Jatkanpa yksin kirjoittelua, Tuskin tätä kukaan kaipaa, kaipaanko minäkään.
Tulinko tieni päähän, tutkin ja hutkin itseäni etten enää tiedä mikä on tervettä suhtautumista mikä sairasta.
Epäluulo vaivaa, epäluottamus toista ihmistä kohtaan.
En taida luotta kehenkään. Toisaalta voiko kukaan tosissaan luottaa ja mikä se luottamus on? Mihin asioihin luotetaan? Mitä kunnioitetaan, että ne ovat yhteisiä ja hienoja asioita joita yhdessä rakennetaan eikä sitä rikota.
Minkä varaan parisuhde yleensä rakennetaan? Mitkä arvot ovat yhteisiä ja tai että niitä kunnioitetaan?
Olen nyt ikäänkuin heräämässä pitkästä unesta. Olin yksin vaikka olin mukana kaikenlaisessa tekemisessä. En vaivannut päätäni millään miettimisillä miksi alkaisin parisuhteeseen, kun olin sen sisäisesti päättänyt etten enää kelpaa kenellekään tosissaan kumppaniksi. Käytinkö itseäni väärin vääriin tarkoituksiin, ehkä.
Nyt katselen ja kuuntelen, muita pareja ja ihmettelen tosissaan: minkä takia itsekukin pari valitsi parinsa. Oliko hullu rakkaus se mikä silmät sokaisi? Vai pelko yksinäisyydestä? Turvattomuus? Köyhyys?
Olen kuitenkin etsinyt kumppania, jossain alitajunnan hämärissä huoneissa oli kaipuu miehen rinnalle, miehen joka hyväksyisi ja rakastaisi, joka ei alistaisi eikä suostuisi alistetuksi. Kumppani, toveri, luotettava mies, joka ei joisi viinaa, ei istuisi kapakoissa, eikä olisi ilkeä ja epäluuloinen.
Kummallista että minulla on kovat vaatimukset vaikka olenkin itseni tuominnut huonoksi😀

Sinäpä sen sanoit! Me itse olemme, pahimmat itsemme tuomarit.
Uskotko, että maailmalla kulkee paljon pahempia tekoja tehneet, pää pystyssä kuin mitä sinä tai minä on tehty. Kun se mitätön itsetunto poljetaan maahan ja itse sille vielä kuoppaa kaivetaan, niin eihän se sieltä nouse ja ihmeisiin me ei enää uskota.
Mutta...jospa kokeiltais!?

Kiitos Helmi kun vastasit! Toivottavasti muutkin vastaavat.
Olen hirveästi tehnyt henkistä työtä että saisin elämäni suunnan muutettua. Miettinyt ja puhunut, niin paljon että minua ei taida enää kukaan jaksaa kuunnella. Joten aloin kirjoittaa tänne.
Ehkäpä tästä onkin apua, koska nyt pystyin tunnistamaan tuon "häijyn" tunteen, joka kylmän viileästi oli päättänyt että ei enää usko kehenkään. Olipa se kuitenkin ihana kokemus että viimein sen tunnistin, kun olen lukenut ja kuunnellut muita, mutta sivuuttanut kokonaan ettei se minulle kuulu, kun oikeasti olen huono ja paha.
Olen yrittänyt olla toisenlainen, hyvä tai jotain, niin sitten kuin palkkioksi vuosien hyvistä töistä saisin osakseni oikean tunteen että kelpaan muiden rinnalle samanarvoisena.
Mistä sen mieleeni ja sieluuni olin niin totuutena omaksunut. Ettei virheitä, syntiä ja muuta anneta anteeksi, että ne pitää hyvittää ja jotenkin sovittaa. En ole tehnyt muuta rikosta kuin elänyt alkoholistisessa maailmassa jossa aina tapahtuu. Jouduin raitistuttuani niin suuren syyllisyyden valtaan että se oli jo minut tappaa. Ja kun en antanut itselleni anteeksi sekavaa elämääni, olin sen vanki, enkä päässyt ylös siitä vaan edelleen ihmisuhteet olivat repaleista sekasotkua.
Olin monta vuotta etten enää alkanut kenenkään kanssa, koska turhauduin yrityksiin, pettymykset olivat liian suuria. Olin vain päättänyt että olen tuhonnut sen puolen elämästäni. Surin sitä, itkin yksin. Sitten viimein tein ensimmäisen yrityksen: epäonnistuin sillä mies jätti, koin sen etten tosiaan kelpaa kenellekään.
Oikeasti minun on löydettävä armo ja vapautus, anteeksianto.
Menneisyys on myös tehnyt minut epäluuloiseksi. Olen hirveän nopea epäilemään toisia petoksesta, hyväksikäytöstä, aliarvioimisesta, pilkasta. En aina tunnista mikä on oikeaa pilkkaa ja mikä vain leikkiä. Suutun liian herkästi ja jätän ihmisen. Olen päättänyt etten tarvitse muita. Selviän yksinkin. Minun ei tarvitse enää kerjätä. Niin, uhoan ja kuitenkin tiedän että tarvitsen muita ja kaipaan ihmisiä. Joten kuljen ihmisten seassa, kaikenlaisissa harrastuksissa, mutten "ala" kovin läheiseksi.
Pitkä kirjoitus, mutta pakko alkaa olemaan rehellinen ja avoin, muutoin tänne kirjoittaminen on ihan turhaa!

Et sinä huono ihminen ole, mutta olet kerännyt sitä syyllisyyden ja huonommuuden taakkaa itselllesi liian kanssa. Tiedän, että monella alkoholisitilla on hyvin vaikeaa kun se elämä on taakse jäänyttä ja tuntuu kuin kaikki mahdolliset "synnit" olisi sovitettava. Sinun pitää olla itselllesi armollinen ja hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Äläkä missään nimessä ajattele, ettet kelpaa kellekkään, vaan opettele ajattelemaan, että kuka kelpaa sinulle. Sinulla ei yksin ole vastuu suhteen onnistumisessa ja sinunkaan ei tarvitse tyytyä toiseksi parhaaseen vaan selllaisen jonka koet parhaaksi sinulle ja se ihminen ymmärtää sinun menneisyydenkin.
Jokaisella on menneisyyden luurankoja kaapit pullollaan, toiset sulkevat sen oven lunkisti ja antavat niiden siellä kolistella, mutta toisilla on tapana tarkistaa, että ovatko ne siellä varmasti talllessa, parempi olisi, jos sinäkin voisit sulkea sen menneisyyden kaapin. Eilistä ei voi enää muuttaa, mutta huomenna ei ole pakko tehdä samoja virheitä. Sitä sanotaan, että synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, kivenheittäjät on hyvin harvassa. Koskaan ei ole liian myöhäistä laittaa omaa elämää uuteen järjestykseen.