Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten aio mennä veljeni lapsen ristiäisiin, koska isäni tulee sinne myös. Ja minä en voi sietää isääni. Olen monta vuotta kärsinyt huonoa omaatuntoa jo pelkästään siitä etten ole isääni yhteyksissä, koska vieraannuin hänestä lapsena. Hän itse ei ollut läsnä kun olin pieni ja häntä kiinnosti ryyppääminen enemmän kuin perhe-elämä. (Väkivaltainen hän ei koskaan ollut.) Muutin pois kotoa aika nuorena ja se oli suuri helpotus koska minun ei tarvitsisi enää nähdä isääni tai pitää häneen mitään yhteyttä. Äiti ja isä tajusivat erotakin tuolloin. Siitä on aikaa jo reilu 7 vuotta ja olen alkanut hiljalleen hyväksyä sen faktan ettei minun tarvitse pitää yhteyttä isääni, varsinkaan kun hän ei ole pitänyt minuun mitään yhteyttä. Korkeintaan laittanut synttärionnittelut tekstarilla joka vuosi, mutta siinä se. Psykiatrillenikin kerroin tästä asiasta aikoinaan ja se helpotti jonkin verran.

Mutta siis nyt ongelma on se, että en halua mennä sinne ristiäisiin koska isäni tulee sinne myös. Äitini tietää kyllä tilanteen mutta hän ei tiedä sitä että olen joutunut käymään psykiatrilla isäni takia (+monen muun asian vuoksi). Äiti yritti taivutella minua sinne sanomalla että eihän siellä tarvitse olla kuin pari tuntia ja sit voin lähteä kotiin. Mutta ei se pahemmin auttaisi. En sanonut äitilleni juuta enkä jaata kun keskustelimme asiasta mutta olen kyllä nyt päättänyt etten aio mennä sinne. En ole kertonut vielä kenellekään. Veljeltäni utelin varovaisesti että mitä olisi mieltä jos en pääsisikään tulemaan juhliin, hän vain sanoi että tulet jos tulet, neutraaliin sävyyn. Mutta luulen että hän toivoisi minun kuitenkin tulevan.

Olen sitä mieltä ettei yhdet ristiäiset ole sen arvoiset, että pilaisin vuosia kestäneen psyykkisen prosessin hyväksyä isätön elämä. Haluaisin vain vertaistukea asiaan, ja jonkilaisen synninpäästön jotta voin olla levollisin mielin asiasta. Toivottavasti tarinointini ei ole kauhean sekavaa. Vaikea tiivistää monimutkaista asiaa muutamalle riville.