Kun ei vaan ymmärrä
Kaikki asiat tapahtuu niin nopeasti, ilman että ehtii itse edes tajuamaan mitä oikein tapahtui. Tässä tarinamme:
Reilu vuosi sitten tavattiin ja se tuntui heti niin oikealle molemmista, jalat lähti suoraan sanottuna alta. Kemiaa ja kiima oli vaikka muille jakaa ja se lähti todella nopeasti syvenemään voimakkaisiin tunteisiin..RAKKAUTTA ensisilmäyksellä. En uskonut tämän olevan mahdoliista, mutta näin vain kävi. Olin ollut 2vuotta sinkkuna 10v parisuhteen jälkeen ja tavannut jos minkälaista kaksilahkeista ilman mitään pientä ihastusta isompaa tunnetta. Hänen kanssaan kaikki vaan tuntui niin oikealle.
Siitä päivästä lähtien olimme melkein joka päivä yhdessä viikko ja viikko toisen luona (miehellä oli 3 lasta joten heidän ehdoillaan mentiin vuoroviikoin). Aloin rakastamaan lapsia kun omiani <3
Mieheni rahallisten tilanteiden pakosta aloimme etsiä yhteistä asuntoa jo puolen vuoden jälkeen ja ostinkin meille asunnon minkä remontoimme ihanaksi kodiksi yhdessä.
Mieheni elämä oli ollut aina enemmän tai vähemmän ylämäkeä ja haasteita on riittänyt lapsuudesta asti. Aina hänen ”selviytymiskeino” asiassa on ollut pakeneminen, eikä hän ole asioita oikeasti koskaan käsitellyt. Varmasti tämän johdosta, hän ei myöskään osaa keskustella yhdessä asioista, varsinkaan vaikeista eikä osaa jakaa haasteitaan. Hänen edellinen parisuhde kesti yhteensä melkein 18 vuotta (jokin tauko on ollut välissä), eikä se ole ollut auvoinen. Viimeinen lapsi tuli vahinkona jolloin suhde ei tosiaan ole ollut enää kunnossa ja nainen kävi vierailemassa muissa sängyissä vähän väliä. Kun he erosivat, alkoi mieheni heti elämään villiä sinkkuelämää nauttien vapaudesta ja naisista kunnes tapasi minut.
Olen vahva nainen ja pystyn pitämään monia lankoja samaan aikaan käsissäni, joten tietenkin olen auttanut miestäni meidän yhteisen tulevaisuuden takia. Hän on aina sanonut ja itkenyt minulle sitä, ettei kukaan ole ikinä auttanut häntä elämässä ennen minua.
Kun muutimme yhteen vuoden vaihteessa, ei hänellä ollut ikinä elämässä niin helppoa olla ja keväällä hän useasti kertoikin ettei ole ikinä ollut näin onnellinen. Edelleenkin tunnustimme toisillemme rakkautta päivittäin.
Keväällä mieheni sairastui niin että oli jatkuvasti väsynyt ja sitä myötä kuvioon tuli myös haluttomuus. Tämä johti siihen, että hän pikku hiljaa alkoi ottamaan pieniä askeleita taaksepäin. Läheisyyden väheneminen ajoi meitä kauemmas toisistamme ja häntä ahdisti aina kun otin asian ja oman huonon oloni esille ja alkoi välttelemään tilanteita, jotka voisivat johtaa intiimisyyteen. Kaikesta tästä huolimatta vielä kesällä suunnittelimme yhdessä tulevaisuutta ja lapsia.
Kevään aikana hänelle alkoi maistumaan myös enemmän alkoholi ja viikonloppuisin usein hän lähtikin moikkaamaan kavereita baariin. Vaikka olimme myös yhdessä liikenteessä, niin kaverit ja olut tuntui maistuvan paremmalle. Pikku hiljaa myös arjessa, aloin tuntemaan itseni piiaksi, koska en saanut enää huomiota.
Kaikesta tästä huolimatta uskoin kuitenkin meidän rakkauteen ja kemiaan!! Se on nimittäin jotain ainutkertaista. Ja uskon edelleen että parisuhde ja kaikki ne tunteet saataisiin esille ja toimimaan kunhan vaan yhdessä lähdemme asiaa käsittelemään.
