Hei Felina,

Kunpa voisin kietoa käsivarteni ympärillesi, rutistaa ja lohduttaa. Kertoa, että kaikki vielä muuttuu joskus hyväksi...😟

Olet pettynyt ihmiseen. Niin minäkin. Kun ne omat hellityt unelmat eivät toteudukaan, kaikki romahtaa. Koko tulevaisuus menee uusiksi, eikä mikään kaunis toteudu.
Menneisyyden kauniit muistot tuntuvat myös petoksilta... Kauhun tunne kuristaa, entä jos kauniit sanat ja teot eivät merkinneet mitään? Entä jos nekin olivat petosta?

Mutta niin ei tarvitse olla. Säilytä kauniit muistot. Itke ja kaipaa... Anna tunteiden tulla. Älä tukahduta niitä, vaikka siihen keinot onkin olemassa.
Kun nouset tästä olet hieman vahvempi. Ja jonain päivänä pystyt muistelemaan ilman katkeruutta. Ehkä edelleen kaivaten, mutta hymyillen.

Hän on muuttunut ja olisiko hän enää se ihminen, jota kaipaat rinnallesi? Tiedän, että jos rakastat, hän on sinulle edelleen tärkeä, mutta kaikkea ei voi sietää. Kun ei enää jaa asioita, tue sinua vaikeina hetkinä ja hylkää kun eniten tarvitset, ei enää kulje rinnalla. On aika päästää menemään.

Sinä olet siirtynyt eteenpäin. Hoitanut asiasi hyvin. Keskity itseesi ja yritä hetki kerrallaan eteenpäin. Niin minäkin teen. Joskus huonommin joskus paremmin. 🙂👍

Arvostetaan itseämme 🙂🌻

Terveisin E.R.

Olen kirjoittanut sinulle vastauksen otsikolla Ymmärrän sinua.(tuli kirjoitettua vähän väärään kohtaan)

Ensinnäkin, isot kiitokset ER:lle ja rukkaselle!

Kuukausi muutosta on mennyt ja elämä jatkaa alamäkeä. En vaan osaa päästää miehestä irti enkä haluakaan. Enemmän toivoisin että itse oppisin sopeutumaan ja että mieskin osaisi joissain asioissa antaa myöten.

Jotenkin vaikea kirjoittaa, meinaa ajatukset olla niin sekavat taas eikä itkusta vaan tule loppua...

Mä juon eikä mulla ole edes mukavaa. Sitä kaljaa kantaessa toivoo että nyt se mieliala vähän kohoaisi mutta se päättyykin sitten siihen, että valvon aamuun asti ja kirjoitan ja piirrän kaikkea sekavaa, yritän purkaa niitä "patoutuneita tunteita". Kuuntelen tuntikaupalla musiikkia ja yritän sisustaa asuntoa. Tai siivota. Tai mitä vain että pystyn keskittymään mihin tahansa muuhun kuin niihin ajatuksiin jotka vainoaa ympäri vuorokauden:

Sä et ole haluttu. Sua ei rakasteta. Sä olet arvoton ja sun pitää kuolla.

Vietän edelleen öitä ja päiviä miehen asunnolla. Välillä meillä on ihan mukavaa, kävellään, jutellaan, grillataan...Mutta sitten kun taas samassa sängyssä nukutaan, niin taas nämä ajatukset jyllää päässä:

Se ei enää edes halua koskettaa sua. Ei harrastaa seksiä. Se ei halua pitää sua lähellään. Sä olet lihava ja ruma ja likainen.

Noh, omassa kämpässä ja omassa rauhassa on se hyvä puoli että nyt voin viettää suihkussa nii paljon aikaa ku vaan haluan. Tai käydä siellä vaikka useamman kerran päivän aikana. Ajella sääri- ja häpykarvat vaikkakin turhaan, kuka minua enää haluaa? Leikkelen hiuksiani ja nypin kulmakarvojani. Teen jumppaliikkeitä ja yritän muistella millä keinolla laihdutin joskus anoreksia-aikoinani. Meikkaan, vaikken ole mihinkään lähdössä. Sitten muistan taas tän todellisuuden. Kaikki on vaan turhaa.

