Kun mies ei enää välitä
Olemme olleet yhdessä kaikkiaan 30 vuotta ja siitä naimisissa 23v. Kaksi lasta, joista toinen asuu kotona (kohta 18v). Kulissit kunnossa. Mieheni on kuitenkin lakannut rakastamasta minua. Ensimmäisiä oireita aloin huomata kolme-neljä vuotta sitten, mutta tähän päivään asti kesti ennen kuin olen sen uskonut. Hän ei koske, ei kerro omia asioitaan eikä ole kiinnostunut minusta. Päiviä menee, että emme puhu mitään. Olen yrittänyt kaikkeni, että pääsisin ”läpi” häneen, mutta tuloksetta. Nyt hän on alkanut vihjailla avioerosta. Itken jatkuvasti ja nukuttua saan vain unilääkkeiden avulla. Töissä olen asiakaspalvelussa ja päivät ovat yhtä tuskaa, kun taistelen tauotta itkua vastaan. Olen siinä iässä, että vaihdevuodet voisivat hyvinkin olla alkamassa. Nyt en enää tiedäkään, onko tämä tuska ja hirvittävät masennuskohtaukset miehestäni vai vaihdevuosista johtuvia. Tai ehkä ne kulkevat käsi kädessä. Minua kuitenkin huolestuttaa enemmän ja enemmän se, että ajatukseni ovat alkaneet olla itsetuhoisia. Mitä minä täällä enää teen jne. En tiedä keneltä voin pyytää apua. Olenko vain surullinen vai sairastumassa masennukseen. Tietääkö kukaan mistä saisi apua? Mieheni ei ole kiinnostunut. Hän ei ole (vielä) jättänyt minua ainoastaan tyttäremme takia, jolla on kohta yo-kirjoitukset edessä. Ettei hän kärsisi. Siitä olen toki onnellinen, mutta missä menee raja, että uhraan oman terveyteni? Kummasta tyttäremme kärsii enemmän. Eron tuskasta vai siitä että äiti sairastuu masennukseen? Pliis auttakaa joku!
Heippa
No minä vastaan sinulle ja yritän auttaa ja kannustaa sinua.
Niin kyllä sanon suoraan että luettuasi sinun kirjoituksesi niin tuli minullekin paha
olo / mieli niinvoi vaan arvailla että miltä sinusta tuntuu.
Mutta vaikka elämässä on vaikeuksia ja ongelmia niin elämässä on mentävä
eteenpäin ja vaikka on vaikeuksia niin kyllä elämä järjestyy ( usko minua sillä sen tiedän
omasta elämästä )
Huolehdi omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista se on tärkeätä.
Yrittäkää jutella kaikista asioista ( sanoit kyllä että olet yrittänyt ja ei toinen reakoi niin se on sitten siinä ja vaikea se on toisen vaan yrittää kun toinen torjuu )
Sillä väitän että kaksi ihmistä pystyy elämään onnellisena mutta se vaatii yhteistä
halua ja tahtoa tosin miehelläsi sitä nyt ei tunnu olevan.
Mutta jos sanon suoraan niin merkit on huonot kun luin sinun kirjoituksen
Eli kun on etääntynyt sinusta ei ole läheisyyttä, ei puhu, ja puhuu erosta niin se kyllä
tarkoittaa että on suunnitellut eroa jo pitempään ( yleensä ero ei tule hetken mielijohteesta vaan pitemmän ajan suunnitelulla )
Mutta vaikka tulisikin ero niin ei elämä siihen kaadu ( olen itsekkin eronnut ) vaan hiljakseen
rakennat uutta parempaa elämää.
Mutta mene nettiin ja googleen ja laita hakusanaksi perheasiainneuvottelukeskus niin
saat sieltä upeaa ammatti apua niin pääset varmasti elämässä eteenpäin ja kyllä elämä
järjestyy aina.
Mutta ikinä älä mieti itsetuho ajatuksia sillä se ei ole mikään ratkaisu asioihin vaan mietitään
asioihin aina joku muu ratkaisu.