Viikko sitten mieheni ilmoitti minulle että rakastaa minua, mutta ei tiedä mikä hänellä on kun ei ole täysillä tässä mukana. Hän sanoi haluavansa pitää taukoa ja että hänen pitää etsiä itseään. Hän itki hysteerisesti kun asiasta keskusteltiin ja hän on niin pahoillaan kaikesta. Ei osaa kertoa eikä selittää mitä on tapahtunut, kun ei itsekkään tiedä.
Olen niin hämmentynyt tilanteesta sillä vaikka ei ollut parisuhde kunnossa niin miten tämä voi olla se ainut vaihtoehto. Hän sanoi että hänen pitää miettiä ja käsitellä asioita ja ehkä mennä jopa ammattiauttajalle.
Miehelleni on lapset ollut aina kaikki kaikessa ja hän onkin täydellinen isä. Kevään aikana hän kuitenkin on ollut lapsille kärttyisä ja minä olen ollut heille enemmän se tuki ja turva kotona. Viime viikolla hän teki myös sellaisia valintoja, mihin laittoi itsensä etusijalle ja lapset kärsivät tästä (tätä hän ei olisi ikinä aikaisemmin tehnyt).
Olen niin surullinen itseni, mieheni ja eritoten hänen lasten puolesta, kenelle minusta tuli todella rakas ja tärkeä. Niin monen elämä heitti häränpyllyä tämän päätöksen kohdalla 😭
Nyt kaipaan apua miten tästä eteenpäin, voiko asialle enää tehdä mitään, mitä mieheni päässä liikkuu…..Olen välillä ihan hysteerinen, kroppa on täysin sekaisin, ajatukset heittelehtii, samoin kun tunteet…..Lohduton olo 😭
Kirjoitan hieman erilaista ja toisaalta hyvin samanlaista näkökulmaa asioihin: (ehkä mies näkökulmasta)..
Itselläkin kaikki viimeiset 2v:n aikana tapahtuneet asiat on menneet liian nopeasti ja tunteiden pohjalta (tietysti kun on enemmän semmoinen ihminen että tunteet saa hyvin nopeasti vallan ja sumentaa sen järjen). Mutta siis tuo ajanottaminen, niin tuttua valitettavasti, ei omasta puolestani, vaan siitä että toinen kokee sen että liian nopeasti etenee asiat, valitettavasti tuolle ei oikein voi mitään muutakuin antaa aikaa ja antaa toisen mennä, jos siltä tuntuu: tosin se on tosi raadollista/musertavaa/särkevää, se kun toinen sanoo "että rakastaa", niin en oikein itse tiedä sitten että onko se todellista rakkautta että sanotaan että "Rakastan sinua, mutta en voi elää kanssasi", minun mielestäni valitettavasti ei, kun rakkauteen kuuluu se että haluaa elää ja olla rinnalla, niin hyvinä kun huonoina päivinä. Sen että uskoo, toivoo ja rakastaa.
Omasta taustastani sen verran että takana aikanaan pitkä yli 10v parisuhde(+lapsia 2kpl), joka päättyi siihen että kaikki oli ulkoisesti kunnossa, talo, työpaikka, kaikki mitä oltiin haaveiltu. Toiselle iski se pelko että tätäkö se elämä sitten on kun kaikki on kunnossa: exä eksyi kostean baari-illan jälkeen, ulkopuolisen huomion saamana väärään sänkyyn ja siitä 3kk yritettiin selvittää asioita (lähinnä varmaan lasten takia), toki muitakin ongelmia oli.
Sitten seuraava "suhde" 8kk, itsellä+sekä toisella oli pelkkää fyysistä läheisyyden ja seksin kaupuuta(noh tämän tiesin jo alussa että ei kanna, jos alkaa väärällä tavalla).
Sitten viime kesänä iski taas läheisyyden kaipuu ja sellainen auttamishalu, semmonen että asettaa toisen jopa itsensä edelle, noh asiat kun selviytyi tänä keväänä avopuolisolla, niin sitten sitä ymmärrystä/jaksamista ei riittänytkään toisen asioille. Itse koin että jäin vaille sitä aitoa ja oikeaa ymmärrystä ja välittämistä, joka kuuluu rakkauteen, sanoahan voi mutta ne teot: se että se arjessa oikeasti näkyy. Koin että jouduin jollain tavalla viilatuksi linssiin.
Siitä taas aika nopeasti huomaa että tulee uuden ihmisen kohdatessaan, tunteet pintaan ja se läheisyyden kaipuu, josta on vain pitkällistä parisuhdetta haettaessa haittaa.
