Hei Kaikille!
Haluaisin tuoda keskusteluun aiheen, josta en ole täällä kirjoituksia nähnyt.
Olen lähes kaikin puolin onnellinen 36v. uusperheen äiti, jolla on neljä omaa ja kaksi ”saatua” lasta, joista kolme eli puolet asuu vielä saman katon alla minun ja puolisoni kanssa. Ensimmäisessä avioliitossani koin väkivaltaa ja pettämistä ja petin itsekin. Erosin vuosia sitten, kokosin elämäni uudelleen, yritin oppia virheistäni, hain ammattiapua ja sain mielestäni myönteisen muutoksen itsessäni aikaan. Solmin uuden parisuhteen noin viisi vuotta sitten eronneen miehen kanssa. Perustimme uuden perheen.
Kaiken pitäisi siis olla kunnossa, mutta meille on muodostunut kummallinen ongelma, joka on alkanut todella kalvaa suhdettamme: Mieheni ei halua minua. Aluksi suhtauduin asiaan ymmärryksellä, sillä kaikilla on joskus hiljaisempia kausia. Puolen vuoden aikana päädyimme seksin asteelle vain kahdesti. Muuta halailua ja pikku suukottelua kesken arkiaskareiden oli kyllä, joten elin edelleen toivossa. Tässä vaiheessa otin puheeksi ulkopuolisen avun ja potenssilääkkeet. Mieheni myönsi, että tilanne hieman huolestuttaa häntäkin ja hakeutui lääkärin puheille. Hän sai lääkkeitä, joita testasimme innolla molemmat. Seksielämä sujui vähän aikaa.
Nyt on taas kulunut monta kuukautta ilman läheisempää kanssakäymistä. Pientä halailua on edelleen, mutta ei muuta. Olemme keskustelleet asiasta ja mieheni sanoo nyt syyksi, että riitely vie hänen halunsa. Myönnän, että tulistun helposti, mutta lepyn myös äkkiä. En ole väkivaltainen, mutta kiivastuessani saatan käyttää pahoja sanoja, joiden tiedän loukkaavan toista. En kuitenkaan koskaan moiti hänen ulkonäköään tai kykyjään tällaisessa tilanteessa. Miehelleni eivät selitykset ja anteeksipyynnöt auta. Hänelle sanottu loukkaus pätee vielä monen kuukaudenkin kuluttua ja hän haluaa keskutella yhä uudelleen asioista, joiden perimmäisen tarkoituksen olen jo itse unohtanut ja jotka on mielestäni jo sovittu ja anteeksi pyydetty. Myös hän loukkaa usein minua riidellessämme, mutta en jää murehtimaan sellaista, jos hän pyytää anteeksi sanojaan. Ahdistun ajatuksesta, että minun pitäisi jättää todella mieltäni painavat asiat sanomatta ja selvittämättä siksi, että saisin vastalahjaksi halukkaan miehen.
Kun nykyisin yritän virittää keskustelua jostain ikävästä aiheesta, jotta saisin solmuja auki ja seksielämämme raiteelleen, mieheni jotenkin lukkiutuu kuoreensa, joten niiden taustalla painavien asioidenkin käsittely on käynyt liian vaikeaksi. Hän sanoo ettei uskalla lähestyä minua fyysisesti, vaikka en varmasti ole torjunut hänen lähentelyjään moneen vuoteen. Itse olen tehnyt paljonkin aloitteita, joihin olen saanut hienotunteiset tai vähemmän hienotunteiset pakit, mutta yritän silti jaksaa pitää flirttiä yllä. Tiedän sen miellyttävän miestänikin periaatteessa, mutta….. sitten lopulta tulee aina se torjunta ja ”en mä nyt jaksa” tai ”ei nyt oikein haluta sittenkään”. Nyt mieheni lipsautti vielä senkin, että on halunnut entistä vaimoaan heidän suhteessaan enemmän kuin minua. Todella imartelevaa!!!
Olen itse aika väsynyt koko tilanteeseen enkä oikein tiedä kenelle tästä voisi edes puhua. Koen aiheen jotenkin arkaluontoiseksi. Pelkään vinoja hymyjä ja ivailua siitä, että nainenhan se on, jonka pää on kipeä ja mies haluaa aina…. Mielestäni seksin antamisen ja saamisen pitäisi olla aikuisen parisuhteen kulmakivi ja myös nainen saa haluta – ja minä haluankin miestäni, sillä rakastan häntä todella paljon.
