Olen vieraillut sivustolla ahkerasti jo muutaman kuukauden ajan ja kerännyt rohkeutta kirjoittaa oman parisuhteen tilasta. Missään muualla, en ole törmännyt yhtä asiallisiin, tukeviin ja rohkaiseviin viesteihin kuin täällä.

Olen 25-vuotias ja ollut yhdessä avomieheni kanssa lyhyet, mutta sitäkin vaiherikkaammat puoli vuotta.

Tutustuimme netissä viime kesänä ja ensimmäiset 2 kuukautta menivät kuin ruusuilla tanssien. Mies kertoi menneisyydestään, jotenkin hajanaisesti ja vähätellen, vaikka sainkin tietää siihen kuuluneen viinaa, lääkkeitä ja huumeita. En kuitenkaan pakottanut häntä puhumaan asiasta, joka selvästi vaivasi ja oli kokoajan ”läsnä” ajatuksissa.
Vietimme aikaa ainoastaan minun asunnossani, sillä omaan asuntoonsa hän ei minua koskaan kutsunut ”hirveän sekasotkun takia”.
Panin kuitenkin merkille hänen nettitapansa ja miten hän vikkelään sulki Messengerinsä aina minun tullessani huoneeseen.
Päätin tehdä pienen kokeen ystäväni avustuksella. Hän lisäsi miehen sähköpostiosoitteen omaan listaansa ja alkoi tuttavalliseen tapaan keskustella ja ehdottaa tapaamista. Keskustelu eteni hyvin omalla painollaan. Mieheni sanoin ”periaatteessa hän ei kai ole sinkku”, vaikka keskustelu käytiin vain kahta päivää ennen kuin hän muutti asuntooni. Ystäväni piti minut tilanteen tasalla puhelimen välityksellä ja keskustelun päädyttyä tapaamisen sopimiseen ja yövierailun hyväksymiseen, soitin miehelle ja kerroin tulevani käymään. Päästyäni hänen kotiovelleen, hän raotti oveaan noin 10cm auki eikä päästänyt sisään vaan jouduin odottamaan ulkona sateessa, kun hän laittoi ulkovaatteet päälleen.
Tätä seurannutta tappelua tuskin tarvitsee sen enempää kuvailla, paitsi sen verran, että vaadin häntä poistamaan puhelimestaan, Messengeristään ja muista sivustoistaan niiden tyttöjen/naisten nimet, numerot, osoitteet ja profiilit, joiden kanssa oli tekemisissä vain flirttailun takia. Näin tapahtui, ainakin suurimmaksi osaksi, sillä vielä joulukuussa poistin hänen puhelimestaan muutaman neidon numeron, jotka olivat ottaneet tavaksi soitella viikonloppuisin baarien sulkemisaikaan.

Luottamuksen kadottua, sain selville hänen Facebook- ja sähköpostiosoitteen salasanansa. Näissä kummassakin kävin muutaman kerran kuukaudessa tutkimassa oliko kenties jotain, mistä minun pitäisi olla tietoinen. Näin ei kuitenkaan ollut, lukuunottamatta viestejä, jotka olivat tulleet jonkin deittipalvelun kautta, jonne hän oli rekisteröitynyt jo ennen tapaamistamme. Nuo tilit deletoin. Avokkini sai vuodenvaihteessa tietää, että olin tutkaillut hänen Facebook-tiliään ja sähköpostiaan ja siitähän se riemu repesi. Nyt on kuulemma mennyt luottamus minuunkin. Enkä voi kuin itseäni syyttää.
Olemme nyt 3 kk:n ”koeajalla” suhteessamme;jollei luottamus ala palaamaan kevääseen mennessä, niin turha tätä on jatkaa.
Nyt hän kuitenkin kantaa puhelintaan mukaan kaikkialle minne vain menee (vessaan, kylpyyn, keittiöön…), on ottanut värinähälytyksen pois käytöstä ja pitää näyttöä aina alaspäin, joten näe kuka hänelle soittaa. Tekstiviestit hän lähettää istuen pää peiton alla. Ei hengi luottamusta tuo käytös, enemmänkin ruokkii epäluuloa ja sitä, että hänellä jotain salattavaa edelleen on.

Tappelut hänen kanssaan tekee kahta pahemmaksi se, että mieheni on ollut syvästi masentunut 16-vuotiaasta lähtien. Muutama viikko sitten sain vihdoin kuulla kaiken hänen menneisyydestään ja miten se vaikuttaa vielä nykyhetkeenkin (kroppa hajalla, sydän reistaa ja pää ei pysy kasassa). Avokkini on edelleen erittäin masentunut (löysin hänet kuukausi sitten kävelemästä junanraiteita pitkin), muttei ole tällä hetkellä lääkityksen alaisena. Sain hänet soittamaan terveysasemalle ja pyytämään lähetteen psykatrin vastaanotolle, nyt vain odotellaan milloin tulee vastaus.
Jotkin päivät ovat aivan normaaleja ja toisina taas en edes tunnista tuota miestä. Saattaa yhtäkkiä saada raivokohtauksen ja lähteä ovet paukkuen asunnosta, viskoa kaikkea käteen osuvaa pihalla, huutoaa, kirota, tulla takaisin sisälle ja olla puhumatta moneen tuntiin. Toisinaan hän saattaa nukkua vuorokauden putkeen ja suuttua silmittömästi, jos herätän hänet puoli seitsemän aikaan illalla (”Pakko varmaan mennä kavereille nukkumaan, kun niillä ei ole mitään sekuntikelloa kädessä, että kauanko oon nukkunu”). Ymmärrän vaikkapa kaamosväsymyksen, mutta ei kai tällainen sentään normaalia ole? Joskus taas mies saattaa istua sohvan nurkassa koko päivän puhumatta mitään ja yhtäkkiä vain todeta, että minulla olisi helpompi olla, jos hän juoksisi kadulle ja auton alle.
Ulos en voi ystävien kanssa lähteä, koska illan mittaan viestejä pukkaa puhelimeen, kuinka hän on varma, että petän häntä ja että hän muuttaa kamppeensa ulos kämpästämme ennen kuin tulen kotiin.

En ole koskaan joutunut tämäntyyppiseen tilanteeseen, joten en tiedä miten toimia. Järkeily ei auta, itku ja hampaidenkiristely vielä vähemmän. Tapaukseni ei ehdottomastikaan ole sieltä vakavimmasta päästä, kun on muiden tekstejä ja elämätilanteita täällä lukenut, mutta olisin silti kiitollinen kaikesta mahdollisesta avusta.