Löysin tämän nettisivun ja päätin täällä vähän purkaa tunteitani. Toivoisin löytäväni täältä vertaistukea.

Eli minun tilanteestani lyhyesti. Olen 9-vuotiaan tytön sekä kohta 8 viikkoisen pojan äiti. Sairastuin raskauden jälkeiseen masennukseen tyttäreni (hän siis syntyi edelliesstä suhteesta) syntymän jälkeen ja lääkityksen lopettelin pikkuhiljaa nyt tämän viimeisimmän raskauden jälkeen. Kaikki tuntui menevän raskausaikana hyvin ja olin suunnitellut imettäväni ja eläväni ihanaa perheenäidin elämää. Nyt kuitenkin ahdistuksen tunteet ovat pikkuhiljaa hiipineet takaisin elämääni. Imetyksestäkään ei tullut yhtään mitään. Löydän itseni pakokauhun vallasta miettimästä miten tästä kaikesta selviän, kuinka jaksan ja tätäkö elämäni nyt on. Suoraan sanottuna pelottaa. On hetkiä jolloin oloni on hyvä ja pystyn nauttimaan äitiydestä, mutta nämä ahdistuksen tunteet pelottavat minua. Lääkkeitä en halua taas alkaa syömään koska ne muuttaa persoonaa ja ulkonäköäkin (lihottaa)… Käytän rauhottavia pieninä annoksina pahimpiin oloihin..

Mieheni on näkövammainen ja hänellä on myös hermostosairaus, joten hän tarvitsee lapsen hoidossakin hieman apua. Imuroimaan tai luuttuamaan häntä on turha laittaa.. Olemmekin hakeneet hänelle avustajaa, joka hieman ehkä minunkin elämääni helpottaa kun ei itse tarvitse kaikkia sotkuja jne siivota, miehenihän ei niitä näe. MInusta kuitenkin tuntuu että olen epäonnistunut jos joku toinen siivoaa jo sotkuni…

Hänellä on myös poika joka silloin tällöin, lähinnä koulun lomilla tulee meille, joka sekin aiheuttaa aina ylimääräistä stressiä minulle, hänellä on toistaiseksi vielä diagnosoimaton mielialahäiriö ja käyttäytyminen aiheuttaa ongelmia. Hän käykin sairaalakoulua ja on hoidossa muutenkin.

Tällainen uusioperheasetelma on meillä tässä pystyssä siis. Ja se ei ole helppo yhtälö. Käymmekin perheterapiassa tällä hetkellä, jotta saisimme kaiken toimimaan ja kaikilla olisi hyvä olo. Meillä on välillä pahoja riitoja liittyen näihin perhekuvioihin ja asioiden hoitamisiin, joka se tietenkin pahentaa ahdisustani…

Mutta siis, onko muita äitejä, joilla tällaisia tuntemuksia ja kuinka olette päässeet niistä tunteista eroon? Kaipaisin hieman valoa tunnelin päähän… 😑❓