tapahduttava. En voi elää näin, että hän juomisellaan satuttaa minua jatkuvasti. Minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa kun tilanne on tällainen kun se on. Ensimmäiset hetket perjantai-iltana ja vielä lauantaiaamuna katsellessani häntä krapulaisena tunsin lähinnä inhoa häntä kohtaan. Tai en häntä kohtaan sinänsä, vain hänen käytöstään ja juomistaan kohtaan. Aiemmin olen akuutimman inhon laannuttua ja ikävän tunteen synnyttyä palannut hänen lähelleen. Inho häipyi nopeasti ja tilallr tuli ikävä. Taas kerran. Nyt olen kuitenkin pysynyt etäällä. Ja se tuntuu pahalta. Hän on yrittänyt lähestyä minua useaan otteeseen, mutta olen työntänyt hänet pois. Oikeastaan hän on työntänyt minut pois. Hänen läheisyytensä sattuu valtavasti, koska tahtoisin vastata hänen yrityksiinsä. Tahdon lähelle häntä. Olen miettinyt viikonlopun aikana paljon. Joudun tekemään kovasti työtä, että en mene hänen lähelleen ja lopeta tätä etäällä oloa. Koska jos niin tekisin, asia unohtuisi taas ja sama tilanne toistuu taas uudelleen. Nyt on jotain oikeasti tapahduttava. Mutta mitä? Rakastan häntä todella. Silloin kun hän ei juo, on hän maailman ihanin mies. Juuri se oikea minulle. Tahdon mennä naimisiin hänen kanssaan ja jakaa loppuelämäni hänen kanssaan. En siis tahdo nähdä eroa ratkaisuna tilanteeseemme. Viime päivinä on vain enemmän ja enemmän alkanut usko loppua siihen, että mieheni pystyy olemaan hääpäivämme juomatta. En tahdo myöskään häämatkallamme yhtä ainutta viinalla pilattua iltaa. Viime perjantaina ahdisti myös se, että jo alkuillasta aloin ikäänkuin vahtia hänen juomistaan ja käyttäytymistään, sillä kokemuksesta tiesin, että hän tulee juomaan liikaa. En jaksa tällaista enää. En tahdo peruuttaa häitämme.
Mieheni ei ole koskaan ollut väkivaltainen, eikä millään tavalla vaaraksi itselleen eikä muille, eikä aiheuttanut muutenkaan mitään suuria vaaratilanteita tms. Hän vain juo liikaa, ei pysty hallitsemaan juomistaan eikä juotuaan kykene huolehtimaan itsestään. On inhottava sanoa, mutta häpeän häntä. Silloin kun hän on humalassa. Juon minä itsekin, enkä missään nimessä vaadi häntä lopettamaan juomista kokonaan. En edes haluaisi, että hän kokonaan juomisen lopettaisi. Kyllä minä haluaisin hänen kanssaan silloin tällöin ottaa viiniä tai käydä istumassa iltaa parilla siiderillä. Mutta onko se mahdollista? Mitä ylipäätään voin tehdä tässä tilanteessa? Nyt tunteeni ovat todella sekaisin. On tämä tekstinikin sen myötä melko sekavaa. Toivottavasti tästä edes jotain tolkkua saa. ☹️
Hei -Eveliina-,
Minä tiedän tuon tunteen. Minun mieheni tosin joi paljon ja joskus jopa useita kertoja viikossa, ei väkeviä, mutta kaljaa virtasi senkin edestä. Tunnistin itsestäni juuri tuon viilenemisen, etäisyyden ja pelon. Lisäksi salailu lähimmäisiltä oli kaikista kamalinta. Kerroin miehellenikin, että totuus on se, että mikäli hänen juomiseensa ei tule muutosta, meidän suhteemme jäätyy vähitellen vaikka minkä tekisin ja kuinka rakastaisin. Heti en tietenkään saanut sanottua mitään, tunteet vain kalvoivat sisälläni enkä tiennyt miten toimia, miten valita. Tiesin ja tiedän kuitenkin sen, että en halua ajatellakaan elämää ilman häntä, mutta en voinut ajatella myöskään elämääni kaljapullon jatkona tai ehkä lähinnä sen varjossa. Olin jo kävelemässä suhteesta ainakin ajatuksen tasolla, kunnes saimme asiaa pohdittua ja mieheni itse myönsi ongelmansa ja myös siitä minulle sekä meille aiheutuvat vaikeudet. Kuin pienelle lapselle totesin hänelle, että rakastan sinua, mutta vihaan juomistasi emmekä ikinä voi toteuttaa yhteisiä unelmiamme jos asiat jatkuvat näin.
