Olen pian 48-vuotias ja jäänyt yksin 3 vuoden avosuhteesta pikkuhiljaa rikollistaustaiseksi ja vakavasti päihdeongelmaiseksi osoittautuneesta ”iloisesta juomaveikosta” ja ”hauskasta kaverista.” Rakastin intohimoisesti exääni ja luulin hänenkin itseäni rakastavan ja valitsevan vakaamman elämäntavan tämän myötä, vaikka heti alussa oli kaikki päinvastaisesta kertovat merkit olemassa. Suhteemme hän määritteli humalassa ollessaan väliaikaissuhteeksi ja niitä humalassaoloja sitten riittikin. Monella reissulla olin mukana ja se hyvä puoli niissä oli, että tutustuin aivan uudenlaiseen maailmaan : lähiökapakoiden vakioistujiin, pikkurikollisiin, ”kilttiin” huumekauppiaaseen, pätkäihmissuhteissa ja -töissä alati oleviin kolmikymppisiin, huumeongelmaisiin. Mukavia ihmisiä, elämänhallinta ja -arvot vain täysin hukassa. Olin varmasti kummajainen tuossa maailmassa, alkoholi maistui vain liikaa tuolloin itsellekin. Taustalla oli itselläni perhehelvetissä vietetty lapsuus ja miltei 20 vuotta kestäneen liiton avioero, missä menetin kotini ja lapseni. Vuosien jälkeen sain ensin toisen, sitten toisen lapseni takaisin. Masennuin eron jälkeisen elämän vaikeuksissa lasten isän pohjattoman vihan kohteena, koska lapset kärsivät tilanteesta. Tuossa kriisivaiheessa sitten tutustuin exääni. Hänessä viehätti miehekäs ulkonäkö ja kyky elää hetkessä, olla murehtimatta mistään, ottaa riskejä. Ennen kaikkea se, että seksi sujui niin hyvin.
Suhdettamme sävyttivät alusta alkaen riidat, joiden aihe oli aina sama : hänen kännibiletyksensä sekä kavereidensa ja myös oman exänsä suvun laittaminen etusijalle suhteessa minuun. Kaikille jumalille kiitos en ollut missään taloudellisessa kytköksessä häneen, koska aika pian selvisi sekin, että hänellä ei ole luottotietoja, vaan on ulosotossa hamaan tulevaisuuteen saakka. Riidoissa kävi niin, että minä aiheutin ne ottamalla näitä ongelmia keskusteluun, koska oikeastihan ne eivät olleet ongelmia vaan minun ahdasmielisyyttäni, ymmärtämättömyyttäni, inhottavuuttani, mustasukkaisuuttani. Riitojen jälkeen hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi ja piti mykkäkoulua. Mitään tekemisiään hän ei myöskään katunut ja useammalle kärsitylle vankilatuomiollekin syy löytyi järjestelmästä, ei hänen teoistaan. Sovinnon rakensin aina minä. Toimin vaativissa tehtävissä ihmissuhdealalla, silti en pystynyt suojaamaan itseäni siltä, että hän sai minut uskomaan määrittelyihinsä. Käyttäydyin myös itse riitatilanteissa tavalla, mitä en olisi ikinä uskonut : aivan hirveän rumaa kielenkäyttöä, läimäytinkin kerran. Paiskasi hänkin minut seinään.
Minulle ei ole avautunut vieläkään se, mikä ihme saa suremaan tällaisen suhteen loppumista ? Meillä oli paljon myös hyviä hetkiä ja hän oli hyvä lapsilleni, tosin poissaolevalla läsnäololla, auttoi sentään elektroniikkajutuissa. Lastenkin kanssa teimme kolme ihanaa reissua. Luulin, että hänkin pyöreitä vuosia täytettyään alkaisi asettua ja nähdä elämän ainutlaatuisuuden ja pysyvät arvot. Keväällä hän valitsi toisin. Eli kännibiletys ja kännikaverisuhteet ovat elämän tärkein asia, työtä tehdään vain siksi, että näihin järjestyy rahaa. Luulen tämän hänen valintansa ja hauskanpitonsa jatkumisen ilman mitään surua eromme vuoksi pahentavan omaa oloani. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja merkityksettömäksi.
Panostin todella siihen, että olisimme jatkaneet yhteistä elämää, koska niin harvoin löytää sellaista intohimoista rakkautta, kuin mitä itse löysin. Nyt olen taas kerran aivan riekaleina, pystyn juuri ja juuri käymään työssä, olen ollut koko viikonlopun sisällä katsoen nauhoituksia kotitv:ltä. Onneksi lapset ovat olleet isällään, niin olen voinut antaa kodinkin vain olla. Toisten selviytymistarinat ja kertomukset siitä, kuinka lopulta löytyi se oikea, herättävät aggressiota tai sitten täydellistä välinpitämättömyyttä. Olen äärimmäisen katkera, sillä järjellä tiedän olevani itse kykenevä hyvään parisuhteeseen ja lisäksi olen vielä ikäisekseni nuorekas ja perusnätti.