Seksin puuttumisen takia olen muuttunut kireäksi ja ärtyisämmäksi kuin ennen, mikä ei totisesti paranna tilannetta. Olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota ulkoisen olemukseni huonoihin puoliin: liian pienet riippurinnat, löysä maha, selluliittia lantiolla???? Murehdin myös omaa käyttäytymistäni, koska se tuntuu vaikuttavan mieheni haluihin. Yritän olla ajoittaisesta pinnan kiristymisestä huolimatta reilu, avaramielinen, kiivastumaton ja kiltti – ja menen vaikka vessaan itkemään jos oikein ahdistaa (nykyään itken usein yksinäni, tunnen alakuloa ja häpeää). En missään tapauksessa halua mennä vieraisiin, en halua erota, en muuttaa pois. Tahdon oman urokseni takaisin! Tilanteemme on mielestäni ihan solmussa tämän asian takia. Pelkään, että jatkuva puutteessa eläminen alkaa vaikuttaa todella huonosti suhteemme hyviin puoliin (joita onneksi löytyy ainakin minun mielestäni paljon).
Onko muilla naisilla tällaisia kokemuksia pidemmässä parisuhteessa? Miten tästä pääsisi rakentavasti yli ja eteenpäin? Olisiko miehillä jotain henkilökohtaisia viisaita ajatuksia tällaisesta tilanteesta?
Hei Helga-Elina,
Luin kirjoituksesi miettien kokoajan yhtä kysymystä. Kuinka yleistä tämä on sittenkin? On ajatus halukkaista miehistä vain myytti ja todellisuus juuri kuvailemasi kaltainen? Itselläni on aika lailla sama tilanne. Meillä se vaan on jatkunut jo 12 vuotta. Olen tuona aikan kokeillut aikalailla kaikkea. Olen laihduttanut värjännyt hiuksia pukeutunut seksikkäästi, asentanut tv:n sopivasti seksiohjelman aikaan sille kanavalle jne. Mutta ei. Kipinä vaan on poissa. Olen tehnyt aloitteita ja kokeillut myös sitä tapaa että minulta ei saa toivoen että se mitä ei saa sitä juuri haluaa. Ei auta. Olen yrittänyt kysellä missä vika ja miksi ei kiinnosta, hänen vastauksensa on hyvin samanlaisia kuin teilläkin. Väsyttää, ei huvita jne. Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa ja se vaan johtuu stressistä, kiireestä, väsymyksestä jne. Ehkä, mutta ei aina ole ollut kiire ja onhan 12 vuotta pitkä aika, miten muka aina voisi olla jotain. Meillä oli jossain vaiheessa pätkiä että jonkinmoista seksiä tuli 2-3 krt vuodessa ja nyt viimeaikoina vaihdellen 1krt kuukaudessa. Viime aikoina selitys on kuulunut edellisten lisäksi: tytöt voi kuulla. (viitaten perheemme 9 ja 11 vuotiaisiin lapsiin.
Nykyään olen kaikkea muuta kuin mitoissa, mutta tässä välissä olen ollut todellakin mitoissa ja kiinnostusta on sadellut kaikkialta muualta paitsi kotoa runsain mitoin. En usko että oma ulkomuotoni tai minun tekemiseni tai sanomiseni ovat tilanteen pohjimmainen syy. Epäilen että olemme liian hyvät ystävät ja päästin puolisoni liian lähelle itseäni jolloin kipinä katosi ja suhde väljähti sen ja pitkän seurustelun myötä. Puolisoni on erittäin kiinnostunut seurastani ja teemmekin kaiken yhdessä. Ulospäin olemme ihanne ja tuttavani kadehtivat liittoamme. En tosin ole kehdannut kertoa kenellekkään kolikon kääntöpuolta.
Jossain tässä välissä on mieleeni juolahtanut ajatus että voisiko puolisoni olla homo? Uskomatonta joutua edes miettimään vaihtoehtoa. Hän itse vihaa homoja ja röyhistelee kuin miehiset miehet konsanaan. Mutta silti olen alkanut epäillä asiaa todenteolla. Voisiko se olla niin ettei hän myönnä sitä itselleenkään vaan kieltää koko asian vanhanaikaisen kasvatuksen ja moraalin tuloksena? Olen kysynyt asiaa häneltä suoraan ja hän on loukkaantunut kysymyksestäni silminnähden paljon, myös suuttumusta on ollut. Onko teillä ollut vasataavaa ja onko sinulle tullut mieleen edes ajatella moista?