Aina olen/on pystytty puhumaan tunteista ja siitä että mitä toinen/itse haluaa, niin onnellisuuteen minusta vaaditaan se että osaa puhua ja kuunnella, ikävää että kaikki eivät sitä osaa.
Valitettavaa mutta niin totta, on olemassa toisten rikkomia ihmisiä, sekä niitä jotka on itse rikki, mutta kaikesta voi jollain tavalla selviytyä ja opetella elämään itseä tyydyttävää elämää.
En tiedä sitten, mitä apua tästä oikein on, muutakun se että jollain tavalla se että ei ole yksin tilanteessa, sen että tietää että muillakin on samoja tai eri ongelmia auttaa, tai niin koen ainakin itse sen auttavan.
mutta valitettavasti et oikein muuta voi kun usko ja toivoa, sekä antaa aikaa ja toivottavasti jonain päivänä asiat on paremmin, kaikesta huolimatta kannattaa itsestään yrittää pitää huolta kaiken keskellä (vaikka ei ole helppoa, ei ollenkaan tiedetään), sekä yrittää joka päivä todeta itselleen että vaikka menneisyys on sitä mitä on, niin nykyisyys on sitä että voi todeta itselleen että on ihan hyvä ihminen.
Valitettavasti toisiin/heidän tunteisiin/tekemisiin emme voi vaikuttaa. Ainoastaan siihen mitä itse teemme, ja minkälaisen tulevaisuuden haluamme.
Tässä ja nyt, ja sen mitä tulevaisuudelta haluamme.
Voimia kaiken keskelle ja ainakin itse uskon että jonain päivänä joku ihminen (muu kuin itse) tajuaa sen arvon minkälaisia olemme.
VilleTimo kirjoitti 16.9.2017 10: se on tosi raadollista/musertavaa/särkevää, se kun toinen sanoo "että rakastaa", niin en oikein itse tiedä sitten että onko se todellista rakkautta että sanotaan että "Rakastan sinua, mutta en voi elää kanssasi", minun mielestäni valitettavasti ei, kun rakkauteen kuuluu se että haluaa elää ja olla rinnalla, niin hyvinä kun huonoina päivinä. Sen että uskoo, toivoo ja rakastaa.
, sanoahan voi mutta ne teot: se että se arjessa oikeasti näkyy.
Valitettavasti toisiin/heidän tunteisiin/tekemisiin emme voi vaikuttaa. Ainoastaan siihen mitä itse teemme, ja minkälaisen tulevaisuuden haluamme.
Tässä ja nyt, ja sen mitä tulevaisuudelta haluamme.Voimia kaiken keskelle
VilleTimo kirjoitat asioista niin kuin voisin itsekin kirjoittaa! Miten totta (omassa ajatusmaailmassani) onkaan, että jos sen toisen todella itselleen haluaa, se näkyy kyllä sanojen lisäksi konkreettisina tekoina ja siinä että valitsee sen toisen vaikka elämä ympärillä myrskyäisikin. Ei silloin tarvitse arpoa, elääkö toisen kanssa vai ei. Kun lähes mistä tahansa sanoo että ei voi, se tarkoittaa että ei halua. Jos riittävästi haluaa, keksii kyllä keinot. Jos ei halua, löytää kyllä tekosyyt. Ja mitä sitä sellaisella ihmissuhteella tekee, jota molemmat eivät täysillä halua.
😭
Alkuperäiselle kirjoittajalle myös sympatiani; on niin paljon jota ei voi ymmärtää, jokaisen kokemusmaailma on omansa. Jokainen vahvakin kaipaa rinnalleen tukea ja syliä, sitä vain ei aina voi saada siltä ihmiseltä, jota itse eniten rakastaa ja jonka kanssa haluaisi tehdä yhteistä matkaa. En edes toivota voimia, joskus niitä ei vain kertakaikkiaan ole. 😭
Olen pitkälti samaa mieltä edellisten kanssa, ja kipeäähän se tekee, kun näkisi mahdollisuuden onneen, mutta toinen ei sitä näe. Vaan kun toisen pään sisään ei voi mennä sorkkimaan ajatuksia...
Jokaisen on itse oivallettava valintojensa motiivit, mutta Jepaa, mieleeni tuli yksi mahdollinen syy miehesi käytökseen. Ehkä hän kokee, ettei ole rakkautesi ja kaiken sen hyvän arvoinen, mitä on saanut? Ettei hänellä ole antaa mitään tarpeeksi arvokasta takaisin?