Minulta katosi huominen lopullisesti. Tässä iässä ei enää löydy elämänkumppania. On raskasta rakentaa tulevaisuutta yksinäisyyden varaan, kun haluaisi jakaa sen toisen ihmisen kanssa.
Olen kiitollinen kaikista viesteistä, vaikka vain yhdestäkin, minkä saisin.
Näinhän se on, että rakkaus ei aina riitä. Kun alkoholi on se numero ykkönen henkilön elämässä, niin eipä siinä seurustelukumppanilla ole juurikaan kilpailumahdollisuuksia. Senlaatuinen kuningas se aine sitten on, että pilaa helpostikin ns. koko elämän.
Parempi yksin, kuin viidenneksi tärkeimpänä rakkaalleen. Näin minä ajattelin aikanaan ja erosin alkoholistimiesystävästäni. Jäljelle jäi suuri rakkaus ja suru siitä, ettei voi enää hänen kanssa niitä hyviä hetkiä viettää. Ja kun tykkäsi niin suuresti muutoin siitä persoonasta. Kuitenkin, parempi yksin, kuin siinä sen kaiken keskellä.
Siinä tietysti joutuu sitten suremaan niitä menetettyjä haaveita ja yksinäisyyskään ei niin helppoa ole ainakaan minulle ollut, joka kaipaan suuresti läheisyyttä ja rakkaan ihmisen kosketusta.
On uskottava kuitenkin huomiseen ja tehtävä voitavansa asioiden eteen, että omassa elämässä kaikki olisi paremmin taas. Iästä riippumatta ihmisen perustarve taitaa olla haluta kumppania vierelleen. Kyllä 80v.skin voi vielä löytää itselleen suuren rakkauden.
Kaikki on mahdollista, kun oikein paljon haluaa 🙂 On uskottava ruusuihin kuitenkin 🌻🙂🌻
Kiitokset tuesta !
Niin, ehkäpä on minunkin kohdallani niin, että ajan myötä tuska hellittää. Olen kyllä ajatellutkin, että 8kymppisenä vanhainkodissa otan elämättä jääneen teinivaiheen käyttöön ja alan käydä yöjalassa (lol). Eniten huomaan todella kärsiväni ja olevani hirvittävän vihainen siitä, että exälleni ero ei ole tuottanut mitään tuskaa tai surua. Ei hän kuitenkaan mikään hirviö ole. Toisaalta voi olla, että olen tässäkin asiassa liian hyväuskoinen ja sinisilmäinen.
Juuri tällä hetkellä en saa unta ja pitäisi jaksaa huomennakin rankka työpäivä. On suunnattoman lohdullista, että suruaan ja tuskaansa voi jakaa. Yksin olo ei tunnu 100 prosenttisen yksinäiseltä.🙂
Uskomatonta, mutta minulla on täysin sama tilanne. Olen tosin itse 23-vuotias, mutta kaikki asiat mitä sinulle on käynyt tässä parisuhteessa, on käynyt minullekin, viikko sitten päättyneessä parisuhteessani.
En vain pysty kirjoittamaan , kuinka olen todella käynyt nuo samat asiat läpi...
Koen elämäni päättyneen täysin. 😞
Hyvä borntobeunhappy, kiitos viestistäsi.
Olen mukana surussasi. Mikähän sytyttäisi sinussa hetkeksi sammuneen kipinän ? Itse olen menossa erään vertaistuki-ryhmän tapaamiseen parin viikon päästä ja kovasti odotan, josko sieltä löytyisi lisätukea ja helpotusta arkeen. Olen varma, että pystyt vielä antamaan sanoja kokemuksillesi.
Eilen jouduin laittamaan tekstaria tälle exälleni käytännön asiassa ja vastaus viipyi ja oli täysin tunteeton. Eli tapansa mukaan hän ei ole saanut hoidettua asioitaan ja vietyä kaikkia tavaroitaan pois kodistani. Olen taas kerran joustanut tässäkin eli on saanut venytettyä aikataulua. Päädyin nyt siihen, että en halua häntä nähdä tavaroiden hakutilanteessa ja avaimensa saa vihdoinkin luovuttaa. Eli hänellä on vieläkin kotini avain. Minulla on sellainen olo, että hän on kuin punkki, joka on imeytynyt verenkiertooni ja en näe kunnolla, missä hän on enkä uskalla katsoa, koska pelkään omaa kauhuani nähdessäni millainen otus minusta imee elämää itselleen. Pelkään punkkeja ja kaikenmaailman muitakin ötököitä.
Toivon niin kovin, että me kaikki alkoholiongelmaisten läheiset uskoisimme omaan toipumiseemme ja siihen, että vika ei ole meissä, vaan riippuvuudessa.
Huomenna pääsen lähtemään kotiseudulle. Kunpa osaisin ottaa siellä vapaata näistä surullisista ajatuksista. ☺️❤️