Valitettavaa(?) kuitenkin on, että mikäli näyttää siltä, että ihmisellä on ongelmia alkoholin kanssa, joi sitten usein tai kerralla liikaa tai mikä variaatio tahansa, hyvin harvoin, eikä luultavasti koskaan ongelmatapaus pysty ikinä "pelkkään" sosiaaliseen juomiseen. Meillä miehellä Antabukset ja pian puoli vuotta selvänä ( tosin helppoa se ei ole ollut.. ) ja suhde voi mainiosti. Itsekään en enää juo, enkä koskaan ole paljoa juonutkaan, joten ratkaisu on minulle helppo.Tietenkään ketään ei voi pakottaa muuttamaan juomatottumuksiaan, itsestä sen on lähdettävä niin kuin kaikessa itseen ja itsensä muuttamiseen liittyvässä. Mutta kenenkään ei pidä myöskään alistaa itseään ja omia toiveitaan sekä haaveitaan alkoholin piruilla ja kiroilla.
Eveliina, ymmärrän vaikean tilanteesi ja nuo inhottavat tunteet joita käyt läpi. En tahdo tässä kirkasotsaisesti antaa sinulle neuvoja tai hurskastella omilla teoillani vaan haluan sen kertoa, että tiedän ja ymmärrän miltä sinusta tuntuu ja myös sen, että kyllä siitä voi selvitä. Voidaan palailla kuulumisiin mikäli haluat. 🙂🌻
Hei Eveliina! Olet noin kuukausi sitten tänne kirjoitellut ja sattumalta omissa morkkiksissani huomasin viestisi. Meillä on siis avon kanssa (n. 5v yhdessä) sama tilanne ja minä olen se, joka juo. Ryyppään samalla tavalla kuin partnerisi eli harvemmin, mutta aina liikaa. Määrän hallitseminen on nykyään täysin kadoksissa. Tämän takia avollani on varmasti jo samat ajatukset kuin sinulla.
Päätin nyt kirjoittaa tänne, kun en enää luota itseeni eikä avokaan. Olen ihan tosissani luvannut hänelle aikaisemmin, etten enää juo samanlailla, mutta olen pettänyt lupaukseni ja pettynyt itseeni. Oikeasti haluan muutoksia, mutta sama kierre tuntuu vain jatkuvan. Pahimmat morkkikset on kärsitty ja muutenkin elämä tuntuu olevan mallillaan, niin sitten taas sama juttu.
Nyt tilanne on mennyt vielä pahemmaksi, koska isäni on juonut itsensä muutaman kerran melko överiin ja riehunut kotona, joten olen huolissani perheestäni. Olen sitten itse juonut murheisiini ja stressiini ja löytänyt itseni aamukymmeneltä metsästä ja milloin mistäkin. Melko tyhmää vastata toisen juomiseen omalla juomisella, mutta se ei ollut kuitenkaan tarkoitus. Pahin tapahtui nyt juhannuksena, kun olin ensimmäistä kertaa väkivaltainen ja aivan liian humalassa. Olimme viettämässä juhannusta vanhempieni kanssa ja lopulta löin isälleni mustan silmän ja sanoin hänelle asioita, joita en tarkoittanut.
