Kaipaisin neuvoja ja näkökulmia erittäin vaikeassa tilanteessani. Ajatukset päässä ovat niin sekaisin, toivon että saan ne avattua edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.

Olen parisuhteessa itseäni jonkin verran nuoremman miehen kanssa. Meillä on molemmilla lapsia edellisistä suhteista. Emme asu virallisesti yhdessä, mutta jaamme arkea paljon kuitenkin. 

Pääasiassa koen olevani erittäin onnellinen kumppanini kanssa ja hän on mitä suuremmaksi osaksi kaikkea sitä mitä haluan. Olemme tavanneet sellaisessa tilanteessa, jolloin en olisi missään nimessä kaivannut parisuhdetta mutta koin hyvin vahvasti että tämä ihminen on se mitä olen elämääni aina halunnut. Enkäpä sitten osannut enkä halunnut enää edes kuvitella elämääni ilman häntä. En ole suurista haasteista huolimattakaan katunut päivääkään, että annoin ihastuksen kasvaa rakkaudeksi ja päädyimme suhteeseen. 

Nyt koen olevani kuitenkin sellaisessa taitekohdassa, että en enää yhtään tiedä mihin päin olisi syytä kulkea. Edelleen korostan sitä, että 90% ajasta olen onnellinen ja haluan elää tuon ihmisen kanssa. Lähes päivittäin koen ihan valtavia rakkauden ja arvostuksen tunteita häntä kohtaan ja ollessani hänen kanssaan en haluaisi olla missään muualla. Arvostan enemmän kuin osaan kuvaillakkaan sitä, että hän on valmis tekemään hyvin paljon suhteemme eteen ja tiedostaa melko hyvin ongelmakohtia itsessään ja on valmis niitä muuttamaan. Suureksi osaksi hän on niin huomaavainen ja rakastava, viihdyn hänen kanssaan paremmin kuin ehkä kenekään koskaan.

Mutta se 10% on synkkää. Niin synkkää ja ahdistavaa. Pelottavaa ja musertavaa.

Kumppanini on äärettömän impulsiivinen. Tuntuu hyvin paljon siltä, että hänessä on kaksi täysin eri puolta. Alussa hyväksyin tuon toisen puolen kaikkinensa, ja pystyin jollain tavalla tukemaan häntä negatiivisten tunteidensa kanssa. Ja hän osasi sitä arvostaa. Impulsiivisuudella on monenlaisia ilmenemismuotoja ja edelleen uskon pystyväni hyväksymään osan siitä osaksi elämääni. Sitten on se raivo. Silmitön huutaminen ja tavaroiden hajottaminen. Muiden tolkuton syyttäminen. Uhkailu. Tämä käytös kohdistuu vain hyvin harvoin suoraan minuun. Huutaa toki joka kerta kun riitelemme ja uhkaa esimerkiksi tehdä itselleen jotain mutta minua ei ole koskaan uhannut fyysisesti satuttaa enkä sitä varsinaisesi pelkääkään. Saattaa uhkailla myös erolla tai sillä että lähtee itse pois eikä halua olla kenekään kanssa enää missään tekemisissä. Näissä tilanteissa olen ollut pääasiallisesti se empaattinen ymmärtäjä. Ymmärrän, että hän ei tarkoita kaikkea mitä vihamielissään sanoo. Ymmärrän, että ihminen huutaa usein siksi että tuntee olevansa nurkkaan ahdistettu eikä kykyä muunlaiseen reflektioon ole. Ymmärrykseni vuoksi siedän mielestäni hyvin paljon käytöstä, jota en osakseni kuitenkaan ansaitsisi.

Pahimman aggressiivisuuden hänessä aiheuttaa lapset. Joskus myös ex-kumppani, mutta tavallaan koen että se asia ei kuulu mulle ja siitä pystynkin itseni syrjäyttämään ja poistumaan paikalta. Mutta ne lapset… Olen täysin neuvoton ja hukassa. Tilanteet lasten kanssa kärjistyy välillä niin nopeasti, etten ehdi edes tajuta mitä tapahtuu. Ja vaikka ehtisinkin, olen aika hankalassa asemassa, koska uskon että pystyisin estämään tilanteiden kärjistymisen mutta se vaatisi että astun täysin kumppanini päälle, mitätöiden hänet lastensa edessä. Koen, että silloin kun omat lapseni eivät ole paikalla, kunnioitan kumppanini ja hänen lastensa äidin kasvatusmetodeja enkä voi niihin puuttua. Ikäänkuin sivusta katsojana huomaan tietysti asioita jotka kasvattavat pahojen yhteenottojen riskejä, mutta en vain koe olevani siinä asemassa että voisin niihin puuttua. Olen kyllä yrittänyt joskus mutta jostain syystä kumppanini ei ole ehkä täysin ymmärtänyt näkökulmiani koska useasti viittaa siihen että minun mielestäni lapsia ei saisi komentaa ollenkaan ja annan omien lasteni pompottaa täysin itseäni. No, lyhyesti ja tiivistettynä; kasvatustapamme ovat hyvin erilaiset. 

