Hei Kaikille!
Haluaisin tuoda keskusteluun aiheen, josta en ole täällä kirjoituksia nähnyt.
Olen lähes kaikin puolin onnellinen 36v. uusperheen äiti, jolla on neljä omaa ja kaksi ”saatua” lasta, joista kolme eli puolet asuu vielä saman katon alla minun ja puolisoni kanssa. Ensimmäisessä avioliitossani koin väkivaltaa ja pettämistä ja petin itsekin. Erosin vuosia sitten, kokosin elämäni uudelleen, yritin oppia virheistäni, hain ammattiapua ja sain mielestäni myönteisen muutoksen itsessäni aikaan. Solmin uuden parisuhteen noin viisi vuotta sitten eronneen miehen kanssa. Perustimme uuden perheen.
Kaiken pitäisi siis olla kunnossa, mutta meille on muodostunut kummallinen ongelma, joka on alkanut todella kalvaa suhdettamme: Mieheni ei halua minua. Aluksi suhtauduin asiaan ymmärryksellä, sillä kaikilla on joskus hiljaisempia kausia. Puolen vuoden aikana päädyimme seksin asteelle vain kahdesti. Muuta halailua ja pikku suukottelua kesken arkiaskareiden oli kyllä, joten elin edelleen toivossa. Tässä vaiheessa otin puheeksi ulkopuolisen avun ja potenssilääkkeet. Mieheni myönsi, että tilanne hieman huolestuttaa häntäkin ja hakeutui lääkärin puheille. Hän sai lääkkeitä, joita testasimme innolla molemmat. Seksielämä sujui vähän aikaa.
Nyt on taas kulunut monta kuukautta ilman läheisempää kanssakäymistä. Pientä halailua on edelleen, mutta ei muuta. Olemme keskustelleet asiasta ja mieheni sanoo nyt syyksi, että riitely vie hänen halunsa. Myönnän, että tulistun helposti, mutta lepyn myös äkkiä. En ole väkivaltainen, mutta kiivastuessani saatan käyttää pahoja sanoja, joiden tiedän loukkaavan toista. En kuitenkaan koskaan moiti hänen ulkonäköään tai kykyjään tällaisessa tilanteessa. Miehelleni eivät selitykset ja anteeksipyynnöt auta. Hänelle sanottu loukkaus pätee vielä monen kuukaudenkin kuluttua ja hän haluaa keskutella yhä uudelleen asioista, joiden perimmäisen tarkoituksen olen jo itse unohtanut ja jotka on mielestäni jo sovittu ja anteeksi pyydetty. Myös hän loukkaa usein minua riidellessämme, mutta en jää murehtimaan sellaista, jos hän pyytää anteeksi sanojaan. Ahdistun ajatuksesta, että minun pitäisi jättää todella mieltäni painavat asiat sanomatta ja selvittämättä siksi, että saisin vastalahjaksi halukkaan miehen.
Kun nykyisin yritän virittää keskustelua jostain ikävästä aiheesta, jotta saisin solmuja auki ja seksielämämme raiteelleen, mieheni jotenkin lukkiutuu kuoreensa, joten niiden taustalla painavien asioidenkin käsittely on käynyt liian vaikeaksi. Hän sanoo ettei uskalla lähestyä minua fyysisesti, vaikka en varmasti ole torjunut hänen lähentelyjään moneen vuoteen. Itse olen tehnyt paljonkin aloitteita, joihin olen saanut hienotunteiset tai vähemmän hienotunteiset pakit, mutta yritän silti jaksaa pitää flirttiä yllä. Tiedän sen miellyttävän miestänikin periaatteessa, mutta….. sitten lopulta tulee aina se torjunta ja ”en mä nyt jaksa” tai ”ei nyt oikein haluta sittenkään”. Nyt mieheni lipsautti vielä senkin, että on halunnut entistä vaimoaan heidän suhteessaan enemmän kuin minua. Todella imartelevaa!!!
Olen itse aika väsynyt koko tilanteeseen enkä oikein tiedä kenelle tästä voisi edes puhua. Koen aiheen jotenkin arkaluontoiseksi. Pelkään vinoja hymyjä ja ivailua siitä, että nainenhan se on, jonka pää on kipeä ja mies haluaa aina…. Mielestäni seksin antamisen ja saamisen pitäisi olla aikuisen parisuhteen kulmakivi ja myös nainen saa haluta – ja minä haluankin miestäni, sillä rakastan häntä todella paljon.
Seksin puuttumisen takia olen muuttunut kireäksi ja ärtyisämmäksi kuin ennen, mikä ei totisesti paranna tilannetta. Olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota ulkoisen olemukseni huonoihin puoliin: liian pienet riippurinnat, löysä maha, selluliittia lantiolla???? Murehdin myös omaa käyttäytymistäni, koska se tuntuu vaikuttavan mieheni haluihin. Yritän olla ajoittaisesta pinnan kiristymisestä huolimatta reilu, avaramielinen, kiivastumaton ja kiltti – ja menen vaikka vessaan itkemään jos oikein ahdistaa (nykyään itken usein yksinäni, tunnen alakuloa ja häpeää). En missään tapauksessa halua mennä vieraisiin, en halua erota, en muuttaa pois. Tahdon oman urokseni takaisin! Tilanteemme on mielestäni ihan solmussa tämän asian takia. Pelkään, että jatkuva puutteessa eläminen alkaa vaikuttaa todella huonosti suhteemme hyviin puoliin (joita onneksi löytyy ainakin minun mielestäni paljon).