Tiedän, että avoni lähtee kohta, jos jatkan samaa rataa. En osaa juoda vähän, joten en halua juoda ollenkaan. Haluaisin aloittaa uuden elämäntyylin ilman alkoholia, mutta se tuntuu vaikealta. Avo on täysin absolutisti, joten hänen kanssaan olisi helppoa olla raitis ja ainakin vielä hän on valmis yrittämään. Toisaalta kaikki ystäväni muistuttavat jatkuvasti ryyppäämisestä ja houkuttelevat mukaan. On vaikeaa nähdä itseäni täysin raittiina, mutta olen sitä mieltä, että se on kuitenkin ainoa mahdollisuus.
Olen myös luonteeltani aika murehtiva ja aikaisemmin kärsinyt kunnon masennuksestakin. Olen ajatellut terapiaa tms. mutta ei siihen ole varaa. Jos siis Eveliina vielä seuraat tätä niin olisi kiinnostavaa tietää, mitä teille nyt kuuluu. Ja tottakai otan vastaan neuvoja muiltakin. Ehkä saan hyviä neuvoja ja opin jotain tai en. Halua on muuttua, mutta onko tahtoa tarpeeksi...
Kiitos vastauksistanne nevercry ja Hannu83. Oli mukava lukea kaksi noinkin erilaista kommenttia. Mitä meille siis nykyisin kuuluu...
Tuon kirjoittamani tapauksen jälkeen puhuimme pitkään ja perusteellisesti. Mieheni kertoo kovasti tahtovansa vähentää juomistaan, koska ymmärtää sen, mihin tällainen elämäntyyli voi johtaa. Ei hänkään halua suhdettamme (eikä ennenkaikkea omaa elämäänsä) pilata juomisella. Näin hän itse sanoo, mutta minulla on jotenkin niin ristiriitainen olo, kun haluaisin uskoa - ja jollain tasolla uskonkin - hänen sanaansa, mutta toisaalta hänen tekonsa puhuvat toista. Tuon tapauksen jälkeen vaadin miestäni itse keksimään ratkaisun, millä voimme tästä tilanteesta päästä pois. Minä kyllä tukisin häntä siinä, mutta en tahdo hänelle alkaa sanomaan ja neuvomaan kuinka hänen pitäisi tehdä. Tahdoin myös, että hän itse ottaisi vastuun teoistaan. Mieheni siis itse ehdotti ratkaisuksi sellaista, että kun jossain olemme iltaa viettämässä, minä voin sanoa hänelle milloin olisi aika siirtyä veden juontiin. Koska hän omien sanojensa mukaan ei pysty kontrolloimaan itseään ja juomistaan, eikä myöskään huomaa olevansa liian humalassa kuin vasta siinä vaiheessa, kun on jo aivan liian myöhäistä. Olen kuitenkin sen verran pitkään jo mieheni tuntenut, että näen hänestä milloin hänene humalatilansa alkaa olla tietyssä pisteessä. Siihen asti kaikki on hyvin, mutta sen jälkeen yhtä helvettiä. En koe mieheni sysänneen vastuuta juomisestaan minulle, sillä uskon, että muutos voi tapahtua, se vain vie aikaa ja mieheni tarvitsee sillä tiellä tukeani. Tavoitteena siis olisi, että mieheni oppii vähitellen ymmärtämään kuinka paljon voi illan aikana ottaa.
