Kun ei osaa olla onnellinen...
”Uskaltauduin” minäkin vihdoin tänne kirjoittamaan. Asiaa kauan päässäni pyöritellyt ja syy-seuraus-suhteita miettinyt…toivoisin muiden kanssaihmisten mielipiteitä asiasta.
Olen vihdoin elämässäni onnellinen 🙂 olen seurustellut puoli vuotta aivan ihanan yh-isän kanssa. Itselläni on myös yksi lapsi. Kaikki on hyvin,mutta minä en osaa olla onnellinen ja laskea irti pelosta,että tämä onni minulta viedään.
Koko elämäni olen tottunut siihen,että elämässä on jonkin asteista jännitystä ilmassa. Kaikissa suhteissa mies käyttänyt enemmän tai vähemmän alkoholia ja vieraat naisetkin kuuluneet kuvioihin. Tavallaan olen kai kasvanut siihen etten ansaitse parempaa miestä. Tavallaan olen kai tarvinut tuollaisia miehiä…joita saa hoivata kun tulevat häntä koipien välissä anteeksi anomaan.
Olen niin epävarma omasta arvostani. Olen koulukiusattu ja huono itsetunto on tullut syntymälahjana.
Ongelmana on nyt se,että kun vihdoinkin olen löytänyt hyvän ja kunnollisen miehen en usko,että hän välittää minusta oikeasti. En ole ansainnut tätä onnea. Tavataan aika harvakseltaan kun välimatkaa on jonkin verran,sekin osaltaan lisää pelkoa jätetyksi tulemisesta. Mies on sanonut välittävänsä minusta aidosti ja luvannut kertoa jos tilanne syystä tai toisesta muuttuisi. Miten saan itseni luottamaan hänen sanoihinsa? Minulla varmaan pitkä tie kuljettavana…olen miettinyt sitäkin,että olisiko apua mennä puhumaan jollekin ammattiauttajalle? Olen niin sekaisin omien ajatusteni kanssa…välillä ahdistaa tosi paljon. Miehelle en aina kaikkea ahdistusta kerro,kun tuntuu ettei hän voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Olen kyllä kertonut mistä tämä pelko kumpuaa,mutta kyllähän toiseen pitäisi pystyä luottamaan. Välillä ajattelen,että olisi helpompaa jättää hänet…niin helpottaisi tämä tuska. Mutta en halua menettää tätä onnea. Sanottakoon vielä tämä,että ei olla ihan teini-ikäisiä enää,lähemmäs 40 molemmat.
Kiitos sinulle joka jaksoit tämän lukea…aika sekavaa tekstiä…kaikista vastauksista olen kiitollinen,jos ne auttaisivat edes johonkin suuntaan tässä tilanteessa!😟
On täysin normaalia, että pelkäät menettäväsi onnen, koska elämäsi sisältää monenlaisia kolhuja ja hylkäämisiä. Olisi oikeastaan järjenvastaista, että et tuntisi mitään pelkoa. Vie oman aikansa - toisilla enemmän, toisilla vähemmän - ennen kuin alkaa luottamaan, että nyt on kerrankin asiat kunnossa.
Kolhuja kokeneelle on tavallista, että hän alkaa syyttää itseään ja kokee jopa ansainneensa kaiken pahan. Tulee tunne, ettei ole ansainnut kaikkea sitä hyvää, mikä kuuluisi tavallisen ihmisen elämään. Varsinkin lapsuuden koulukiusaamiset osuvat herkkään itsetunnon kehitysvaiheeseen, joka on hankalaa tulevaisuuden kannalta. Lapsi alkaa pitämään itseään huonona ja jopa syyllisenä itsensä kiusaamiseen. Vaikka myöhemmin ymmärtääkin, että oli väärin tulla kiusatuksi, ei silti saa helposti muutettua alitajunnassa olevaa minäkäsitystä ja itsetuntoaan. Tavallaan hyväksyy ottamaan tulevassa elämässään vastaan epäonnisen elämän ja katsoo sen kuuluvan osakseen. Sitten kun kohtaakin normaalia onnellista elämää, ei koe ansainneensa sitä, vaikka tällainen ihminen - jos kuka - ansaitsee kerrankin onnellisuutta elämäänsä!
Auttaisiko sinua se, että yrittäisit tietoisesti keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, tästä onnesta, jota koet nyt? Hetki, tunti tai päivä kerrallaan? Pystyisitkö jotenkin siihen (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän)? Samalla kun yrittäisit keskittyä tähän hetkeen, aika kuluisi ja pelkosi saattaisi samalla hellittää. Samalla sitä mukaa tulisi tilalle turvallisuuden tunne.
Kirjoitit: "Minulla varmaan pitkä tie kuljettavana...olen miettinyt sitäkin,että olisiko apua mennä puhumaan jollekin ammattiauttajalle? Olen niin sekaisin omien ajatusteni kanssa...välillä ahdistaa tosi paljon."
