Kuka onkaan se oikea?
Reilu puolivuotta parisuhdekriisiä takana ja monenmoiset tunteet ja ajatukset myllertää päässä. Olen lueskellu paljon teidän tukinettiläisten juttuja ja itsekin kokeneena sen järkytyksen kun tuttu ja turvallinen ihminen onkin tehnyt jotain joka on vetänyt maton totaalisesti jalkojen alta ja maailman ylösalaisin… ja silti rakkautta ja toivoa yhteisestä tulevaisuudesta riittää.
Tunteet on tosi ristiriitaiset ja kovasti mietityttää mistä voi oikeasti tietää että toinen on itselle ns. ”se oikea”. Sen verran pessimisti kuitenkin olen etten usko siihen että maailmassa on olemassa vaan se yksi oikea. Uskon että onnellinen parisuhde on rakennettavissa ja rakkauskin tiettyyn pisteeseen asti tahdon asia. En myöskään usko että sellaista ihmistä löytyykään jota voisi pitää täydellisenä, sitähän ei kukaan ole. Vai eikö sitä vain osaa tyytyä mihinkään? Semmoista piirrettä olen valitettavasti itsessäni havainnut…
Mieheni on viime keväistä ”draamaa” lukuunottamatta jaksanut koko 7vuoden suhteen ajan olla huomaavainen; aukoo ovia, kuskaa joka paikkaan mihin kellonaikaan vain jos tarvii, hieroo harteita joka työpäivän jälkeen, tekee kynttiläillallisia, lahjoo koruilla, matkoilla yms. Hellyyttä riittää, jatkuvia haleja, suukkoja ja haluaa aina ottaa sängyssä kainaloon, kehuu jatkuvasti… Meillä on aina hauskaa yhdessä, ainut kiinus siihen on ettei mies jaksa paljon tekemistä meille suunnitella, haluaa että minä järjestän kaiken tai viettää illat sohvalla.
Mutta sepä siitä. Kiinnostaisi siis tietää mistä te olette tienneet olevanne ns. oikean ihmisen kanssa? Tuleeko silti joskus tunne ettei jaksaisikaan sitä rakasta ihmistä tai että toinen on ihan idiootti? Tai vaihteleeko tunteet? Toivottavasti kovin moni ei vastaa että sen vain tietää ja tuntee… Itselläni ei näin ole. Tunteet heittää laidasta laitaan, toisena hetkenä ei tahtoisi jäädä töihin kun kaipaan miestä niin kovasti ja tulee uusi rakastumisen tunne. Seuraavaksi taas listaanki miehen huonoja puolia ja mietin että eikö parempaaki löytyis… Ei riitä ymmärrystä enää omille ajatuksille. Päätöksen tekeminen suhteen jatkosta ei onnistu niin kauan kun toisena hetkenä luopuminen ja elämä ilman toista tuntuu mahdottomalta ja toisena pelko havahtua vanhempana siihen että on totaalisen väärän ihmisen kanssa varjostaa… 😯🗯️
Hei,
Ajatus ainoasta oikeasta on viihdeteollisuuden tunkema myytti, johon rakastumisen huumassa uskotaan, ns. sielunkumppaniteoria (ja mitä ne sielunkumppanit sitten vähän ajan kuluttua ovatkaan, täältä on saatu lukea monta tarinaa...)
Kun omassa elämässä on vähän tylsää, pohditaan voisiko sittenkin olla vielä joku vielä täydellisempi onnentuoja - ja siinä rakastumishuumassahan siltä sitten tuntuu. Näin on tullut kenties vaihdettua paljon "väärempään".
Ongelma on siinä, että me muutumme ja kasvamme koko ajan - et mitenkään voi tietää onko nyt tekemäsi valinta oikea tai väärä 30 vuoden kuluttua. Kaveri joka oli aivan passeli sinulle 20-vuotiaana voikin kasvaa eri suuntaan ja olla "väärä" sinulle 40-vuotiaana. Takuuta ei ole.
