Hei! 

Toivon, että nämä keskustelut pysyvät luottamuksellisina – en useinkaan ole kirjoittanut tällaiseen paikkaan. 

Olen hiljattain avioitunut. Ihminen on todella ihana, mutta välillämme on ongelma. Minulla on pitkä tausta ahdistuneisuushäiriön kanssa. Viime vuosina olen saanut tähän vaivaan sellaisen lääkityksen ja hoidon, että opintoni ja työni ovat sujuneet erinomaisesti, eikä ahdistuneisuus ole olennaisesti häirinnyt niitä. Lääkitys on todella pieni annos Xanor-nimistä lääkettä (0.5mg vuorokaudessa) sekä nukahtamiseen tarkoitettu Ketipinor kaikkein pienimmällä annoksella. Masennuslääkkeen olen lopettanut, koska masennus ei koskaan ole ollut ongelmani. 

Ongelma on se, että tuon lääkekäytön vuoksi kumppanini on useaan kertaan kertonut ajattelevansa, että minä olen huumeaddikti. Mielestäni hyvin pienellä, elämää olennaisesti helpottavalla lääkeannoksella ja sen laillisella, tarkoituksenmukaisella käytöllä ja narkomanialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Olen kyllä yrittänyt puhua tästä asiasta ja selittää, että nämä ovat kaksi aivan eri ilmiötä, mutta hän pitää minun mielipidettäni ja kokemustani asiasta vain merkkinä siitä, että minulla on huumeongelma. En siis ole koskaan elämässäni todellisuudessa koskenut mihinkään huumeeseen. Tuo Xanor on sellainen, jota kylläkin jotkut narkomaanit käyttävät, mutta heillä taitaa mennä laatta kerralla ja paljon suuremmalla milligrammamäärällä.

Olen siis ihan normaali, opiskeleva ja työssäkäyvä nuori ihminen. Minulla ei ole aikomusta turvautua lääkkeeseen loppuelämääni, mutta mielestäni vielä ei ole hyvä aika lopettaa sitä kokonaan. Lääkärini on sanonut, että tuollainen määrä lääkettä olisi kohtuullisen turvallinen jopa mahdollisen raskauden aikana, jota olemme siis suunnitelleet – ja mielestäni vaikkapa raskauden aikana unettomuus ja ahdistuneisuus olisivat jopa vakavampia tulevan lapsen kannalta kuin pienimääräinen lääkkeellinen apu. Kumppanini mielestä lääkäri sanoo näin vain, koska haluaa myydä lisää lääkkeitä ja todennäköisesti, jos tulen raskaaksi, tyrkyttäisi jotain ”raskaana olevien lääkkeitä” – eli ilmeisesti minä, joka olen opiskellut viestintää, olen joutunut Suomen valtion lääkepyramidihuijauksen aivopesemäksi. 😀 

Minulla on menneisyydessäni todella paljon sellaista taakkaa, että ahdistuneisuuteni ei ole mikään ihme. Taustalla on perheväkivaltaa ja yksi seksuaalinen hyväksikäyttö. En mieti näitä asioita mitenkään päivittäin ja mielestäni olen pärjännyt tilanteeseeni nähden hyvin. Silti kumppanini mielestä ”oikeutan” ahdistuneisuuteni ja selittelen sitä menneisyyden tapahtumilla, jotka minun pitäisi vain unohtaa. Olen yrittänyt kertoa, että nämä asiat eivät ole mitenkään mielessäni jatkuvasti, mutta koska ne ovat tapahtuneet aikuiseksi kasvamiseni aikana, ne ovat jättäneet ehkä lähtemättömän jäljen, minkä vuoksi tulen luultavasti aina olemaan enemmän tai vähemmän ahdistunut. Itse olen jo hyväksynyt tämän asian, eikä se vaikuta jokapäiväiseen elämääni mitenkään kummemmin. Tiedän, että tilanteeni ja sairauteni voisi olla tuhannesti pahempi. 

Minua myös todella loukkaa tuo lääkekäytön vertaaminen huumeiden käyttöön, sillä läheiseni on oikeasti huumeriippuvainen. En näe näillä asioilla mitään yhteyttä. Onko tuo analogia oikeasti kenenkään mielestä aivan normaalia ajattelua? 

Tämä vähättely saa minut vain ahdistumaan enemmän. Tuntuu, että en kelpaa, ja että ahdistuneisuuteni on omaa syytäni. Minä olen kyllä mielestäni ihan fiksuna ihmisenä hakenut tilanteeseeni normaalin hoidon, mitä jotkut eivät tee – ja silloin ahdistus voikin johtaa päihteiden väärinkäyttöön. 

Kiitos!