Apua en tiedä tilanteeseen, toivoisin että paikalla olisi naisia ja miehiä auttamassa meitä molempia. Yksin et joka tapauksessa ole, ja epäilen että tämä on yllättävänkin yleistä, siitä ei vain puhuta!☹️
Hei Helga-Elina,
Kuulostaa kovin samanhenkiseltä kuin mitä itselläni on ollut. Olen ollut naimisissa nyt 12 vuotta ja meillä tilanne kiristyi muutamia vuosia sitten. Hellyys on aina ollut suuri puute meidän suhteessa mieheni puolelta ja se varmaankin ajoi myös minut hetken mielijohteesta vieraisiin. Saimme mielestäni asiat sovittua ja jatkoimme hetken hyvin onnellisina. Oli kuin ilma oli puhdistunut ja kaikki toimi kuten toivoimme. Jostain syystä tilanne kuitenkin palasi ennalleen, eli mieheni hellyyden osoitukset vähenivät ja seksielämä samalla. Minun miehelläni on myös samainen taipumus kääriytyä omaan kuoreensa ja ns. muistella vanhoja jo sovittuja asioita, joka on mielestäni todella raskasta. Minustakin kun sovitut asiat on sovittuja ja on raukkamaista ottaa niitä esiin jonkun muun riidan yhteydessä.
Nyt tilanteemme on mennyt siihen jamaan että ensin loppuivat kaikki hellyyden osoitukset, jotka mieheni mielestä oli teeskentelyä ja koska koin että seksuaalinen kassakäyminen vaatii myös hellyyyttä ei vain itse aktia, niin sekin jäi pikkuhiljaa pois kokonaan. Nyt on tullut selibatiassa elettyä yli puolivuotta ja täytyy myöntää että ei juuri ole mielenkiintoakaan tässä tilanteessa. Minulla kun haluttomuus heijastuu suoraan muista parisuhteessa olevista ongelmista ja minusta ne olisi pitänyt ratkoa ensin. Olen ehdottanut useasti että kävisimme jossain keskustelemassa asioista, kun emme saa tilannetta itse parannettua, mutta mieheni ei enää ole halukas. Mieheni on päättänyt että haluaa erota ja on alkanut järjestää omaa elämäänsä ja minä yritän koota itseni ja jatkaa omaani. Rakkaus kun ei ole minun osaltani ainakaan vielä hävinnyt, ehkä himmentynyt mutta loppupeleissä ei kuitenkaan hävinnut.
Toivonkin että saatte asiat ratkottua ja vanhat asiat eivät tule enää sotkemaan tämänhetkistä elämää, kuten meillä taisi käydä.
Mutta yritän itse oppia tästä suhteesta, että avoimuus ja anteeksianto ovat tärkeitä asioita toimivalle parisuhteelle ja toivonkin että mieheni löytäisi myös nämä asiat tulevaisuuteen.
Tsemppiä kuitenkin sinulle ja ehkä se helpottaa että tiedät että et ole ainoa nainen joka tahtomattaan joutuu elämään puutteessa! 😉
Kylläpä täällä on samoja ajatuksia mitä itsellänikin!
Itsekkin tosiaan hetken aloin epäillä että mieheni seksuaalista suuntautumista. Ehkä myös se jäi vaivaamaan että erään kostean juhlan päätteksi mieheni istui saunasta tultuaan erään homotuttavani viereen joka halusi taas aiheuttaa omalle puolisolleen mielipahaa, ja alkoi hyväillä mieheni reittä. Pöyristyyttävintä oli että mieheni ei pannut asiasta ollenkaan pahaksi!!! Hän kuittasi asian että on aina tullut homojen kanssa toimeen ja kiusoitellut heitä😐 Minä olin kuitenkin aivan vieressä. Hän kuitenkin kieltää asian vahvasti ja oli loukkaantunut kuinka edes tohdin epäillä moista.
Tilanteessani kuitenkin kokisin helpotuksena että hän haluaisi eron koska on homo, kuin että koska ei tunne minua kohtaan enää mitään muuta kuin kaveruutta (jos todellisuudessa edes sitä). Minun olisi helpompi sulattaa ajatus että hän jatkaa miehen kanssa elämäänsä, kuin toisen naisen kanssa. Tämä on kai sitten mustasukkaisuutta kilpailevia naisia kohtaan.