Tämä ratkaisu toimi hyvin jonkin aikaa. Juhannukseen asti. Aaton vietimme mukavasti yhdessä ja ilta oli oikein onnistunut. Juhannuspäivänä olo oli erittäin onnellinen, vietimme päivän leppoisasti aurinkoa ottaen ja sitten alkuillasta oli oikein mukava tunnelma ja puhuimme paljon suhteestamme ja kaikesta mahdollisesta ja totesimme kuinka hyvin ratkaisumme mieheni juomisen suhteen on toiminut. Loppuillasta sitten menimme jatkoille erääseen leirintäalueemme mökkiin ja vasta siellä jonkin aikaa oltuamme yhtäkkiä huomasin mieheni olevan aivan järkyttävässä kunnossa. On todella inhottava tunne uusien erittäin mukavien tuttavuuksien edessä hävetä omaa miestään. Olisin halunnut jatkaa vielä iltaa, koska minulla oli erittäin hauskaa. Mutta minun oli pakko todeta niille ihanille ihmisille, että eiköhän mieheni ole aika lähteä nukkumaan. Häpesin silmät päästäni. Onneksi mieheni ei mitään kovin kammottavaa onnistunut tekemään, mutta pelkkä järkyttävä humalatila riitti. Se kyllä näkyi hänestä kilometrien päähän. Menimme omaan mökkiimme ja ilmoitin miehelle, että minun viereeni ei ole asiaa tänä yönä. Passitin hänet sohvalle nukkumaan, mihin hän sitten viimein suostui menemään yrittäen ensin lähteä jonnekin ulos kävelemään tai ties mitä. Ja tyhmänä kyselee vain että mikä minua vaivaa. Hän oli niin kuin olisi totaalisesti unohtanut kaiken sen, mitä ollaan yhdessä aiemmin puhuttu. Aivan kuin eri ihminen. Olin aivan suunnattoman vihainen. Vahdin miestäni siinä sohvan vierellä niin kauan kunnes hän nukahti, mikä sitten kestikin melko kauan. En voinut itse käydä nukkumaan, koska mieheni olisi voinut lähteä ulos tai ihan mitä vaan, eikä siinä kunnossa olisi pystynyt itsestään huolehtimaan. Voi sitä vihan ja kuvotuksen tunnetta mikä oli aamullakin katsella siinä sohvalla taju kankaalla nukkuvaa miestä. Sulhastani. Tulevaa aviomiestäni. Tuollaisenko kanssa oikeasti haluan elämäni viettää? Sinä päivänä mielessäni kävi ensimmäisen kerran koko suhteemme aikana olisiko ero sittenkin vaihtoehto. Seuraavan päivän oli omissa oloissani enkä halunut nähdäkään miestäni. Kävihän tämä kysäisemässä "mitä eilen tapahtui, eikö voitaisi puhua siitä", mutta en ollut oikein juttutuulella. En myöskään kestänyt enää olla montaa päivää etäällä ja lepyin sitten seuraavana päivänä. Eikä asiasta tällä kertaa sen kummemmin keskusteltu. Kerroin hänelle kyllä miltä minusta tuntui ja kyllä hän vähän katuvalta näytti. No, sen jälkeen on taas mennyt ihan ok.
En vain tiedä. Olen viime aikoina huomannut miettiväni paljon suhteemme tilaa. Onko tämä todella se mitä haluan? Olen löytänyt miehestäni muitakin piirteitä, mistä en kovin pidä. Kaikki ne oikeastaan tavalla tai toisella liittyvät juomiseen. Siihen elämäntapaan. Mutta kyllä välittömästi tulee vastaavasti mieleen ne hyvät asiat. Kyllä meillä on moni asia erittäin hyvinkin. Tässä suhteessa on niin moni asia hyvällä mallilla, näen hyvinkin yhteisen tulevaisuutemme. Tai siis en osaa nähdä tulevaisuuttani ilman häntä. Toivon, että tämä kaikki pohdiskeluni ja epäilyni johtuu vain siitä, että olemme todella menossa naimisiin. Se on iso päätös elämässä. Ehkä on hyväkin pohtia tällaisia asioita ennen avioliittoa. Eikä vasta naimisiin menon jälkeen. Toivon että näin on. Toisaalta pelkään, että entä jos pohdiskeluni päätyykin siihen, että en voi elää elämääni miehen kanssa, jolla on sellainen asenne juomiseen kuin miehelläni? Onko mieheni juominen sittenkin alkanut vaikuttaa minuun jo näin? Toivon että näin ei ole. En halua vielä luovuttaa. Mutta mitä voimme tehdä? Tuntuu että olen taas ihan sekaisin tunteitteni kanssa. Eikä kuitenkaan ole oikein sellaista ihmistä, jolle voisin täysin avoimesti puhua ja purkaa tunteitani. Täytyy meidän puhua miehenikin kanssa, mutta kaipaan silti tukea itselleni, jotain muuta kuin mieheni, jolle kertoa tunteistani.