Toissapäivänä istuin vessan lattialla. Olin ottanut Diapameja 50mg edestä eikä olo vieläkään helpottanut. Kello oli jo aamua, koko yönä en ollut saanut unta. Lähetin miehellekin tekstiviestin (tekee yötyötä) että en meinaa saada nukuttua. Tuntui lopulta että nyt se järki lähtee sitten kokonaan. Tein sen ainoan jäljellä olevan asian: kaivoin esille terän ja annoin tunteiden viedä. Tulen varmasti aina muistamaan miltä tumma veri näytti kun se oli valunut ja tippunut pitkin vaaleita kaakeleita.

Mies soitti myöhemmin ja ehdotti että hakisi minut asunnolleen yöksi. Lähdin, housut veritahroilla, silmät punaisena ja muutenkin unenpuutteesta (ja lääkkeistä) tokkurassa. Perille päästyämme pyysin laastaria, arvasihan tuo sitten että mistä on kyse, ei kuitenkaan meteliä nostanut...

Nyt hän ei sitten halua päästää minua takaisin kämpilleni, vaikka tietää varsin hyvin, ettei se minun olo täällä parane. Uusia haavoja ilmestyi niin eilen kuin tänäänkin, vatsaan ja jalkoihin, eihän sinne kukaan näe.

Tunti ja mies tulee töistä, todennäköisesti riisuuntuu ja menee peiton alle, selkä minuun päin. Neljä tuntia ja minä lähden töihin. Iltapäivällä ajattelin kuitenkin mennä sinne uuteen kotiini. Kotiin, jossa nämä mun uudet rakkaat odottavat. Hävettää niin saakelisti...

Onko tämmöinen elämä minkään arvoista?

Hei nyt Felina!sun pitää hakea apua.Miehesi on vienyt sinun itsetuntosi,itsekunnioituksesi ja rikkonut sinut ja nyt luulet että elämä on tälläistä kurjaa ja sinä olet ei mitään ja SE EI OLE TODELLAKAAN TOTTA.Sinä olet ainutlaaatuinen ja ihana ihminen ja sun pitää hakea apua että huomaat tas sen itsekkin.Pidä nyt kiirettä vaikka ajattelisit ettei siitä ole hyötyä tai tuntuu ylivoimaisen vaikealta.Miehesi ei osa sinua auttaa,mutta tietää että on tähän kaikkeen syyllinen.Miehesikin tarvitseee apua,mutta nyt olet sinä tärkeämpi.Hakeudu taas äitisi syliin ja pyydä voimia ja apua.Siskonikin aloitti viiltelyn ja ymmärrän sen tuoman lohdun,mutta se menee vaan pahempaan ja ei loppujen lopuksi kuin tuhoa elämän,usko minua!Olet nyt eksynyt,mutta pääset sieltä pois.Alota nyt vaikka peilin edessä sanomalla että minä olen arvokas,ihana ja haen itselleni apua,se auttaa vaikka kuullostaa hassulta.Oikein iso halaus sinulle ja onnistut varmasti.

Felina ystäväni,

Tiedän, että viillät itseäsi sisäisen tuskan vuoksi, jotta fyysinen peittäisi sen. Se on tuttu juttu minullekin, vaikka ei omalta kohdaltani, vaan ystäväni kohdalla.
Ehdotan, että käyt juttelemassa jonkun kanssa. Jos sinulla on joku ystävä, puhu hänen kanssaan. Jos et käy terapeutilla, varaa itsellesi päivystysaika johonkin kriisipisteeseen.
Vaikka et jatkaisikaan terpiaa, saat uusia ajatuksia muilta ihmisiltä. He esittävät kysymyksiä, joita et itse ole osannut itsellesi esittää.

Miehesi on varmasti vahva persoona. En usko, että hän on tahallaan vienyt itsetuntosi, ehkä hänellä itselläänkin on vaikeaa, mutta joka tapauksessa sinun itsekunnioituksesi on todella huonolla tolalla.
Näin on ollut minullakin ja silloin olen huomannut, että kun en edes itse rakasta itseäni, eivät kovin monet muutkaan enää jaksa sitä tehdä.