Ropo ja helga-elina
Minullakin on omat halut vähenneet huomattavasati ja näin ollen saattaa parikin viikkoa sujua ihan huomaamatta, mutta kun taas huomioin tilanteen on se loukkaavaa ettei mieheni yrittele, niin kuin mielestäni pitäisi. Koen sen nöyryyttävänä ja alentavana. Avioeroa emme kumpikaan halua vaikka olenkin siitä joskus maininnut ja huomauttanut etten ajatellut vielä kolmekymppisenä ruveta kasikymppisen elämää viettämään. Hän on minusta hiukka mustasukkainen mikä sinänsä helpottaa oloani vähän aina silloin harvoin kuin niin käy.
Minun tietooni ei ole meillä tullut mitään kanssakäymisiä muiden naisten tai miestenkään kanssa. Eräs nuorehko miespuolinen on tosin viimeisen puolenvuoden aikan lähetellyt muutamia tyhjiä teksiviestejä puolisoni numeroon. Kun olen asiasta kysynyt on hän vastannut että se on työnkautta joku joka on tallentanut hänen numeronsa A:han ja varmaan kännipäissään vahingossa lähettänyt niitä. Periaatteessa se onkin mahdollista puolisoni työtä ajatellen, hän kun tekee töitä lähinnä n18.vuotiaiden parissa. Mutta mene ja tiedä. Olen jokatapauksessa tutkinut hänen puhelintaan aina aika ajoin silloin tällöin. Hän antaa puhelimensa olla ja huomaan ettei sieltä ilmeísestikkään poisteta mitään erityisesti joten näyttäisi ainakin ettei hän salaile asioita, mikä sinänsä saattaa olla hyvä asia.
Kuitenkaan en voi varmaan koskaan olla täysin varma puolisoni suuntautumisesta vai onko kenties molempia vai mielenkiintoa vai jotain täysin normaalia.
Harmi että teillä tilanne on päättymässä eroon, en tiedä mitään lausetta mikä lohduttaisi joten totean vaan: Voimaa siskot!🙂👍
Hei!
Eipä ole kyseinen ongelma harvinainen, mutta jotenkin olin aistivinani sen olevan yleistä uusioperheissä. Ja nimenomaan niin ettei mies halua, niin meilläkin.
Makaa siinä sitten itse märkänä ja yritä kun toinen on kuin kuollut lahna.
En tajua mikä on se varsinainen ongelman syy. Meillä siihen vedotaan vatsavaivoilla ja aikaisella herätyksellä.
Ja kyse on uudesta suhteesta eli intohimoa ei ainakaan pitäisi puuttua.
No pystyinhän ennenkin elämään vaikka kuukauden ilman seksiä kun itse en halunnut, siispä päätin etten halua minäkään. Ja ah, sitä autuutta kun annan nykyisin pakit.
Siihen vaan on tyydyttävä, ei kai sitä ketään voi väkisin seksiin pakottaa.
Viettelemällä kyllä tehdään mitä vaan, mutta kyllä sitä alkaa tuntea olonsa aika halvaksi kun itse olet aina aloitteen tekijä.
Miten muut tämän asian ovat ratkaisseet, sitä en kirjoituksista löytänyt.
Ap:lle siis, tsemppiä ja käytä vaan tarpeen tullen omia käsiä ja hieromasauvoja. Ei kai siinä muu auta.
On niitä muitakin muumioita kuin sulla..😉
Kiitos vastauksistanne!
Kyllähän se tietenkin vähän lohduttaa, ettei ole tämän ongelman kanssa yksin, mutta kieltämättä surettaa teidän muidenkin puolesta. Ei ole helppoa meillä kellään!
Olen minäkin ajatellut, että ehkä mieheni pitää enemmän miehistä kuin naisista. Olen myös kysynyt häneltä asiaa ihan hyvässä hengessä. Hän ei varsinaisesti kieltänyt sitä, mutta väitti kyllä pitävänsä naisista - tai vain yhdestä naisesta, siis minusta. En kyllä osaa loukkaantua tai olla mustasukkainen tuollaisesta niin kauan kuin mieheni on uskollinen ja hän kyllä on kaikin puolin uskollisen oloista tyyppiä. Olen yrittänyt lohduttautua silläkin ajatuksella, että ensimmäinen mieheni halusi minua kyllä joka viikko, mutta oli sitten aika rankasti uskoton - että huonompi se vaihtoehto oli ja että onhan elämä kuitenkin muuten meillä ihan mallillaan (kai😟)
Olen ajatellut sitäkin vaihtoehtoa, että ehkä mieheni tavallaan kapinoi minua vastaan pihtaamalla. Ehkä en anna hänelle tarpeeksi tilaa olla tai ehkä olen loukannut häntä jotenkin niin, ettei hän saa sitä sanottua. Mutta miten saisin mieheni pukemaan nämäkin ajatukset sanoiksi?