Ehkä lähden nyt mieheni viereen nukkumaan. Tai menisinkö sittenkin sohvalle? Huoh.
Moikka Eveliina!
En tiedä miten aloittaisin kirjottamisen. Pakko sanoa, että sun kirjottamassasi on paljon tuttua. Mulla oli perheessä alkoholin kanssa ongelmia, tosin omalla isällä. Näin ulkopuolisen silmin tuntuu kuitenkin, että miehelläsi on alkoholin käytön kanssa paha ongelma... Oma isäni oli alkoholisti. En väitä, että miehesi olisi, mutta ongelmia kuitenkin näyttää olevan. Oma äitini puhui paljon samoja kuin sinä: rakasti, mutta juominen inhotti, joka toinen hetki oli muuttamassa pois ja joka toinen hetki halusi vielä yrittää. Ja tässä on kyse yhteensä kolmenkymmen vuoden avioliitosta... Isälläni juominen paheni vuosien varrella ja jopa tunnusti olevan ongelmia, mutta silti se paheni vuosi vuodelta. Nuorena isäni oli siis raitis, ja pelkästään kavereidensa kännikuskina! Lupauksia juomisen lopettamisesta tuli useita, mutta lopulta se Kuningas Alkoholi vei voiton ja isäni menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen viime pääsiäisenä.
Et voi uskoa kuinka monta huokausta pääsi kun luin kirjoitustasi! En voi sanoa mikä on oikein ja mikä ei, mutta apua löytyy sinulle ja myös miehellesi. Voi olla että AA-kerho tuntuu liian voimakkaalta alkoholi-ongelmien kanssa taistelevalle, mutta jos miehesi ei suostu lähtemään, niin suosittelen sinulle lämpimästi Al-Anon-ryhmää. Se on alkoholi-ongelmaisten omaisille tarkoitettu ryhmä, jonne kaikki on tervetulleita. Saatat saada sieltä paljonkin uutta näkökulmaa asiaan ja ennenkaikkea TUKEA samaa kokeneilta.
Toivottavasti tästä nyt jotakin selvää saa, kun asiaa olisi paljon, mutta ei tiedä mistä aloittaisi ja mihin lopettaisi..
Voimia ja tsemppiä sulle ja miehellesi!
Hei -Eveliina-..
Luin viestisi jo jokin aika sitten ja kirjoitan vasta nyt,koska odottelin kirjoitusoikeutta... Tarinasi sai minut pysähtymään..sai kyyneleet silmiini; Joku muu puki omia ajatuksiani sanoiksi!
...Oma tilanteeni on samantapainen..Olemme mieheni (myöskin avomies) kanssa olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta...Olen itse 23 vuotias ja mieheni 27. Hänen juomisensa on aina ollut ongelmamme..ehkä aluksi sitä ei halunnut ajatella oikeana ongelmana.. Oli kai niin nuori ja jotenkin naiivi...Mitä olen varmasti vieläkin joskus.. Ja tosiaan ongelmana ei ole liian usein juominen vaan se miten paljon hän juo kun juo...Toki poikkeuksia on,joskus osaa jopa ottaa niin ettei ole niiiin pahasti sekaisin...Mutta useimmiten.. Ja miten kerroit että tuntuu että häpeät häntä, tunnen samoin! Sitten harmittaa että miksi on siinä tilanteessa että tarvitsee hävetä!..Rakastan, rakastan paljonkin..mutta joskus tuntuu vain niin kovin raskaalta katsoa toista siinä liiallisen humalan tilassa... Silloin tällöin hän juo niin paljon, missä silloin onkaan iltaa ollut viettämässä,siis kun olemme olleet erikseen liikenteessä,hän juo niin paljon että ei tajua/osaa/kykene/tai jotain edes tulemaan kotiin..saati soittamaan ettei tule..Pettäminen ei ole tässä kyseessä,enkä ole tässä suhteessa naiivi..Joskus tätä tapahtui poikkeuksetta aina kun hän oli viettämässä iltaa kaveriensa kanssa, jäi sinne nukkumaan.. Joskus olen aamulla käynyt hakemassa.. Vaikka tätä ei ole nyt hetkeen tapahtunut mitenkään toistuvasti.. Muutama viikko sitten taas.. Ja ikäväksi "muistoksi" itselle on jäänyt se ahdistus ja se hirveä tunne joka tulee kun kuulen mieheni äänestä että hän on juonut..sydän hakkaa..pelottaa..pelottaa että jos taaskaan toinen ei tule kotiin tai juo liikaa.. pääseekö se nyt ehjänä kotiin vai ei.. Ajatukset alkavat pyörimään päässä..