Kuin myös jos on masennusta / väsymystä niin kannattaa ehdottomasti käydä lääkärissä
niin saat sieltä avun sillä ajan oloon jos ei hoida masennusta niin vaan pahenee yleensä.
Kaunista alku vuotta sinulle
Kyllä sä varmasti saat apua. Itse en tiedä mistä, mut uskoisin, että jos jo terveyskeskukseen soittais ja kysyis niin eiköhän ne sitten sieltä ohjaa, et minne kannattais soittaa 🙂
Ja ainahan se parempi on, että eroatte kuin että sairastut. Eiköhän tyttäresi parasta ole se, että vanhemmat ovat onnellisia -sitten vaikka erillään 🙂 Tsemppiä!🙂🌻
Itselläni oli tuollainen vaihe pari vuotta sitten, mutta mutta se meni pikkuhiljaa ohi ja rakkaus kukoistaa taas, suhteeseen kuuluukin ylä-ja alamäkiä, ne ovat suhteen suola vaikka ylämäet vaikeilta tuntuvatkin, itse sairastin noihin aikoihin masennuksen kun kaikki näytti hankalalta, nyt puretaan lääkitystä pois ja elämä hymyilee taas.
Vielä kun oppisi/muistais tuoda vaimolle jotain pientä kivaa työmatkoilta silloin tällöin.
Olen kauan etsinyt netin loputtomasta keskustelu- ja tukitulvasta omaa kohtaloani lähellä olevaa viestiä. Sinun tarinasi, Kärsimys, on sellainen. Sunnuntai-ilta alkaa jo hämärtää ja minun pititäisi tehdä kotona paperitöitä. En pysty. Ajatusteni hillitsimiseksi olen ottanut yhden lievän rauhoittavan pillerin, jonka sain joskus työterveyslääkäriltä. Olen käyttänyt niitä äärimmäisen harkitsevasti. Psykiatriselta sairaanhoitajalta sain kehoituksen lääkitä itseäni, jotta pystyisin toimimaan. Auttavat pahimpaan sydämen tuskaan kuitenkaan tukahduttamatta ajatuksia kokonaan. Meillä on avomieheni kanssa yhteistä taivalta myös 30 vuotta, josta 20 vuotta olemme olleet perheenä. Lapsemme ovat 19 ja 16 -vuotiaat pojat, jotka asuvat vielä kotona. Mieheni perusti lamavuonna -91 yrityksen kahden kaverinsa kanssa ja siitä lähtien on elänyt työlleen 12 tuntia päivässä. Ensimmäisen viiden vuoden jälkeen saimme juteltua viikonloput "pyhitettäviksi" kotiin. Kuvauksesi väleistänne osuvat myös meihin. Kuin ihmeen kaupalla sain mieheni mukaan pariterapiaan (miesterapeutti) viime marraskuussa. Silloin hän sanoin ensimmäistä kertaa, että on päätynyt eroon. Kun tulimme ulos terapiasta romahdin ja sain shokkikohtauksen ja ulvoin ja puhuin sekavia parkkipaikalla. En pystynyt ajamaan kotiin. Sanoi minulle muka rauhoitukseksi, että kaikki on niin kuin ennenkin. Mutta minun maailmani oli romahtanut, kaikki oli toisin. Kun hän sitten viime viikolla mukavasti menneistä viikoista huolimatta toisti alkuperäisen ajatuksensa tuli minulle ensimmäistä kertaa mieleen, että haluaisin kuolla ennemmin. Olen etsinyt toivoa netistä ja kavereilta, jotka sitä (toivoa) ovatkin kehottaneet ylläpitämään, kunnes asia ratkeaa. Viimeinen toivon hippu on mieheni kysymys, että kuinka kauan aikaa siihen voi mennä, että asia voisi muuttua. Meillä ei ole tapahtunut mitään dramaattista kuten väkivaltaa tai alkoholin käyttöä tai pettämistä, vaan menneisyyden piilotetut "haamut" eli selvittämättömät tunteet ovat nostaneet päätään kroonisesta stressistä kaksi