Sinä et juuri voi tilanteeseen vaikuttaa, niin surullista kuin se onkin. Voisi olla hyvä, jos mies menisi ammattiauttajalle. Aina parempi, jos hän suostuisi, että te molemmat menisitte yhdessä. Omassa päässä ajatukset yleensä vain kiertävät kehää eikä tilannetta pysty tarkastelemaan ulkopuolelta.
Salasana unohtui niin musta tulikin Jepaa1 😉
Olette niin valitettavan oikeassa ja minun on päästettävä irti 😭 ei toista voi pakottaa siihen että käsiteltäisiin asiat yhdessä jos ei kerta halua tai ehkä pysty. Muutos tunteissa tapahtui niin nopeasti, että uskon uniapnean ja sitä myötä huonon unen vaikuttaneen nuppiin, ettei herra itsekkään tajua mikä hänellä on. Hän ei myöskään tunnista mistä tunteet johtuu eikä ymmärrä ajatuksiaan....Onko mielessä horjuntaa???
Hänellä olisi kerrankin ollut sellainen nainen rinnallaan, kenen kanssa hän olisi saanut selvitettyä kaikki vanhat demoninsa ja samalla minä olisin huolehtinut sekä hänestä että lapsista. Saattaa olla että häntä ahdistaa se, että minä oikeasti omistan kaiken eikä hän ole riittävä (sanoi haluavansa omat seinät ympärilleen ja sitten alkaa selvittämään asioita, erikoinen sanavalinta). Nyt on suojamuurit kasattu ympärille, josta pienesti yritän vielä saada ajatuksia hänelle läpi, mutta tiedän tämän tarinan olleen tässä...niin surullista.
Sain hänet menemään tänään psykoterapiaan, toivon vain että terapeutti on hyvä ja hän pääsee jotenkin juttelemaan ajatuksistaan ja se selkeyttäsi hänen ajatuksiaan ja loisi uskoa tulevaan.
Minun sydän särkyy kun nuorimmainen itkee minulle, että ajattelee asiaa koko ajan, myös koulussa ja hän on ihan sekoomassa, kun ensin tuli ero äidistä ja nyt minusta....Liikaa muutoksia pienen ihmisen elämässä, juuri kun hän oli taas saanut isällä kodin ja minusta turvallisen rakkaan äitipuolen. Mies kuitenkin sanoo, ettei halua minua menettää ja että välimatka voi tehdä sen että hän haluaa vielä minut, kunhan on kaikki käsitellyt. Ei lapsille voi tehdä näin, ees taas.... Kun minä sanoin etten enää pysty tauon jälkeen ottamaan takaisin, niin siihen hän tokaisi että se on sitten sinun valinta!!!!!!
Surullista on myös, että tässä tilanteessa jossa tukiverkko on kaikkein tärkein, minulla on paljon rakkaita jotka huolehtivat minun hyvinvoinnista ja kysyvät miten voin ja yrittävät auttaa sen minkä pystyvät ja osaavat, on miehelläni vain yksi ystävä ja minä. Kukaan muu ei ole kysynyt hänen hyvinvoinnista ja selviytymisestä vaan hän on käytännössä yksin 😭 Hän sanoikin minulle ettei hän halua tästä yksin selvitä ja tulee tarvitsemaan minua... En oikein tiedä mitä ajatella asiasta 😑❓ Toki minä rakastan häntä, mutta minun apu olisi ollut se, että YHDESSÄ lähdemme asioita selvittämään se että hän pakenee yksin on minulle todella ristiriitaista. Siinä kohtaa kun hän oven laittaa kiinni perässään meidän yhteisestä kodista, alkaa minun toipuminen, miten minä voin siinä kohtaa tukea ja auttaa häntä käsittelemään asioita???
Nuppi on ihan sekaisin... 😯🗯️ tunteet menee vuoristorataa (mutta tiedän ainakin mitä tunnen ja miksi)
Voiko vanhat "traumat" ja käsittelemättömät asiat ohjata toisen käyttäytymistä ilman että itse edes tajuaa miten toimii???? Voiko takana olla pelkoja vai onko yksinkertaisesti vaan ettei hän vaan rakasta minua enää? Hän kävi eilen psykoterapiassa ensimmäistä kertaa elämässä ja sanoi että oli helppo puhua ja että olisi pitänyt mennä jo 10v sitten. Uusi aika ensi viikolle jo varattuna. En asiasta sen kummemmin häneltä kysynyt, se on kuitenkin henkilökohtainen asia.