- Tämä on varmasti myös hyvä vaihtoehto. Ulkopuolinen ammattihenkilö osaa ohjata ajattelemaan omaa elämää uudesta näkökulmasta ja tukee itsetunnon lujittumista. Tie on pitkä, mutta kulkemisen arvoinen.
Älä vain jätä miestäsi pelkosi vuoksi. Vaikka tuska ja pelko onkin sisälläsi kova, sinulla on nyt mahdollisuus uuteen elämään, jonka olet taatusti ansainnut 🙂🌻
Hei!
Olen itse 9 vuotta nuorempi kuin sinä, mutta lähes vastaavassa tilanteessa. Tuntuu vaikealta olla onnellinen, olen seukannut 7 kk ihan hyvän miehen kanssa, jolla tosin on masennusta kuten minullakin, eikä sen vuoksi tunneta oloamme kovin aurinkoiseksi ja elämä on välillä raskasta, mutta toisinaan tosi hauskaakin. Tuntuu, että annan liikaa painoarvoa negatiivisille kokemuksille ja kun sellaista sattuu niin unohdan, että on ollut kivaakin ja tuskaisena olen valmis juoksemaan pakoon. Ehkä tuo tuska pitää vain elää läpi ja loppupeleissä kysehän on sitoutumisesta. Sitoutuuko itse siihen, että yrittä parhaansa toisen kanssa toi tulevaisuus sitten ihan mitä tahansa. Ja pitäis pystyä luottamaan siihen, että tuli mitä tuli niin siitä selviää hengissä! Eihän se onnellisuuskaan voi niin kauheeta olla, ettei sitä kestäisi?!? Haluaisitko kirjoitella mun kanssa vaikka mailia tai jos et niin voidaanhan vaihtaa ajatuksia täälläkin.🙂🌻
Kiitos vastauksista Uupunut kameli ja Monica_79 🙂
Tällä hetkellä olo tuntuu taas suht normaalilta...Tuo neuvo,että yrittäisin tietoisesti olla onnellinen oli ihan hyvä! Olen yrittänytkin olla onnellinen ja nauttia tästä hetkestä. Jossain alitajunnassa kuitenkin on pelko etten saisi/voisi olla onnellinen. Pelko onnen menettämisestä on todella suuri.Eniten pelottaa varmaan yksin jääminen. Sen mukanaan tuoma tuska ja miten siitä pääsisi taas yli ja jaloilleen. Olen hiljaa mielessäni miettinyt,että jos tämä suhde ei toimi niin en enää jaksa aloittaa mitään vakavaa suhdetta.
Ennen tätä suhdetta oli pari viikkoa kestävä lyhyt suhde. Eihän siinä ajassa pitäisi ihmeitä tapahtua,mutta siinä mentiin korkealle ja kovaa. Vaisto kyllä sanoi ettei sellainen suhde voi jatkua...olin niin onnellinen ja kaikki näytti liiankin hyvältä. Niinkuin se sitten olikin liian hyvää ollakseen totta. Jäin kuin nalli kalliolle,ilman mitään selityksiä.Mies sanoi ettei hänen tarvi mitää selittää miksi ei tahdo enää jatkaa yhdessä. Silloin olin todella maassa ja lyöty. Itkin iltaisin itseni uneen ja päivät kuluivat harmaan usvan peitossa. Kukaan läheinen ei vaan uskonut,että minunkin voimat voisi joskus loppua ja tarvisin oikeasti olkapäätä lohduttamaan.Olen luonteeltani kuitenkin vahva ihminen enkä näytä kaikkea pelkoa ja ahdistusta ulospäin. Joskus sanottu,että olen selviytyjä. Silloin vain tunsin olevani tieni päässä.
Sitten tämä nykyinen miesystävä tuli elämääni. Pikkuhiljaa laskin hänet lähemmäksi elämääni,pelosta huolimatta. Nyt sitten vain kamppailen tämän oman epävarmuuteni kanssa. Osaltaan pelkoa lisää sekin,että mies ei juurikaan puhu tunteistaan. Yhdessä ollessa kyllä teot puhuvat puolestaan. Ohimennessään halaa,suukottelee,pitää kädestä ja istuu lähellä. Alkuaikoina puhuin tästä asiasta hänen kanssaan. Kuinka minulle olisi tärkeää kuulla olevani tärkeä yms. Hän ei vain ole luonteeltaan sellainen,että "lepertelisi". Tähän on tyytyminen,vaikka ehkä hieman parannusta on tapahtunut,kun tietää kuinka tärkeää se minulle on.
Helpottaa oloa kun saa purkaa omia ajatuksia ja saa muiden näkökantaa asioihin. Omat läheiset kovasti vähättelevät tilannetta eivätkä oikein tunnu ymmärtävän pelkoani. Monica_79,voimahaleja sinulle omaan suhteeseesi 🙂👍 Voidaan vaihtaa ajatuksia täälläkin,mutta voidaan meilaillakin. En vain tiedä miten osoitteiden vaihto onnistuu?
Päivän askareet kutsuvat! Lapsi pitää huolen ettei pääse liiaksi vaipumaan omiin aatoksiin. Ja hyvä niin 🙂