On vain uskallettava elää ja antautua olemassaolevalle ihmissuhteelle. Rakennettava sitä kohti tulevaisuutta.
Kaikki pohdinnat eivät välttämättä johdu parisuhteesta, vaan syytä olisi miettiä vastuuta omasta onnellisuudesta ja elämän sisällöstä. Helposti vain heijastetan se toiseen - toisen tehtävä on tehdä minut onnelliseksi.. Ja näinhän se ei ole.
Heippa
Joo väitän kyllä että kaksi ihmistä pystyy elämään onnellisena
loppuelämän mutta se vaatii kummaltakin yhteistä halua ja tahtoa.
ainahan tunteet heittelee laidasta laitan ja on elämässä ylä ja alamäkiä
se on ihan luonnollista.
Mutta jo sillä pärjää pitkälle kun juttelee puolison kanssa kaikista niin iloista kuin
suruista, toiveet , suunnitelmat, jne ja kun juttelette niin katsokaapa toisijanne
suoraan silmiin ( on muuten yllättävän tehokasta )
En tiedä tykkäätkö Irinan lauluista mutta ne käsittelee paljon just parisuhdetta
mutta niissä lauluissa on paljon sanomaa ja itse saan niistä lauluista hurjasti
voimaa ja uutta ajatusta.
Älä mieti toisen heikkouksia vaan miettikää yhdessä teidän vahvuuksia sillä
parisuhde on jännä taitolaji.
Itse asiassa noin kuukausi sitten oli koulutus päivät ja siinä oli pääaiheena parisuhde
ja sen voimavarat kestävyys jne.
Niinnhän ne ammatti ihmiset aina sanoo että täydellistä parisuhdetta ei ole mutta minä
kyllä kerroin oman mielipiteeni ja sanoin että kyllä meillä on täydellinen parisuhde
eukon kanssa ja kerroin oman tarinani.
Kuin myös sanoin että meille voi jokainen tulla katsomaan ja asumaan niin näkee.
meillä on eukon kanssa menossa 18 yhteinen vuosi ja se on ollut todella onnellinen
eikä siitä mitään puutu meillä menee liijan hyvin jne ( ei ollut tarkoitus kehua eikä
kenenkään mieltä pahoittaa )
Kaunista loppuvuotta sinulle
Jasse kirjoitti 13.12.2011 11:39
Hei,
Ajatus ainoasta oikeasta on viihdeteollisuuden tunkema myytti, johon rakastumisen huumassa uskotaan, ns. sielunkumppaniteoria (ja mitä ne sielunkumppanit sitten vähän ajan kuluttua ovatkaan, täältä on saatu lukea monta tarinaa...)
Kun omassa elämässä on vähän tylsää, pohditaan voisiko sittenkin olla vielä joku vielä täydellisempi onnentuoja - ja siinä rakastumishuumassahan siltä sitten tuntuu. Näin on tullut kenties vaihdettua paljon "väärempään".
Ongelma on siinä, että me muutumme ja kasvamme koko ajan - et mitenkään voi tietää onko nyt tekemäsi valinta oikea tai väärä 30 vuoden kuluttua. Kaveri joka oli aivan passeli sinulle 20-vuotiaana voikin kasvaa eri suuntaan ja olla "väärä" sinulle 40-vuotiaana. Takuuta ei ole.
On vain uskallettava elää ja antautua olemassaolevalle ihmissuhteelle. Rakennettava sitä kohti tulevaisuutta.
Kaikki pohdinnat eivät välttämättä johdu parisuhteesta, vaan syytä olisi miettiä vastuuta omasta onnellisuudesta ja elämän sisällöstä. Helposti vain heijastetan se toiseen - toisen tehtävä on tehdä minut onnelliseksi.. Ja näinhän se ei ole.