Kysyin mieheltäni miksi hän käyttäytyy minua kohtaan Super kylmästi ja välinpitämättömästi, vaikka minä autan häntä kokoajan monessakin asiassa ja olen ymmärtäväinen. Esim. sunnuntaina nukkumaan mennessä pyysin häneltä voisitko ottaa minut hetkeksi kainaloon, koska se helpottaisi minun unensaantia jonka kanssa on ollut ongelmia suunnattomasti. Hän aukaisi käden minua kohti ja piti kroppaa toiseen suuntaan käännettynä...no eipä sinne sitten tullut mentyä kun ei toinen halunnut....
Hän myös sanoi minulle, että häntä ahdistaa kun kokoajan kysyn häneltä jotain....tiedän että minun tulee asia luovuttaa. Mutta onko tämä vaan yleistä ahdistusta tilanteesta ja se ettei halua kertoa vai niin miten hän asian ilmaisee ettei hän oikeasti tiedä eikä osaa vastata? Hän sanoo olevansa ihan sekaisin ajatuksiensa kanssa.
Kysyin häneltä taas eilen onko hänellä toinen nainen, koska etsin selivtystä toimintaan ja minua on edellisessä parisuhteessa petetty todella pahasti, mikä on jättänyt pysyvät arvet minulle. Hän laittoi sitten viestillä että häntä on vaivannut jo pitkään se etten ole luottanut häneen!!!! Totta se on, että pelkoni asian suhteen on aina välillä tullut jolloin olen asiaa häneltä kysynyt, mutta ikinä hän ei ole sanonut minulle, että se vaivaa tms. Kysyin aina välillä häneltä onko minussa jotain asioita mitkä häntä ärsyttää tms. mutta ikinä ei osannut sanoa mitään. Käytännössä asioista puhumattomuus ajoi meidät tähän tilaan.
Mutta nyt kun hän käy terapiassa minun on helpompi päästää hänestä irti, koska pystyn luottamaan siihen että hän tajuaa asioita ja muuttaa elämänsä suunnan. Joku toinen nainen pääsee sitten nauttimaan tästä asiasta. Hän ei osannut olla parisuhteessa eikä nyt ole enää halukas yrittämäänkään minun kanssani 😭
No niin, aikaa kuluu ja nyt on tilanne että mun on pakko päästää irti ja luovuttaa....
Tiedän että nämä tunteet mitä meillä oli (eli se oli jalat alta fiilis ensimmäisestä tapaamisesta) ainutkertaista ja todella harvinaista, mutta en voi tilanteelle mitään. Tiedän myös että olimme täydellisiä toisillemme, mutta tilanne on nyt tämä 😭
Mieheni on aivan sekaisin ja valitettavasti kun alan miettimään kevättä ja tilanteita olen varma, että hänellä on jonkun asteinen masennus. Juttelin itse terapeutin kanssa yleisesti henkilöstö joka on pärjännyt aina itse, ei ikinä pyytänyt apua, jatkanut aina matkaa käsittelemättä mitään...ja siinä kun hän kertoi miten tällainen ihminen käyttäytyy ja toimii ja miten ei pysty käsittelemään tunteita tai ajatuksia koska ei yksinkertaisesti osaa tajusin sen etten minä pysty tekemään enää yhtään enempää. Jos en luovuta, uppoan hänen kanssaan pohjalle ☹️
Minun on vaikea antaa periksi, kun tiedän miten tässä tulee käymään, mutta minun on vain katsottava vierestä miten sekä mieheni että lapset kärsivät. En osaa ymmärtää masentuneen ihmisen ajatuksia ja tunteita enkä varsinkaan käyttäytymistä tässä tilanteessa. Mieheni ei kykene kertomaan tunteistaan, ainoastaan sen että hänellä on paha olla, koska hän ei tunnista tunteitaan. Hän ei osaa tai uskalla heittäytyä ja oikeasti puhua kanssani ajatuksistaan, koska silloin hän paljastaisi heikkoutensa minulle. En minä, kukaan hänen läheinen tai hän itsekkään tunne itseään tällä hetkellä, hän on romuna. Hän itsekkin sanoo, että hänen pää on aivan solmussa ja hän tarvitsee apua ja lepoa että saa itsensä kuntoon, mutta minun on vaikea ymmärtää miksei hän suostu ottamaan apua minulta vastaan, että yhdessä yrittäisimme.... mutta en tätä ikinä tule ymmärtämäänkään.
