Kun asiat eivät ole itsestä kiinni.
Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä, kun avomieheni otti ensi kertaa erilleen muuton esille. Miehen mukaan suhteessa ei ole ollut kipinää enää aikoihin ja olen hänelle vain paras ystävä. Seksielämä oli jo tuolloin lähes kuihtunutta, koska olin kyllästynyt jatkuvaan torjuntaan, enkä enää itsekään yrittänyt panostaa siihen. Lämpö ja läheisyys olivat myös vähentyneet. Itse olin kuitenkin tyytyväinen elämään ja rakastin, joten avomieheni sanat, en enää rakasta sinua niin, kuin ennen, tulivat täysin puskista. Tuolloin päädyimme keskustelujen jälkeen yrittää sytyttää kipinää.
Noin vuoden päästä kuulin sanat taas uudelleen. En rakasta sinua niin, kuin ennen. Haluan muuttaa erilleen. Lisäksi, olen etsinyt asuntoa. En halua kuitenkaan menettää ystävyyttämme. Voidaan tapailla. Ehkä palaamme vielä takaisin yhteen? Keskustelimme asioista ja sain tietää, että kipinän sytyttely ja seksi kanssani oli ollut pakkopullaa. Ei tunteita mukana. Lisäksi mies kertoi, että haluaa uusia kokemuksia (naisia) elämäänsä, mutta pelkää samalla, että paluuta ei ole, jos erilleen muutto onkin virhe.
Joulu menee sumussa. Mies oman perheensä luona, minä kotona töissä käyden. Käymme keskusteluja asiasta lähinnä viestitellen. Tilaan ajan parisuhdeneuvontaan, jossa käymme kerran. Koin käynnin hyödylliseksi, miehen näkökulma asiaan oli, että olipa neuvoja vahvasti minun puolella. Seuraava aikakin oli jo varattuna, mutta jouduin perumaan sen miehen työkuvioiden muututtua, enkä enää varannut uutta aikaa.
Mies käy joulun jälkeen katsomassa asuntoa itselleen ja olisi halunnut minut mukaansa. En ymmärtänyt miksi. En lähtenyt mukaan. Vuodenvaihteen jälkeen mies kertoo, että jospa tässä ei tarvitsisikaan muuttaa. Tietenkin olen onnellinen ja luulen jostain syystä, että jokin olisi muuttunut.
Keväällä sairastun ja olen pitkään poissa töistä. Toista ongelmaa tutkiessa selviää, että en ehkä koskaan tule saamaan lapsia. Lapset olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tällä hetkellä tilannetta yritetään hoitaa, mutta mitä luultavammin kohdunpoisto on edessä ennemmin tai myöhemmin. Asiasta erityisen kipeän tekee se, että vielä noin 3-5 vuotta sitten mieheni vielä puhui lasten hankinnasta, etsiessämme uutta yhteistä kotia. Jos tuolloin olisimme todella yrittäneet raskautta, niin sairaus olisi havaittu aiemmin ja hoito olisi ollut helpompi toteuttaa. Vointini helpottuu kevään edetessä ja kesä menee mukavasti miehen kesämökillä puuhatessa ja mieskin kertoo, että on kivaa. Elän kuplassa.
Eilen illalla mies aloittaa jälleen. Onko sinusta meillä mennyt nyt paremmin. En tunne sinua kohtaan niin, kuin ennen. Haluan muuttaa erilleen. En halua menettää sinua. Voimmehan tapailla. Niin, todellakin olen elänyt kuplassa. Kuvitellut taas asioiden olevan paremmin. Mies on katsellut taas asuntoja, ei kuulema halua mennä vuokralle, vaan ostaa oman. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin se, että muuttaisin itse pois ja mies jäisi yhteiseen kotiimme. En vain ymmärrä miksi minun pitäisi laittaa koko elämäni uusiksi, jos mies haluaa lähteä ja ei ole edes varma haluaako erota lopullisesti.
Olen täysin palasina ja murusina. Rakastan avomiestäni, olen päättänyt jakaa elämäni hänen kanssaan. Hän on paras ystäväni, tukenI, turvani. En ymmärrä miten rakkaus voi loppua, jos on päättänyt toista rakastaa. Minusta rakkaus ei ole vain tunne, vaan se on pääasiassa tahtoa.
Olemme olleet yhdessä 18 vuotta. Asuneet yhdessä 17 vuotta. Olin 21 kun tapasimme ja mieheni 23. Minulla oli muutamia seurustelusuhteita, lyhyitä sellaisia, ennen kuin aloin tapailemaan avomiestäni. Mies oli lähes kokematon. Eli käytännössä olen ainoa ihminen, jonka kanssa hän on mm. harrastanut seksiä.