Sanoin miehelleni alkuviikosta, että odotan hänen avaavan keskustelun tästä aiheesta, sillä se painaa mieltäni todella paljon. Tässä on sitten odoteltu, kun hän istuskelee puhumattomana tai puhuu jotain toisarvoista. Siis kiertää selvää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa! Minä en tunne menettäneeni intohimoani häneen missään vaiheessa ja olen sanonut sen myös ääneen monta kertaa. Hän vain torjuu minut eikä tee aloitteita😴. Tiedän, että hänellä on kiinnostusta seksiin, joten täydestä impotenssistakaan ei voi olla kyse. Todellakin alkaa tulla halpa olo minullekin, kun aina vaan yrittää tehdä aloitteita ja tulee torjutuksi kerta toisensa jälkeen😳. Päätin viime viikolla lopettaa toistaiseksi nämä yritykset, koska ne laskevat itsetuntoani. Kuitenkaan en missään nimessä torjuisi häntä, jos hän minua lähestyisi, sillä mielestäni sellainen valtapeli ei kuulu hyvään parisuhteeseen ja saattaisi vain pahentaa asioita.
Joku täällä ehdotti apuvälineitä yms. ja voin vakuuttaa että ne ovat jo käytössä😉. Kuitenkaan jokin pöhkö silikonimöhkäle ei ota minua kokonaisvaltaisena naisena huomioon eikä nosta itsetuntoani. Haluaisin olla haluttava ja kaunis rakastamani miehen mielestä. Enemmän tässä lieneekin kyse siitä kaikkein läheisimmästä ihmisten välisestä kohtaamisesta - tai sen puutteesta - kuin mistään muusta puutteesta.
Teimme pari viikkoa sitten sopimuksen, että joka toinen viikonloppu olisi "pyhitetty" parisuhteelle. Silloin vain yhteinen lapsemme on kotona ja meillä olisi enemmän aikaa huolehtia toisistamme. Kaikenlainen torjunta toista kohtaan olisi kielletty ja aloitteita pitää ja saa tehdä. Tuleva viikonloppu näyttää, mitä siitä tulee. Yritän olla asettamatta paineita sen enempää itselleni kuin puolisolleni, mutta kieltämättä vähän pelottaa, että onko pettymys jälkeenpäin vain entistä suurempi☹️ Kaipa meillä on ainakin yritystä oikeaan suuntaan tässä asiassa. En tahtoisi olla koko ajan siipi maassa.😞
Kertokaa naiset lisää omista selviytymiskeinoistanne! Löytyykö yhtään rohkeaa miestä kommentoimaan asiaa?
Hei Helga-Elina ja muut,
tiedän tunteen, kun tuntee itsentä avuttomaksi ja voimattomaksi tilanteessa, kun toinen ei kertakaikkiaan suostu puhumaan vaan menee enemmän ja enemmän lukkoon.
Kaikki te tunnutte kritisoineen ja epäilleen jossain vaiheessa ulkonäköänne, mutta voin luvata ja taata että siitä asia ei ole kiinni. En ole koskaan tuntenut halveksuntaa itseäni kohtaan vaan omaan tässä suhteessa vahvan itsetunnon ja näin peräänkin muita syitä siihen että läheisyys ja seksi sen myötä on kadonnut. Joten älkää hyvät rouvat ajatelko että vika on teidän ulkonäössä!
Olen itsekkin tyyppiä joka kihahtaa ja sanoo pahoja sanoja loukatakseen toista.
Ymmärsin kuitenkin olla painostamatta ja annoin miehelleni aikaa jotta hän rauhassa sai kerätä ajatuksensa ja pystyimme keskustelemaan asioista. Valitettavasti tosiaan meillä suhde päättyy eroon mutta on hienoa kuulla että te ette ole ajautunut samaan tilanteeseen! Hienoa että päätätte panostaa toisiinne ja huomioida toisianne enemmän!