Hän on siinä liiallisen humalan tilassa jollain tavalla säälittävä ja raivostuttava.. samaan aikaan.. Väkivaltaa ei suhteessamme ole koskaan ollut.Muutama viikko sitten mieheni itsekin sanoi tajuavansa että juo liikaa kun juo.. Ja ettei tämä voi jatkua näin.. Olen monet kerrat vaatinut häntä keksimään ratkaisun..mutta tuntuu ettei ole mitään helppoa ratkaisua.. Mutta.. Äh, en vain osaa ajatella.. Pelottaa koska olen nyt alkanut itse ajatella ettei tämä "piirre" miehessäni välttämättä muutu koskaan... ... Ja haluanko elää näin... Tuntuu ettei se pelkkä rakkaus aina riitä...? Nyt kuulostan varmaan lapselliselta..Mutta halauasin että voisin mieheni kanssa juoda yhdessä, kohtuudella..pitää hauskaa..nauraa.. ja olla jossain yhdessä viettämässä iltaa ilman häpeää tai sitä etten vahdi koko ajan että joko se on liian humalassa... En tiedä saitko nyt tästä sepustuksesta mitään tolkkua..On jotenkin vaikeaa pukea kaikkia niitä ajatuksia sanoiksi...Miten teidän tilanteenne?
Hei kaikille juomisesta kärsiville ja heidän läheisilleen!
Itse olen läheinen, eli isäni alkoholismi😠 on pahentunut iän myötä. Sanon, alkoholismi, vaikka sillä sanalla on Suomessa sama kaiku kuin olisi luuseri ja toivo menetetty. Asia ei ole niin, mutta asia ei ole myöskään niin, että pieni nappailu pahentuessaan olisi muka henkilön itsensä hallittava ongelma, tai ongelma, joka on vain henkilön itsensä vastuulla, "ei muiden asia". Sen kaikki alkoholiongelmaisen puolisot tietävät. Ongelmaa ei siis kannata yli- tai aliarvioida, mutta ottaa vastuu tilanteesta. Juominen on riippuvuussairaus, joka tarvitsee hoitoa. Suomesta löytyy hoitopaikkoja, joista ainakin ensi alkuun voi kysyä tietoa. Mitkään henkilön omat lupaukset eivät voi pitää tilanteessa, jossa juominen on riistäytynyt käsistä, vaikka kuinka hän itse väliaikaisesti muutosta haluaisi. Muutokseen tarvitaan tukea, ja miten paljon hyvää tarkoittava puoliso yrittäisi muutosta aikaan saadakin, ei se tapahdu noin vain.