Miten pystyn luovuttamaan minun rakkaista ja jatkamaan elämää??? Olen todella empaattinen, välittävä ja vastuuntuntoinen nainen ja tämä on minulle ihan Super vaikeeta.... rintaa puristaa ja kyyneleet valuu silmistä...
No niin, päivitän tilannetta kun se on alkuperäisestä jo muuttunutkin.
Eli paljastui että se miksi kaikki tapahtui niin nopeasti yms. oli se mitä epäilinkin, eli mieheni petti minua ja ihastui ja alkoi viemään tätä asiaa eteenpäin. 2kuukautta hän valehteli minulle asiasta, kunnes jäi kiinni ja myönsi asian. Kun sain kuulla asian tuli minulle jotenkin helpottunut olo kun sain vihdoin syyn asialle...
En vaan voi ymmärtää miten hän oli niin tyhmä että meni tekemään näin???? Minä menetän tässä tilanteessa miehen ja lapset eli perheen mitä niin kovasti toivoin ja hän menetti käytännössä kaiken muun. Hän elää pinnallista elämää kaiken muun paitsi lapsien osalta ja minun kanssa hänellä oli mahdollisuus oikeasti olla oma itsensä ja kohdata kaikki asiat. Minun kanssani hän pystyi unelmoimaan ja pääsi kaikesta stressistä pois, sillä elämä oli turvattua ja kaikki vanhat asiat hoidettu pois. Koska minä rakastin häntä, maksoin kaikki vanhat velat pois ja nyt hän on suhteellisen paljon minulle velkaa...
Hän sanoi, että tunteet alkoivat loppumaan...hän ei ottanut meistä mitään vastuuta, ei kertaakaan asiasta minulle puhunut, sanoi vaan että yritti ja toivoi loppuun asti että asia korjaantuisi. Eihän asiat itsestään korjaannu kun parisuhteessa on kaksi henkilöä!!!! Mutta koska hän on aina paennut kaikkia ongelmia, ei koskaan käsitellyt mitään asioita, ei kohdannut tunteitaan eikä koskaan kenellekään itseään paljastanut (paitsi minulle vähän) ei hän varmaan edes kykene sellaiseen. Ei uskalla elää aidosti... Se on sääli, mutta jokainen valitsee itse tiensä.
Näin hänet ja hän oli jotenkin tyhjä, silmissä ei näkynyt mitään, hän ei tosiaan ole se mies kehen rakastuin. Mutta toivottavasti se ihastus sitten tuo hänelle sen mitä hän haluaa... Nainen kylläkin on kuulemma vasta eroamassa ja mieheni valmentaa hänen 14 vuotiasta poikaansa jääkiekossa. Olen miettinyt myös tämän naisen moraalia, miten hän voi mennä panemaan poikansa valmentajaa ja juttu alkoi vielä kaiken lisäksi kiekkoleirillä???
Mieheni pelkää että kerron naisen miehelle asiasta, joka kuulemma sotkisi asiat todella pahasti ja jos poika saisi tietää, niin hän luultavasti lopettaisi lätkän koska asiasta häntä kiusattaisiin. Miksi näitä asioita ei voinut miettiä ennen kun mennään huseeraamaan??? Mieheni katuu kuulemma paljon ja myös sitä asiaa kun hän katkaisi minut kerralla pois ja ihastus meni minun edelle kaikessa.
Nyt minun pitää vaan yrittää antaa anteeksi ja jatkaa....Tekisi niin mieli paljastaa heidän suhde, mutta voitanko sillä mitään? Monen elämä menisi siinä pilalle, myös niiden lasten ketä minä rakastan. En vaan pysty ymmärtämään pettäjiä 😑❓
Mieheni tiesi että edellinen suhteeni joka kesti 10 v loppui siihen että mies petti minua ja hän tiesi, että tämä oli minun kaikkien arin paikkani. Tämä satuttaa minua kaikkein eniten. Rehellisyys on minulle tärkeää ja tämä 2kk valehtelu vei minulta taas uskon luottamuksesta....Miten minä nousen täältä taas??? Miten saan uskon miehiin ja rakkauteen takaisin....Ajattelin aina hänen olevan minun elämän mieheni