Kun sitten tulee se tilanne, että mieheni raivostuu lapsilleen/lapselleen ja minä näen heti alusta alkaen että tilanteeseen nähden miehen reaktio on kohtuuttoman voimakas ja ylimitoitettu. Näen lasten hädän ja neuvottomuuden ja näen että isän käytös provosoi lapsia jatkamaan omaa raivokasta käyttäytymistä. Tilanne kulkee ahdistavaa noidankehää. Mies ei enää näe itsessään vikaa. Haluaisin katkaista tilanteen mutta ainoa keino olisi puuttua miehen käytökseen ja en uskalla tehdä sitä lasten edessä koska se provosoisi lapsilla jo ennestään olevaa kokemusta siitä että isä toimii väärin. Näissä tilanteissa myös lapset luonnollisesti alkavat kaivata äitiään ja haluavat hänestä turvaa. En koskaan pysty korvaamaan sitä turvaa jota oma äiti voi antaa. Pystyn kuitenkin lähes 100 prosenttisesti luottamaan että kumppanini ei käytä kuitenkaan fyysistä väkivaltaa lapsiinsa, sitä en tavallaan noissa tilanteissa joudu pelkäämään. Mutta se henkinen väkivalta näyttää silmittömältä ja jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan etten enää osaa toimia millään tavalla vaan lamaudun niin että koen ikäänkuin irtaantuvani koko tilanteesta ja paikasta ja olen vain jossain hyvin kaukana. Huudon äänet kuuluu jostain mutten enää saa sanoista selvää. Aloitan ns. ryppyjen siloittelun. Keräilen heiteltyjä tavaroita, järjestelen pakonomaisesti esineitä joita eteen sattuu. Kun sitten huomaan, että huuto on loppunut, romahdan. Koen tuskaisaa syyllisyyttä siitä että en osannut tukea kumppaniani, en rauhoittaa häntä. Alan kokea jopa että olen tavallaan osasyyllinen koko tilanteeseen. Olenko sanonut jotain väärää? 

Ja tässä tuleekin se, mikä minua eniten satuttaa: kumppanini ei ymmärrä käytöksensä vaikutusta minuun. Tuntuu, että hän olettaa että minun pitäisi olla täysin tyyni ja normaali ja rakastaa hänet pois omasta pahasta olostaan. Olen iloinen, että hän ymmärtää käytöksensä vaikutuksen lapsiinsa ja kokeekin varmasti mielettömän suurta tuskaa ja ahdistusta aina raivokohtauksensa jälkeen. Haluaisin siinä häntä myös auttaa mutta kertakaikkiaan en pysty koska koen itse olevani täysin arvoton ja oikeudeton omiin tunteisiini. Hän on sanonut sen hyvinkin suorasti että ei ymmärrä miksi minä mökötän siitä jos hän riitelee omien lastensa kanssa. Olen yrittänyt kertoa, etten mökötä. Lamaannun. Ahdistun. Pelkään. Olen syvästi pettynyt, että hänellä ei ole mitään ymmärrystä siitä että tottakai hänen käytöksensä vaikuttaa minuun. Hän on pyytänyt kertomaan, miten se vaikuttaa ja miltä se tuntuu. Olen yrittänyt, mutta siinäkin epäonnistunut. Hän sanoo, että joko itken tai olen hiljaa – ei välimuotoa. Sitten kun puhun, puhun väärin. Puhun liikaa. Hänellä on myös tapana alkaa puhua päälleni tai poistua toiseen huoneeseen. Tarvitsen todella apua siinä, että osaisin kertoa tuntemukseni hänelle. Olen naiivisti kuvitellut, että se on jonkinlainen itsestään selvyys että aggressiivisesti/impulsiivisesti/raivokkaasti käyttäytyvä ymmärtää (ei raivonvallassa vaan myöhemmin) kuinka paljon se sattuu lähellä oleviin ihmisiin. 

Kun raivo kohdistuu lapsiin, on mielestäni ensisijaista käydä asia heidän kanssaan läpi mahdollisimman pian. En ole asettamassa itseäni lasten edelle. Olen valmis odottamaan vuoroani. Mutta kun sitä vuoroa ei tule. Voi tulla lause ”anteeksi kun huusin sulle”, mutta anteeksi on vain sana, jos sen taustalla ei ole myötätuntoa.

Mieheni myös unohtaa asioita joita vihanvallassa on sanonut. Voinko palata näihin asioihin vai onko parempi antaa olla? Joskus jää mietityttämään hyvin paljon jotkut sanat mutta olen koettanut ajatella että niillä ei ole oikeaa tarkoitusperä eikä hän ajattele oikeasti niin.

Olen tosiaan siinä tilanteessa että pitäisi päättää että riittääkö voimavarani tähän suhteeseen. Hyvistä ajoista saan niin paljon voimaa ja energiaa että koen niiden kantavan huononkin yli. Olen kuitenkin huomannut, että miehen ymmärtämättömyys minua kohtaan lisääntyy mitä pidemmälle suhde etenee. Ne asiat joita hän ennen sanoi minussa rakastavansa (kiltteyteni, ymmärtäväisyyteni, huolehtivaisuuteni) nousee hänen puheissaan esiin negatiivisessa sävyssä. Alan itsekin epäillä jo itseäni. Ja kaikkea. 