Äitini on hakenut itse apua Al-Anon -ryhmistä, mutta valitettavasti jätti ryhmät sitten, vaikka varmasti olisi saanut sieltä selviytymistaitoja itselleen. Isä taas kieltää koko ongelman olemassaolon edelleen, ja täten muutosta ei voi tapahtua, vaan ongelma tulee yhä pahenemaan. Ensimmäinen askel on, jos henkilö itse myöntää ongelman olemassaolon. Silloin on liikahdettu jo johonkin suuntaan. Jos hän vielä myöntyy ottamaan minkäänlaista apua vastaan, ollaan taas askel edempänä. Kaikki moralisointi tai itsesyytökset vievät ongelmaa vain pahempaan suuntaan; vain ihminen itse voi lähteä muuttamaan itseään. Totta kai alkoholistiongelmainen ei joskus edes tajua, että vahingoittaa käyttäytymisellään lähimmäisiään. Sen takia kun ymmärtää, ettei itse ole puolison juomisen syynä eikä täten myös ratkaisuna, on keventänyt jo painolastiaan vähän. Kannattaa hankkia tietoa, pyytää apua, kehoittaa lähimmäistä hoitoon tai AA-ryhmiin. Niistä on tullut monelle apua ja pysyvää sellaista! 🙂👍 Yksin ei kannata jäädä asiaa pohtimaan😑❓sillä apua on tämän päivän Suomessa saatavilla ja tiedotusvälineissäkin osataan jo puhua juomisesta sairautena. Tukea on olemassa myös läheisille 🙂🌻. Vointia ja jaksamista kaikille!🙂
Hei kaikki!!
On se kumma tuo alkoholi.
Minun mieheni on juonut päivittäin yli puoli vuotta, mutta vaikka mitä tekee ei omasta mielestään ole mitään vikaa.
Olen saanut mustelmia ja muita henkisiä uhkauksia.
Sairas olen minäkin, en uskalla mihinkään mennä kun pelottaa mitä tapahtuu sillä välin.
Nyt ajattelin mennä sinne al-anor ryhmään, en tiedä mitä hänelle kerron, että ei tule turpiin.
Mietin aina miksi humalassa voi tehdä mitä vain ja jälkeenpäin sanoa, että ei muista mitään.
Miksi meikäläinen vahtii kuin koira, ettei hänelle satu mitään??
Miksi meikäläinen ei uskalla enää juoda edes yhtä lasillista niin etoova suhde on alkoholiin.
Olimme lauantaina kyläilemässä päivällä, tarjottiin pommacia. Hän ei suostunut ottamaan edes lasia käteen, muka autolla matkassa. Illalla otti niin lärvit ettei pystyssä pysynyt. Ei varmaan sukulaiset usko
mikä hän oikeasti on.
Onko teillä kenelläkään kokemusta miten kauan elimistö kestää tätä???
Olen varmaan sairas kun odotan loppua. Sellaista luonnollista.
VOIMIA MEILLE KAIKILLE.
Hei MARJAN!
Aikasemmin tässä ketjussa kirjoitinkin kuinka isäni kuoli keväällä (ei ollut edes 60-vuotta!). Nyt viimein on saatu varma kuolinsyy ja viinahan se isän tappoi😭, oli ainakin suurena "apuna" sydämen toiminta häiriöön (eli sydänkohtaukseen) ja varmasti siihen, ettei hän edes ymmärrätänyt oireitaan, kun kohtaus tuli.
Kyselit kauanko elimistö kestää tuollaista. Isäni tapauksessa noin kolmekymppiseen asti oli oikeastaan juomatta ja pikkuhiljaa viikonloppujuomiseen tuli lisäksi pikkulauantai ja siitä eteenpäin kun vielä mentiin, niin joka päivä. Mitä omat muistot vie taaksepäin, niin jo yli 11vuotta sitten juominen oli jo karannut käsistä ja isän humalaa sai hävetä kotipihallakin ja vielä viime vuosien mittaan määrät vain lisääntyivät (=lähes joka ilta taju kankaalla, lukuunottamatta raittiusyrityksiä).
Ihme kyllä, vaikka juomista kesti yhteensä yli 20vuotta, niin elimistö oli yllättävän hyvässä kunnossa. Jotkut kestää paremmin ja jotkut huonommin. Mun isän kohdalla pitkän harjoittelun tulos oli se, että promilleja oli niin paljon, että normaali ihminen olisi ollut sairaalassa vatsahuuhtelussa ja isä oli ottanut vain sen 😑❓normaalin😑❓ päiväannoksen eli ainakin ison kossun pullon, enkä siis puhu puolen litran pullosta...
Toivottavasti hieman toi käsitystä sinulle... 🙂