Jesse kirjoittaa niin asiaa ja oikeestihan se on näin - mutta ei kuitenkaan näin helppoa... kun oikeastaan tietää että parisuhteessa minun tapauksessani miesystäväni toimii niin väärin minua kohtaan - jäänyt kaksi kertaa tekstiviestittelystä vieraan naisen kanssa ja nyt vielä herjannut minua jostain "säädöstä", jonka kuullut luotettavalta taholta. Koskaan ei jaksa kunnolla selitellä asioita ja mieluummin haluaa unohtaa kuin ottaa vastuuta. Välillä tuntuu että mieheltä puuttuu täysin empatiakyky ymmärtää miten pahalta minusta tuntuu... Helpoin tapa olla hänen kanssaan kun ei keskustella parisuhteen ikävistä asioista... Kun olemme yhdessä meillä on hyvää yhdessäoloa. Mökillä siihen kuuluu saunominen, hän tekee erinomaista ruokaa, punaviiniä ruoan kanssa - ja joskus se menee tai useimmiten että tykkää ottaa vähän enemmän ja monesti kun on mennyt yli, saan kuulla jostain hänen mieltä painaneesta asiasta eli en ole toiminut hänen mielestään oikein.. niin hassua mutta sellaiseenkin tottuu - aamulla ei muista sanoneensa mitään ja silloin kyllä voin vihjailla mitä tuli taas sanottua... niin - tuntuu kyllä aika omituiselta että edelleen olen miehen kanssa... Ja mietinkin voiko kaikki se hyvä aina kaataa sen kaiken pahan mitä parisuhteesta saan vai miksi en jo jätä miestä???
Minulla on ollut se oikea, tunsin sen heti, sitä rakkauden määrää ei voi edes sanoin kuvata. Oliko hän sitten se oikea? Ehkä ei ollut, ehkä niitä oikeita ei olekaan, kuten Jassekin sanoi. Uskon että meille on tietty määrä niitä sopivia ihmisiä rinnallemme. Mutta sen ns. "oikean" määrittelee varmasti mielessämme rakkauden määrä. Se kuinka paljon tunteita on, kertoo ilmeisesti kuka on SE. Minä en ole rakastanut ketään toista samalla tavalla kuin tätä ns. oikeaa, mutta uskon että sopivakin voi olla lähes yhtä hyvä. En osaa tätä nyt paremmin selittää. Luomme varmasti mielessämme harhan siitä oikeasta vain tunteiden perusteella, ja kun suhde päättyy, ei kukaan ehkä tunnu enää samalta. (Minulla on siis itselläni tämä ongelma.)
Kysyit Enkuli mistä sen tietää.
Minä tiesin sen seuraavana aamuna kun olin ihmisen illalla tavannut. Se oli salamarakkautta. Siis tapasin hänet ja menin kotiini, ei ollut mikään yhdenillan juttu. 🙂
Olimme kuin paita ja peppu vuosia, samat arvot, eri mielipiteet joistakin asioista (ei aina tarvitse olla samaa mieltä), samanlainen huumorintaju, yhteys. Se kemia. Intohimo. Mutta sitten jokin meni mönkään ja koska ihminen on niin typerä kun kaikki ei menekään koko ajan hyvin (no ei ollut koskaan mennytkään täydellisesti koko aikaa, mutta tunteet oli molemmilla käsittämättömän vahvat), sitten aletaan säätää mitä lie kaikkea.
Nyt olen tapaillut vuosien jälkeen tuosta erosta sellaista miestä, joka ei ensin sytytttänyt yhtään, sitten vähän, sitten huomasin ajattelevani häntä usein. Pikku hiljaa mitä enemmän olen häntä tuntenut, sitä enemmän tunteita on kasaantunut hänen suuntaansa. Kaikki on siis mennyt ihan eri tavalla kuin "sen oikeani" kanssa; hän oli jotain niin käsittämätöntä että jalat menivät alta heti. Toisaalta jouduin "jahtaamaan" häntä melkein vuoden, ennen kuin hän lämpeni täysillä minun suuntaani. Tätä olen usein miettinyt.. Hän saattoi olla oikea minulle mutta minä en hänelle. Tämä mies taas oli sinnikäs minun suuntaani ja olen alkanut todella pitää hänestä, luonteessa on niin paljon mukavia asioita jotka putkahtelevat esiin yllättävissä tilanteissa. Kaikissa on huonot puolensa mutta tämä herra voisi olla minulle ihan oikeasti sopiva. Ei ehkä se oikea, koska se juna meni jo, mutta tarpeeksi oikea ollakseni hänen kanssaan ehkä jopa onnellinen.