Ajatuksia:
Mutta mikä on sopiva seksin määrä jolla suhde pysyy virkeänä? 2krt viikossa, 2krt kuussa... Ja onko itse akti aina tärkeää, vai voisiko toisensa tyydyttää toisin? Voisiko olla asettamatta paineita siitä että haluaa? Voisiko olla ja helliä toisia ilman sen suurempaa odotusta, nauttia toisen kosketuksesta ja läheisyydestä? Onko erilaiset apuvälineet todellakin piristys suhteen seksielämään vai voisiko se olla läheisyys?
Vähän ehkä sekavaa, mutta on tullut nukuttua koiran unta😴.
Muistuttaisin, että on olemassa myös meitä, joita seksi ei aidosti kiinnosta kovin paljon ilman mitään erityistä syytä. Alkukiinnostuksen jälkeen mielenkiintoni seksiä kohtaan on lopahtanut lähes täysin, vaikka miehessäni ei ole mitään vikaa ja rakastan häntä. Naisillahan tällaista pidetään jokseenkin yleisenä, mutta varmasti on myös seksiä kaipaamattomia miehiä. Voihan tietysti olla, että teidän tapauksissanne syyt ovat toisaalla. Se on varmaan todennäköisintäkin, mutta kirjoitinpa kuitenkin. Itse keksin aiemmin kaikenlaisia tekosyitä, joilla kieltäytyä seksistä. Yritin väkisin kiinnostua, mutta muutaman vuoden pelleilyn jälkeen hoksasin, ettei seksi vain ole minun juttuni.
Hyvää päivää,
toivon ettei viestini katsota vievän juurta sivuraiteille - moderaattorit puuttunevat tarvittaessa.
Ilmeisesti on aika tyypillistä että nuo halun ja läheisyyden kaipuun tunteet eivät joko ole samalla tasolla tai sitten eivät ... kulje samassa syklissä? Itse olen kokenut miehenä vastaavantyyppisiä tunteita: on jotenkin hirvittävää huomata kerran toisensa jälkeen että mikään tapa koskettaa tai pyrkiä lähelle (joko ihan lähelläolon vuoksi tai suoremmin seksiin liittyen) ei ole hyvä tai oikea tai anna vastakaikua. Jossain vaiheessa sitä vain lakkaa yrittämästä.
Näistä asioista tuntuu vielä olevan hankala puhua suhteessa, jotenkin rakentavasti tai ainakin sopivan kiihkottomasti: kuitenkin mennään aika henkilökohtaiseen osaan, ja omanarvontunteeseenkin - halu tuntea olevansa hyväksytty seksuaalisena olentona ja sen liittyminen hyväksytyksi tulemiseen ihan *ihmisenä*.
yrmy
Niin Yrmy. Näistä asioista on todellakin vaikea keskustella kiihkottomasti.
Oma uusi mieheni valitti, että kun elämä muuten on kohdallaan ja turvallisesti, niin seksihalut vähenee. Minä tunsin itseni itseni petetyksi. Vuorokauden verran sitä pohdittiin, kiukuteltiin ja itkettiin. Onneksi olemme alusta asti pystyneet keskustelemaan asiat läpi (kiivaastikin) ja tilanne on nyt vähän rauhoittunut. Kuitenkin olen huomannut olevani vähän varovainen. En uskalla enää halailla niin usein, koska pelkään, että painostan häntä.
Kärsivällisyyttä. Sitä tarvitaan. Ja paljon.
Käpynä kirjoitti 02.10.2006 klo 08:38:
Niin Yrmy. Näistä asioista on todellakin vaikea keskustella kiihkottomasti. --- Kuitenkin olen huomannut olevani vähän varovainen. En uskalla enää halailla niin usein, koska pelkään, että painostan häntä.---
Plus että välillä tuntuu jotenkin oudolta sitten ryhtyä johonkin mahdottoman pitkiin selittäviin puheenvuoroihin... meinaan, vaikka puhuminen on tarpeen ja siinä on varmasti itsellä ollut ja on edelleen opettelua, niin jokin "Niin, on jotenkin lohduton olo ja kaipaisi lämpöä ja lähelläoloa, joskin sen jatkuminen seksin suuntaankin _voisi_ olla mieleen, ei pakollista, mutta joka tapauksessa tuntuu niin pahuksen yksinäiseltä eikä oikein jaksaisi edes puhua mistään, olla vaan..." on vähän kömpelön tuntuista
yrmy
Hei Yrmy ja muut!