Tilannettamme vaikeuttaa minun ammattini ja sen mukanaan tuoma osaaminen. Koulutukseni puolesta olisin pätevä niin haastavien lasten, kuin epävakaan kumppaninkin kanssa. Kumppanini kokee mahdollisesti jonkinlaista alemuuden tunnetta siitä, että minulla on vahva osaaminen ihmismielen kanssa. Itse en koe että osaamisestani olisi itselleni työvälineitä. Timpuri osaa rakentaa vapaa-ajalla talon mutta mielenterveyshoitaja ei osaa hoitaa itseään tai läheisiään. Mieheni kuitenkin piikittelee usein sillä, että kun minä tiedän aina kaikesta kaiken. Se sattuu. Ammattiani enemmän kuitenkin tietoisuuteni pohjalla on kokemukset. Olen itse sairastunut post traumaattisen stressireaktion jälkeiseen masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Kävin pitkän ja hankalan tien itseni hoitamisen kanssa. Toipumisestani ei ole kovin kauaa, ja huomaan olevani vieläkin hyvin heikoilla sen suhteen että melko pienet omahoidon laiminlyömiset aiheuttaa takapakkia. Aloitin syksyllä masennuslääkityksen uudelleen koska kesällä elelin vähän miten sattuu ja se kostautui aikamoisena uupumuksena. Tiedän siis hyvin, mitkä asiat vaikuttaa mielenterveyteen kohentavasti ja mitkä heikentävästi. Samalla kun yritän parhaani mukaan elää niin että voisin hyvin, haluaisin tukea kumppaniani toimimaan samoin jotta voisimme yhdessä voida hyvin. Nykyään kuulen kuitenkin usein häneltä aika syyttäviä kommentteja siitäkin. En ilmeisesti osaa tässäkään asiassa tuoda itseäni esiin oikein tai sitten hänen negatiivinen ajattelutapansa aiheuttaa sen että hän näkee kaiken positiivisen minussa negatiivisena. Koska kyllä, pidän erittäin positiivisena asiana sitä että kykenen toimimaan siten että voin hyvin. En vaadi ihmeitä, en vaadi oikeastaan yhtään mitään. Olen kertonut, että on muutama perusasia joista en voi oman mielenterveyteni takia tinkiä ja osa niistä on toki sellaisia jotka vaativat miestäni toimimaan tietyllä tavalla mutta osa vaatii vain vähän ymmärrystä. Näistä perusasioistakin olen ollut valmis tulemaan vastaan ja tullutkin. Olen alkanut tuntemaan, että nämäkin asiat ovat väärin. Mietin, pystynkö hoitamaan itseäni tässä suhteessa jos hoitokeinoni ärsyttää? Mistään sen radikaalimmasta ei ole siis kysymys kuin säännöllinen ja palauttava uni ja jotta se on mahdollinen, täytyy päivässä olla riittävästi aktiivisuutta ja illassa taas rauhallisuutta, riittävä veden juonti. Koska kumppanillani on omia psyykkisiä haasteita, toivoisin tottakai että hän omaksuisi tiettyjä yksinkertaisia tapoja joilla voi vaikuttaa positiivisesti omaan vointiin ja jaksamiseen. Enää en vain uskalla ottaa mitään kantaa mihinkään, vaikka tarkoittaisin hyvää, koska viimeistään riitatilanteessa sanani kääntyvät minua vastaan. Häpeän kaikkea sitä osaamistani josta ennen olin iloinen ja haluaisin mitätöidä kaiken mitä olen kokemuksieni kautta oppinut jotta olisimme täysin samalla viivalla, josko silloin olisi helpompaa?

En haluaisi luopua tästä suhteesta, mutta en halua menettää omaa terveyttänikään. Kumppanin ymmärtämättömyys tunteitani kohtaan saa mut tuntemaan itsekin tunteeni mitättömiksi. Olen tosi hädissäni ja kaipaan neuvoja ja apua 🙁 On kovin vaikea elää suhteessa jolla ei näe tulevaisuutta ja en pysty tässä tilanteessa nähdä enää yhteistä tulevaisuutta koska ajattelen että yhteinen tulevaisuus tarkoittaa myös jossain vaiheessa yhteistä kotia. Yhteinen koti taas ei ole mitenkään mahdollinen niin kauan kun kumppanini kokee että huutaminen on normaalia. Kuten olen tuonut esille, olen kyllä ymmärtäväinen että muutos ottaa aikansa mutta sitä en pysty hyväksymään että kumppani ei ymmärrä kuinka paljon raivokohtaukset ja tunteideni mitätöinti vaikuttaa. Nyt minuun ja hänen lapsiin, mutta mahdollisessa tulevaisuudessa myös minun lapsiini.

Onko mulla oikeus tulla ymmärretyksi vai vaadinko liikaa? Onko mulla oikeus pelätä jos raivo ei kohdistu suoraan minuun?