Tunteet määrittävät niin paljon. Lopun tekee se, kuinka toinen sinua kohtelee ja kuinka teidän kemianne pelaavat. Siitä on ne oikeat tehty.
Olipa jostain syystä helpottavaa kuulla ettei kaikilla muillakaan ole "sitä tunnetta", jossa toinen tuntuu vaan jatkuvasti ihanalta ja olo auvoisalta! 🙂 en tarkoittanut tätä missään nimessä millään pahalla!
Olen koittanut miettiä että onko vika kuitenkin pääasiassa omassa päässä kun en osaa olla mihinkään tyytyväinen. Olen tietyssä määrin täydellisyyden tavoittelija ja toisaalta minulla on myös huono itsetunto, jolloin olen huomannut että esim. miesystäväni tyhmät vitsit tai käyttäytyminen humalassa saa minut häpeämään ja heti tuntuu että olisiko olemassa joku josta voisi olla vain ylpeä... Typerää, tiedän. Ei parisuhde omastakaan mielestäni voi perustua toisella ylpeilyyn.
Täydellistä ihmistä ei vain ole enkä sellainen varsinkaan itse ole. Miten sitä saisi käännettyä ajatukset kaikesta epäoleellisesta siihen oleelliseen, itse ihmiseen ja tämän sisimpään? Miksi ihmeessä alan mielessäni luettelemaan toisen huonoja puolia, joista osa valitettavasti on ulkoisia kun tiedän että niitä on jokaisessa ihmisessä? Ja pahin, miten sitä osaisi olla vertaamatta sitä mitä itellä on siihen mitä muilla on ja varsinkaan niihin epäoleellisiin seikkoihin?? Miksi sitä on niin tyhmä??
Täydellinen ei ole kukaan. Vastakohdat täydentää toisia... Mulla nykyisen miesystäväni kanssa, hän oli niin rakastunut minuun alussa mutta minä en niin kauheasti hänestä välittänyt... JOka kerta juotuaan liikaa sain kuulla miksi en ollut toiminut niin tai miksi olin tehnyt näin.... No todellakaan en ollut rakastunut enkä varmaan vastannut hänen tunteisiinsa, mutta joku piti minua suhteessa, joku fyysinen tunne??? Näitä humalassa lausuttuja "herjauksia" tuli noi pari kolme kertaa kuukaudessa ja minäkin totuin siihen enkä vastannut syytöksiin...kummallista??? Hän on huomaavainen ja mukava muuten. Meillä on tosi mukavaa yhdessä, meillä on oma huumorimme, tykkäämme ruoanlaitosta ja läheisyys on tuntunut aina hyvälle. Välitän hänestä kovasti! Hän jäi 2 vuoden seurustelun jälkeen kiinni tekstittelystä vieraan naisen kanssa. En saanut kunnon selityksiä miksi näin oli käynyt, no se loppui kun hän jäi kiinni - annoin anteeksi ja jatkoimme seurustelua... (tämä sama tapahtui omassa avioliitossani - aviomies jäi kiinni 25 yhteisen vuoden jälkeen tekstittelystä, lupasi ettei niin käy enää ja samalla tavalla se kuitenkin vähän päästä jatkui ja eräänä päivänä aviomies lähti ja jatkoi seurustelua tämän naisen kanssa...) no ajattelin luottaa miesystävääni mutta kuinkas ollakaan hän jäi kiinni saman naisen kanssa tekstailusta pari kuukautta sitten... olin jo luovuttaa että hänellä kaikki hyvin että näin tämä meidän suhteemme päättyi. Mutta miesystäväni lopetti tekstailun...