Mieheni täytti 40, itse olen nyt 38. Minulla on täysin huijattu olo. Epätodellinen olo. En todennäköisesti pysty koskaan saamaan haluamaani perhettä. Sairauden lisäksi, ikä tulee vastaan. Jään aivan tyhjän päälle. Olen aivan loppu, kuitti, elämä on menettänyt merkityksensä. Sydäntä raastaa, kun ajattelen kahta koiraamme, joista tulee kahden kodin heittopusseja. En tiedä mitä haen tällä kirjoituksesta. Apua? Neuvoja? Onko meillä enää mitään mahdollisuutta jatkaa elämää yhdessä? On ihan hirvittävä tunne kun oma elämä ja sen suunta on täysin toisen ihmisen käsissä ja päätettävissä.
😯🗯️
Hei,
Tarinasi kuulosti jossain määrin tutulta. Meilläkin miehen kanssa yhteistä elämää takana lähes 20 vuotta. Viimeiset vuodet olleet hankalia juuri miehen kipuilun kanssa. Ikäkriisi, identiteettikriisi, mikä lie. Minäkin kuulin monta kertaa nuo samat sanat: "En rakasta sinua enää samalla tavalla kuin ennen." Ja toki itsekin tiedostin suhteemme muuttuneen, mutta en itse kokenut rakastavani miestäni yhtään sen vähempää kuin aiemmin.
Mietittiin eroa ja yhdessäjatkamista, mies ei vaan osannut päättää mitä haluaa ja mitä tekisi. Minä vain kiltisti odottelin ja annoin toiselle aikaa. Annoin myös sitä omaa aikaa, koska sitä ei kuulemma ollut tarpeeksi. Luotin siihen, että asiat siitä vielä jotenkin hyppäisivät oikeille raiteilleen. Pariterapiassakin käytiin. Koko ajan kuitenkin oli sellainen tunne, että mies ei ole ihan täysillä mukana näissä suhteenkorjaustalkoissa. Välillä oltiin niin pohjalla, ettei oikein tiedetty edes mitä toiselle pitäisi sanoa. Solmu oli niin valtava, ettei siihen uskaltanut edes koskea.
Sitten, jotenkin kummallisella tavalla asiat alkoivatkin kääntyä parempaan päin. Aloimme taas viihtyä yhdessä ja tehdä asioita yhdessä. Yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyi ja aurinko alkoi pilkahtaa pilven reunan takaa.
Kunnes sitten pari kuukautta sitten matto vedettiin jalkojeni alta aivan täysin. Minulle selvisi, että miehellä oli ollut suhde työkaveriinsa jo parin vuoden ajan. Tämä oli jotain aivan uskomatonta, eihän minun mieheni ole voinut toimia näin. Jos meillä jotain oli vielä jäljellä suhteessamme, niin luottamus. Näin ainakin kuvittelin. Minua oli viety kuin litran mittaa. Olin niin vihainen ja niin surullinen. En ollut koskaan kokenut sellaisia tunteita. Oli aivan käsittämätöntä, että se ihminen johon kuvittelin voivani luottaa 100% tekisin minulle näin.
Minä olin täysin varma, että suhde oli siinä. Tiesin, etten ikinä voisi jatkaa suhdetta petturin kanssa.
Mutta mitä sitten tapahtui. Mies tajusi mitä oli menettämässä. Tajusi mitä on tehnyt. Oli kuulemma halunnut päättää suhteen jo aikoja sitten, mutta oli ollut heikko. Ei halunnut satuttaa ketään. Oli liian syvällä valheissaan, eikä sieltä enää päässyt pois. Nyt kun kaikki oli käynyt ilmi, hän joutui hirveään ryöpytykseen. Lähipiiri ei tietenkään voinut hyväksyä, työkaverit juoruilivat, joutui sairaslomalle, psykiatrille.. ja vaikka helpoin tie olisi ollut erota, hän päätti anella minua takaisin.
Nyt asumme taas yhdessä. Käymme terapiassa. Yritämme selvitä tästä kriisistä. Meillä menee paremmin kuin 10 vuoteen. Mies on täysin muuttunut. Tiedän, ettemme ole vielä läheskään selvillä vesillä. Vain aika näyttää.
Tämä tarina oli vain yksi muiden joukossa. Mutta halusin sen kertoa, koska miehesi jahkailu kuulosti tutulta käytökseltä. Voisiko olla mahdollista, että kuviossa on kolmas ihminen joka vaikeuttaa miehen päätöksentekoa?