Rakasta itseäsi, hoivaa itseäsi, älä tee pahaa itsellesi, sillä olet oman itsesi paras kaveri.
😉

Ajattele viiltäisitkö parasta ystävääsi jos sinulla olisi sellainen? Mieti mielessäsi, että viet itsesi turvaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Se sinun täytyy selvittää.
Monesti rakkaus toiseen ei riitä enää silloin, jos rinnalla on paha olla. Selvittäkää yhdessä mikä tuntuu pahalta. Kerro hänelle miksi tuntuu pahalta. Ehkä hän muuttaa käytöstään ja voitte paremmin.

😯🗯️

Älä jää yksin. Sinä olet kaunis ja arvokas ihminen. 🙂🌻 Jokainen meistä on.

Terveisin ER

Halaukset taas ER:lle ja rukkaselle!

Olen käynyt yli puoli vuotta MTT:llä keskustelemassa, viimeksi tänään. Välillä katkeroidun siihen etteivät nämä solmut meinaa aueta sitten millään. Mutta parempi se on kai hakea sitä ammattiapua kerta toisensa jälkeen kuin nämä "itsehoidot".

Ei mun mies paha ole. Jos ilkeästi sanoisin niin tunnekylmä ja jääräpää. Puhua pystymme mutta se ei vaan johda mihinkään. Hänellä itsellään on päihdetaustaa, nykyään täysin raitis. Mutta on tehnyt aikoinaan mielenterveystyötä. Välillä vain se että hän haluaa auttaa (määräillä, komentaa, puhua kuin lapselle) saa olon entistä turhautuneemmaksi. Eikö meidän ole/ollut tarkoitus olla pariskunta eikä hoitsu-potilas? Niinpä suhtaudun vainoharhaisesti näihin "huolissaan olemisiin" ja "auttamiseen".

Vähän aikaa sitten tuli ilmi hänen kylmyyteensä se että hänestä seksi on "inhottavaa" noin ihan yleisesti (ja taas tunnen että minä en ole enää hänestä haluttava) ja fyysinen läheisyys on vastenhaluista. Sen sijaan hänelle kyllä kelpaa se että siivoan ja laitan ruokaa ja pidän hänelle seuraa, ainakin niin kauan kunnes repeydyn ja itken, huudan ja yritän lähteä kämpälleni rauhoittumaan. Sitten olenkin taas lapsellinen ja vaikea.

Saattaa se tottakin olla.

Sain viikonloppuna baarin sulkeuduttua kukkia täysin tuntemattomalta mieheltä. Koskaan, lukuunottamatta rippijuhla, koulunpäättäjäisjuhlat jne., en ole tuolla lailla henkilökohtaisesti ja täysin spontaanisti kukkia saanut. Tippahan siinä tuli linssiin. Kuivatan sen kimpun ja säilytän.

Myöhemmin illalla, tai oikeastaan yöllä, tämä mies suuteli minua. Sanoin, että olen kihloissa ja minua eivät muutenkaan yhden yön jutut kiinnosta. Eikä hän minulta mitään enempää vaatinutkaan. Mutta se tunne aamuyöllä kun tämä mies piti lähellä ja vaikutti jo selväpäiseltäkin, se oli jotenkin...ristiriitainen. Fyysinen kontakti, jota olen kaivannut niin kovasti, tuntui hyvältä. Ja nykyään herrasmiehet ovat tässä maailmassa harvassa. Samalla oli tietenkin syyllinen olo että tässäpä nyt sitten petän. Olenpa kevytkenkäinen ämmä. Likainen. Halpa.

Kerroin tästäkin kihlatulleni. Keskustelimme asiallisesti. Ei suuttunut. Ei huutanut. Ei oikeastaan...yhtään mitään. Sanoi vain että kuhan nyt ei tavaksi tule. Ei ollut mustasukkainen, ei vihainen.

Ei yhtään mitään.

Kai tämä on jonkinlainen askel poispäin kihlatustani. Rakastan edelleen, mutta eikö rakkaus ole vähä niinkuin kukka, että sitäkin pitäisi hoitaa? Ja jos sitä ei hoida, se kuolee.

Voi luoja että toivoisin että saisin unta. Loppuviikosta pääsen lääkärille jossa minulle lähdetään rakentamaan uutta lääkitystä. Edelleen kuitenkin mietin että onko tämä elämä minkään arvoista? Sen yhden illan ajan olin melkeinpä onnellinen kun tämä toinen mies ojensi sen kukkakimpun.