vuosikymmentä kärsineen mieheni mielessä. Olemme molemmat 50 vuotiaita. Itse olin juuri toipumassa iloisempaan elämään ja löytänyt itsessäni ja jopa miehessäni piirteitä ja muistoja vanhoista hyvistä ajoista. Voin kaikesta huolimatta sanoa, että rakastan miestäni. Minusta sinun kannattaa erityisesti itsesi vuoksi soittaa ensin vaikka kriisipuhelimeen. Sieltä saa lohtua ja neuvovat eteenpäin. Olen itse tehnyt samoin. Vaatii hieman rohkeutta ja sitkeyttäkin, mutta on sen väärtti. Sitten voisit mahdollisimman pian varata ajan kuntasi psykiatriselta sairaanhoitajalta tai joltain terapeutilta (kummalta saat aiemmin). Tärkeintä on nyt se, että pääset ainakin ensin itse puhumaan jollekin ulkopuoliselle ammattilaiselle. Kuka tai mikä se on, ei ole tässä vaiheessa tärkeää. Älä aikaile. Jokainen päivä on tärkeä. Haluaisin myös rohkaista sinua pyytämään myös miehen mukaan pariterapiakäynnille - edes yhdelle. Tai mene vaikka yksinkin. Sieltä saa henkistä kannustusta ja tukea. Ilahduttaisi, jos kirjoittelisimme vielä kanssasi täällä palstalla! Voimahali tuntemattomalta kohtalotoveriltasi!
Voisitko Mara jotenkin kertoa, miten vaiheenne meni ohi? Miten valaa mieheen uskoa erotahdosta?
Mara70 kirjoitti 21.1.2011 21:34
Itselläni oli tuollainen vaihe pari vuotta sitten, mutta mutta se meni pikkuhiljaa ohi ja rakkaus kukoistaa taas, suhteeseen kuuluukin ylä-ja alamäkiä, ne ovat suhteen suola vaikka ylämäet vaikeilta tuntuvatkin, itse sairastin noihin aikoihin masennuksen kun kaikki näytti hankalalta, nyt puretaan lääkitystä pois ja elämä hymyilee taas.
Vielä kun oppisi/muistais tuoda vaimolle jotain pientä kivaa työmatkoilta silloin tällöin.
erohan oli ajatuksissa tuolloin monta kertaa, olin palanut loppuun ja kai vaimoni lie lasten kanssa, päätettiin kuitenkin miettiä asiaa ja molemmat tahoillamme tultiin siihen lopputulokseen, että olemma kasvaneet yhteen, erossa ei ole järkeä olemme olleet naimisissa 20 vuotta, eli historiia löytyy.
Noihin aikoihin lopetin myös oman yrityksen joten kotiaikaa alkoi taas löytyä, ja stressi purkautua.
Noh puhe keskenämme alkoi uudelleen pikku hiljaa, seksikin käynnistyi ja päästiin tuosta suosta, nyt olemme taas onnellisia.
prosessi kesti monia vuosia, mutta ainakin itse muistelin sitä papin edessä lausuttua ylä-ja alamäki lupausta.
homma olisi voinut kääntyä toisinkin mutta meillä näin, nyt opiskelen niitä arkipäivän pikku huomion osoituksia ja ylläreitä.
lapset sitovat vielä jonkin verran, mutta kun kasvavat lähdemme kahdestaan matkailemaan.
Mara70 tai joku muu mies, ymmärrättekö mitä miehellä on mielessä, kun arkitunnelma on rentoutuneempi ja läheisempi kuin vuosiin ja seksikin maistuu (tosin joka kerta minun, ei mieheni aloitteesta), mutta mieheni ei ole perunut erohalujaan? Itsestäni tuntuu, että hän nyt ennen (todennäköistä) lähtöään haluaa hyvittää ja luoda myönteistä ilmapiiriä. Miksi erota, kun nyt tuntuu niin hyvältä. Hänellä ei kuulemma ole parempaakaan tiedossa, kun sanoin, että niin täytyy varmaan olla, kun haluat eroa. Olen ymmällä...