Muistathan myös kuunnella itseäsi, ja sitä mitä _sinä_ oikeasti haluat. Kokeile tehdä enemmän omia juttujasi, ole itsenäinen oma itsesi. Tapaa ystäviä ja lähde jonnekin itseksesi. Älä tarraudu mieheen. Mitä jos se olisitkin sinä, joka päättäisi lähteä miettimään mitä elämältään haluaa. Tämäkin voisi saada miehesi miettimään sitä, mitä se ero oikeasti tarkoittaa. Ja sitä, ettei asiat ole täysin hänen itsensä päätettävissä. Kuitenkin kertomastasi jää sellainen kuva, että miehelläsikin on yhtä tunteita sinua kohtaan. Hän vaikuttaisi vain olevan hakoteillä itsensä suhteen?
Paljon voimia ja tsemppiä sinulle joka tapauksessa! Tiedän nuo hirveät tuntemukset. Mutta tiedän ja luotan myös siihen, että ihminen kyllä selviää niistä pahoistakin ajoista.
Hei,
ikävä tilanne sinulla. Yhden muutoksen mukana muuttuu moni muukin asia, ja kuten kirjoitit, ne eivät ole itsestä kiinni. On tosi julmaa, kun joutuu kuulemaan ettei toinen enää haluakaan niitä yhteisiä unelmia. Miten siitä selviää, siihen kun olisi hyvä ratkaisu...
Kukaan ei voi miehesi puolesta sanoa, mutta minusta tuo käytös vaikuttaa siltä, että häntä pelottaa muutos ja siksi hän pitää sinua roikkumassa. On lähdössä ja ottaa siihen vauhtia, mutta samalla haluaa varmistella sinun olevan ottamassa hänet kiinni, jos hän putoaakin. Että on jotain tuttua johon turvata kun hakee itseään. Sinun hommasi on asettaa omat rajasi, miten sinua voi kohdella. Ja kun toista rakastaa sydämestään eikä muuta halua kuin yhteisen tarinan jatkuvan, miten niitä rajoja muka asettaisi?
Kirjallisuudesta olen havahtunut ajatukseen, että miksi ihminen antaa jollekulle toiselle niin suuren vallan omaan elämäänsä? Ei ole huonompi neuvo alkaa tekemään omia asioita ja antaa sen toisenkin huomata, että päätöksiä voi tehdä kaksikin. Ja ennen kaikkea tehdä selväksi itselleen, että vaikka se toinen tekisi mitä, oma elämä jatkuu ja siihen pystyy vaikuttamaan itse.
Kertomasi sairaus ja siihen liittyvä lastensaanti ovat rankka juttu, toivottavasti saat siihen keskusteluapua joltain ammattilaiselta! Siinä on myös arvotuksen ja rajanvedon paikka; annatko ajan kulua ja miehesi soutaa ja huovata kuluttaen sinulta arvokasta aikaa myös tässä asiassa, vai vedätkö rajasi ja mahdollisesti rupeat miettimään tapoja saada haluamasi perhe jopa ilman nykyistä miestäsi, jos hän sattuu päätymään lähtemiseen? Aikaa on vielä, mutta rajallistahan se on. Toivon, että sanonta asioilla on tapana selvitä, pätee sinunkin tapauksessasi ja kun joskus katsot näitä asioita taaksepäin, toteat sen olleen juuri näin!
Olen mahdottoman pahoillani tilanteestasi. Tuossa alemmassa ketjussa kerroin omasta tuskastani ja sen vuoksi voin myötäelää mitä käyt läpi. Et ole yksin! Olin itse 18-vuotias kun aloitimme suhteen ja yhteistä elämää elettiin lähes 11 vuotta. Kipein paikka tähänastisessa elämässäni oli luopua rakkaimmasta.
Itse odotin aikanaan ex-mieheni päätöstä kaksi viikkoa, koin isoja valheita ja pettymyksiä sinä aikana. Kaiken takana oli toinen nainen. Juuri saatesanoina se, että minä en ollut riittävä, minua ei enää rakastettu, mutta ei minussa mitään vikaakaan ollut.
Älä suostu pompoteltavaksi. Kuulostaa siltä, että miehesi kaipaa nyt sitä elämättä jäänyttä vapautta/nuoruutta. Niin kauan hän on asian kanssa temppuillut. Älä myöskään usko sinisilmäisesti kaikkea mitä sinulle kerrotaan. Minua nämä sanat suututtivat ja satuttivat aikanaan. Muistan miten olin kiukkuinen äidillenikin, joka epäili minun rakkaintani, johon luotin sataprosenttisesti. Lopulta totuus kävi ilmi. Tarkoitan vain, että pitä tuntosarvet pystyssä ja puolesi.
Halusin vain kommentoida jonkinlaisen vertaistuen muodossa. Voimia!