Tänään hän kyseenalaisti ettei meidän suhteessa ole tarpeeksi lämpöä ja intohimoa - kerroin sen johtuvan siitä että pelkään itseni puolesta ja siitä että minua taas loukataan.. seurustelumme on siinä pisteessä että pallo on kuulema minulla, eikä hän usko että minä koskaan tulen luottamaan häneen että hänen mielestään olemme tulleet tiemme päähän... >>Hetkinen.... minunhan näin pitäisi sanoa... Miten ihmeessä minulla on nyt pallo, ja miten ihmeessä minä tiedän mitä pitäisi tehdä - en haluaisi lopettaa seurustelua koska siinä on ollut niin paljon hyvää... kuitenkin oma naisenylpeyteni sanoo että älä roiku... en todellakaan tiedä miten pitäisi edetä... 😞 - Kysyin etten ole halunnut muuta kuulla kuin että hän ei IKINÄ enää tee niin ja että hän tykkää VAIN minusta... siihen en saanut vastausta...
Enkuli kirjoitti 20.12.2011 21:39
Olipa jostain syystä helpottavaa kuulla ettei kaikilla muillakaan ole "sitä tunnetta", jossa toinen tuntuu vaan jatkuvasti ihanalta ja olo auvoisalta! 🙂 en tarkoittanut tätä missään nimessä millään pahalla!
Olen koittanut miettiä että onko vika kuitenkin pääasiassa omassa päässä kun en osaa olla mihinkään tyytyväinen. Olen tietyssä määrin täydellisyyden tavoittelija ja toisaalta minulla on myös huono itsetunto, jolloin olen huomannut että esim. miesystäväni tyhmät vitsit tai käyttäytyminen humalassa saa minut häpeämään ja heti tuntuu että olisiko olemassa joku josta voisi olla vain ylpeä... Typerää, tiedän. Ei parisuhde omastakaan mielestäni voi perustua toisella ylpeilyyn.
Täydellistä ihmistä ei vain ole enkä sellainen varsinkaan itse ole. Miten sitä saisi käännettyä ajatukset kaikesta epäoleellisesta siihen oleelliseen, itse ihmiseen ja tämän sisimpään? Miksi ihmeessä alan mielessäni luettelemaan toisen huonoja puolia, joista osa valitettavasti on ulkoisia kun tiedän että niitä on jokaisessa ihmisessä? Ja pahin, miten sitä osaisi olla vertaamatta sitä mitä itellä on siihen mitä muilla on ja varsinkaan niihin epäoleellisiin seikkoihin?? Miksi sitä on niin tyhmä??
Alkuperäiseen otsikkoon tunturisopuli kirjoitti:
"Tunteet määrittävät niin paljon. Lopun tekee se, kuinka toinen sinua kohtelee ja kuinka teidän kemianne pelaavat. Siitä on ne oikeat tehty. "
Totta!
Enkulin mietelmiin miksi sitä on niin tyhmä, kun ei muista ymmärtää aina miten se mitä on saanut ja minkä kanssa elää, on merkityksellistä, jopa merkityksellisempää kuin mitä muualla tai jonkun toisen kohdalla näkee?
Oisko tätä meidän i n h i m i l l i s t ä elämää se, että haikuamme jotain mitä ei ole ja unohdamme sen mitä on?
Ja sitä, että tarpeiden tyydyttyminen jää joiltain osin usein ellei peräti useimmiten vajaaksi - ?
Eikö se ole ihmisen osa: olla vajaa - että voisi täyttyä?
Tyydyttymättömiksi jäävilläkin tarpeilla on tehtävänsä?
Kuinka paljon sitä sitten sietää, miten paljon vajaaksi tyydyttyminen jää on kai henkilökysymys.