Onko muilla naisilla tällaisia kokemuksia pidemmässä parisuhteessa? Miten tästä pääsisi rakentavasti yli ja eteenpäin? Olisiko miehillä jotain henkilökohtaisia viisaita ajatuksia tällaisesta tilanteesta?
Heipä hei!
Ehkäpä tämä tosiaan vaikuttaa melko sekavalta, kuten Ropo sanoikin. Omien tuntemusten kirjoittaminen toisillekin ymmärrettävään muotoon ei ole helppoa, kun aina ei ymmärrä itsekään missä mennään🤔
Meillä nämä ns. keskustelut menevät niin, että kun pitäisi sopia jostain ihan arkisesta asiasta kaiken muun kiireen keskellä, niin silloin pitäisi istua alas ja miettiä eri vaihtoehtoja, punnita puolelta ja toiselta ja ottaa kaikki näkökohdat huomioon (mieheni mielestä). Ei sillä väliä vaikka puuro palaa pohjaan tai lapset huutaa. Jos minä olen kiireisempi/hätäisempi enkä aina kysele tarkoin mieheni mielipiteitä vaan teen asioita eteenpäin omalla tyylilläni, niin hän saattaa ottaa siitä pahastikin nokkinsa. Toisaalta sitten kun olemme rauhallisesti kahdestaan ja mielestäni olisi sopiva heki puhua jostain vakavammasta, ei mieheni halua välttämättä edes aloittaa keskustelua, vaan vetoaa siihen että riitaa siitä tulee kumminkin. Toinen vaihtoehto on, että hän lyö koko asian leikiksi. Blaah!😝 Että sellaisia keskustelumuotoja meillä.
Jokusen kerran meillä on näitä vakavampia keskusteluja nyt kuitenkin käyty. Sain lypsettyä miehestäni sen verran irti, että hän kertoi minulle erään teorian haluttomuuteensa. Hänellä on läheinen työkaveri, jonka kanssa hän tulee erittäin huonosti toimeen. (Sen asian olen tiennyt jo pitkään.) Tämä työkaveri kuulemma muistuttaa tyyliltään ja tavoiltaan minua, mikä haittaa miestäni suunnattomasti täällä kotona. (Se asia oli minulle uutta.)
No, ensin en tiennyt ajatella oikein mitään. Sitten tajusin, että hänhän vertaa minua siihen hirveään naiseen ja loukkaannuin.😠 Nyt olen lähinnä hämilläni ja ahdistunut ajatuksesta enkä siis yhtään tiedä miten pitäisi suhtautua tai ajatella. Kuka tässä nyt tarvitsee apua? Ilmeisestikin mieheni, mutta mitä minä voin tehdä asialle? Ropo neuvoi, että ei kannata viritellä ajatuskulkuja, mutta nyt tuntuu että nyt se virittely on vasta alkanutkin pääni sisäpuolella. Olin valmistautunut ottamaan vastaan kaikenlaista, mutta tämä tunnustus oli jotain, mitä en osannut odottaa. Tämä on kummallista. 😐
Osu silmää silmää teksti, koski jotenkin myös itseeni miehenä koska kuulosti tutulle minkä itsekkin olen huomannut.
Ettei miehesi vaan ole pettynyt jostakin niin lujaa että torjuu seksin. Siitä se itsellä ainakin lähti. Suomeksi sanottuna uusio perhe missä itse oon alkoi sellainen vitutus kierre mistä ei päässyt yli. Vuosi meni vahdatessa pornoa ennemmin netistä kun tehdä mitään sängyssä. Ei vaan yksinkertaisesti voinu vähempää kiinnostaa. Puoliso yditti kyllä kaikkensa ehdotuksilla vaikka millä. Ärsytti vaan niin lujaa kaikki ja turhautti ahdisti vitutti. Mutta en tiennyt oikeen että mikä. Enkä myöskään oikeen osannut kohdentaa sitä kehenkään tai tarkalleen mihinkään asiaan. Sulkeuduin kirjaimellisesti vaan tiviiseen nippuun. Joskus vuoden päästä pysähdyin miettimään kun ei meinannut loppua tulla asiaan.. vika pitkälti oli että puoliso halusi väkisillä tehdä ydinperhettä uusioperheestä. Omia yhteisiä lapsia ei ole. Puolisolla on ennestään kaksi joiden isä on mitä on. Mutta sossun kautta vaikeuttaa kaiken minkä pystyy. Rahaa myös on mutta kun lapsille pitäisi jotain saada aina on rahat loppu tai auto hajosi. Viimeisessä riitelyssä karjaasin että tehtää niinkuin teettä ei oo omia kersona ne ei oo mitään muutakun kämppiksiä mulle suutuspäissäni. Sen koommin alkoi ahdistus ja vitutus loppua. Pesin käteni kaikesta mikä liittyy toisen osapuolen tenaviin. Päivä alkoi parantua pikkuhiljaa. Nyt saatu asiat selvitettyä. Puolison lapset eivät kuulu minulle millään lailla ja ovat kämppiksiä ei myöskään minun elätettäviäni. Puoliso kyllä haluaa että esitän jotain isähahmoa. Mitä en suostunut tekemään koska niillä on jo isä.. ihan vaan että kyllä vika sieltä löytyy kaikilla ajan kanssa. Toinen asia onkin että kuinka tuoda adia esille puolisolle.. omia lapsia. Vastaan ei oo mitään. Huolehdin kyllä parhaani mukaan. Jossain kohtaa vaan pohja lähti alta puolison exän jatkuvan vastaalaittamisen takia kun mikään ei onnistunut ei jumalauta edes viikonloppuna yhden kokonaisen päivän oleminen omien kersojensa kanssa.
Että tämmönen täälä.