"Niin, on jotenkin lohduton olo ja kaipaisi lämpöä ja lähelläoloa, joskin sen jatkuminen seksin suuntaankin _voisi_ olla mieleen, ei pakollista, mutta joka tapauksessa tuntuu niin pahuksen yksinäiseltä eikä oikein jaksaisi edes puhua mistään, olla vaan..."
Omat ajatukseni ovat juuri tuota samaa luokkaa. Ei se itse seksi ole aina pääasia, vaan läheisyys, empatia, välittäminen... Tätä kai me kaikki, naiset ja miehet, kaipaamme monesti eniten. Ehkä Yrmyn ja meidän muidenkin pitäisi lausahtaa se vain rohkeasti ääneen. Mitä siinä voi muka menettääkään?
Minun käsitykseni kuitenkin on, että avioliittoon kuuluu myös parin välinen seksi, mikäli keskinäisellä sopimuksella ei muuta päätetä. Ja meillä ei ole muuta päätetty, mutta seksi puuttuu silti. Määrästä en toisten puolesta osaa sanoa mitään, mutta omalle puolisolleni olen joskus todennut, että jos edes kerran kuussa saisi... Tuntisin itseni jotenkin kokonaisemmaksi, kun tietäisin mieheni haluavan minua. Tällainen on minun ajatuskulkuni.
Meillä ollaan viime viikkoina mielestäni hieman edistytty. Minusta vain tuntuu, että mieheni vaatii minulta todella paljon ja on välillä mahdotonta täyttää kaikki nämä vaatimukset🤔. Häntä ilmeisesti riepoo minun tyylini suutahtaa joistakin asioista. Hän haluaisi vain keskustella ja keskustella ja keskustella... Keskustele siinä sitten kaiken arkisen kotityö- ja perhehässäkän keskellä syvällisesti niin, ettei mitään jää mielen päälle😯🗯️. Mies sanoo, että EHKÄ hän sitten haluaisi minua, jos oppisin hillitsemään itseni, hymyilisin enemmän, ottaisin häntä huomioon enemmän. Tuntuu, että tässä kyllä ison perheen äidiltä vaaditaan jo ihan hirveitä! Tai ehkä luonteeni on vain väärää sorttia hänelle?
En tiedä mitä tästä kaikesta seuraa. Minä yritän olla miehelleni mieleen, mutta oma jaksaminen tuntuu joskus olevan ihan kortilla. Olen miettinyt selviytymiskeinojani ettei tarvitsisi miehelle purkaa omia huonoja tuntemuksiaan ja pilata hänen fiiliksiään. Jotenkin tunnen koko tilanteen epäreiluna.😭 Hän pompottaa minua mielensä mukaan kun on huomannut, että pihtaamalla saa tottelevaisen puolison. Meillä taitaa sittenkin olla valtapeli meneillään ja inhoan koko ajatusta. Miksi hän ei voi hyväksyä minua omana itsenäni? Miksi minä en voi hyväksyä hänen haluttomuuttaan? Miten tällaisesta noidankehästä pääsee ulos?
Yritän katsoa peiliin ja nähdä omat huonot puoleni ja ottaa niistä opikseni. Tämä on kovaa koulua minulle. Onneksi täällä voi kirjoittaa tuntemuksiaan ja nähdä oman olotilansa sanoina. Myös muiden mielipiteet ja näkemykset ovat tärkeitä!
Hei Helga-Elina ja muut...
Aivan pakko ottaa kantta asiaan.
Suunnattoman raivon sai aikaan ajatella miestä, yleensäkin miehiä tai myös naista käyttäytymässä kuvaamallasi tavalla.
Siis pitäisi olla tietynlainen, käyttäytyä ja keskustella tietyllä tavalla, että olisi haluttava, ikänkuin seksi olisi palkinto, joka pitää ansaita. Olet oikeassa siinä, että seksuaalisuudesta saa aivan helposti valtapelin, siinä ei tosin taida koskaan kumpikaan voittaa. Vastaavassa tilanteessa kyllä taitaisin puhaltaa pelin poikki hetkeksi ja ottaa aikalisän.
Et kai vain itse ole sitä mieltä, että sinun pitäisi muuttua tai käyttäytyä jotenkin "toisin" jotta sinut hyväksyttäisiin ja saisit "palkkion" seksinä. Älä ihmeessä ryhdy moiseen.
Olen itsekin ollut vastaavassa tilanteessa, joskus todellisessa, joskus ehkä myös itse kuvittelemassani asetelmassa. Minua on parhaiten auttanut se, että kuuntelen itseäni, haluanko vai enkö halua, suostunko seksiin toista miellyttääkseni, vaadinko sitä itse toiselta. Kompromisseja joutuu parisuhteessa aina tekemään vaan lähtökohtana on syytä pitää itsekunnioitusta, ja sen toisen tietysti myös.
Parisuhteen pitää olla kunnossa että voi kieltäytyä seksistä, jos ei siltä tunnu, että kieltäytyminen ei tarkoita rangaistusta tai että haluaminen ei ole vaatimus. En tiedä, vaan silti suosittelen miettimistaukoa ja puhumista, ei tähänkään taida muuta keinoa olla.
Tsemppiä Sinulle, muista arvostaa naiseuttasi ja oikeuttasi omiien mielipiteisiisi. On pelkästään positiivista, että nostat asian pöydälle etkä suostu avuttomasti sietämään.
saga f
Kiitos saaga kommentista!
Näinhän se on, että itseään ei pidä polkea, mutta missä kulkeekaan se veteen piirretty viiva kompromissin ja liiallisen alistumisen välillä? Olen kyllä kertonut miehelleni ihan selvästi sen, milloin haluan, olen antanut ymmärtää, olen flirttaillut. Joskus hän lähtee mukaan, mutta perääntyy sitten. Tai sitten hän tyydyttää vain minut, mutta ei itse halua oikein mitään. Se tuntuu kaikkein pahimmalta. Ja itsestäänhän sitä syytä etsii kun ei tästä oikein voi hallitusta tai yhteiskuntaakaan syyttää! 😋
Olen viritellyt päässäni sellaisia ajatuskulkuja, että mieheni on kyllästynyt minuun, mutta ei tiedä miten sanoisi sen. Hän on liian vastuuntuntoinen eikä uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska pelkää liikaa eron mahdollisuutta. Helpottaisi kyllä, jos hän sanoisi. Sittenpähän asioilla olisi jokin syy. Mutta kun ei osaa mies pukea tunteitaan sanoiksi ja jättää minut arvailujen varaan!
Yritän olla edelleen mukava ja kiltti, sillä tiedän etten saa miestäni puhumaan ainakaan sillä, että näytän päivät pitkät hapanta naamaa. Olen kai jo ottanutkin jonkinlaisen aikalisän ja etäisyyden koko asiaan. Toisaalta, tämä selibaatti ei tee henkisesti hyvää minulle, mutta pettäminen varmasti tekisi tilanteen vielä katastrofaalisemmaksi, joten siihen en aio sortua.
Kunpa mieheni tajuaisi kuinka raskasta tämä on minulle!
Hei taas Helga-Elina,
On epäreilua käyttää seksiä tai henkistä yliotetta valtansa pönkittämiseksi, että pitää päästä näyttämään että kuka on herra talossa. Ei tasapainoinen suhde voi jatkua valtapelillä tai sillä että toinen on Herra talossa.
Olen hieman hämmentynyt, kun olet maininnut että miehesi ei puhu ja keskustele kanssasi, kuitenkin mainitsit eräässä tekstissä että:"Hän haluaisi vain keskustella ja keskustella ja keskustella... Keskustele siinä sitten kaiken arkisen kotityö- ja perhehässäkän keskellä syvällisesti niin, ettei mitään jää mielen päälle"
Eli keskusteleeko miehesi vai ei? Olisi varmasti hyvää teidän molempien kannalta että saisitte purettua tuntoja. Meidän tilanteessa se ainakin helpotti, kun epäselvyys ja arvailut loppuivat. Mielenrauhaa.
Ainoahan ratkaisu on että pystyisitte keskustelemaan asiasta.
Ja mitä pettämiseen tulee ja selibatiaan voin ylpeänä todeta että olen elänyt nyt 8 kuukautta selibatiassa, mutta mieleeni ei enää ole juolahtanutkaan käydä naapuritontilla! (ennen ehkä olisi käynytkin) Saavutus sekin😉
Muista vetää välillä henkeä ja älä kehittele liiaksi teorioita päässäsi siitä mitä teillä on käynnissä, vaan jaksa sinnitellä siihen että pääsette asioissa keskustelutasolle. Turha psyykata itselleen huonoa mieltä vaikka joskus se tuntuukin vaikealta.
Jaksamisia!