Kuinka pettäjä selviää ja kauanko se vie

Kuinka pettäjä selviää ja kauanko se vie

Käyttäjä Leisku aloittanut aikaan 14.08.2017 klo 11:23 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Leisku kirjoittanut 14.08.2017 klo 11:23

Hei

Itse olen se petetty osapuoli. Osapuilleen asian esille tulosta on 6 kk. Puolisoni ilmoitti silloin ykskantaan, ettei aio jättää tuota kolmatta osapuolta vaan jatkaa hänen kanssaan. Hän oli antanut tuolle ihmiselle (ja itselleen) ymmärtää, että meille tulee ero. Itse toki olen aina sanonut, että ero tulee pettämisestä tai väkivallasta. Mutta nyt, ja silloin, ymmärsin etten halua erota, kuinka paljon todella rakastan tuota ihmistä. Vaikka hänessä omat puutteensa onkin. Mutta kukaanhan ei ole täydellinen (en edes minä 😉 ).

Jotenkin meillä on se ”tavallinen” tarina. Pienet lapset, työ vie hänellä paljon aikaa (yrittäjä), minä työni lisäksi hoidan kodin, lasten harrastukset, läksyt, nurmikon leikkuut/lumityöt, kaiken mahdollisen, jotta hänen ei tarvitsisi töistä tultuaan paneutua niihin, kun kuitenkin työ on fyysisesti raskasta ja päivät pitkiä. Koskaanhan hän ei ole oikein osannut puhua tai näyttää tunteitaan kovin spontaanisti (paitsi kiukun). Viime talven mittaan sitten alkoi välimme selkeästi kiristyä ja viiletä Makuuhuoneessa ei tapahtunut mitään ja toinen oli töissä aamusta ilta myöhälle, itse olin yleensä jo nukkumassa hänen tullessaan kotiin, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut enää valvoa ja odottaa. Ja viikonloput hänellä meni myös töissä (ihan oikeasti, koska urakka piti saada valmiiksi, pari kk 1 vapaapäivällä). Itse jopa talvella mietin eron mahdollisuutta, koska koin itseni niin yksinäiseksi ja minulla oli paha olla. Aina kuitenkin päädyin ajatuksissani siihen, etten halua erota, sillä rakastan tuota ihmistä ja haluan elää hänen kanssaan. Tunnustaa täytyy, etten ole itsekään osannut puhua puolisolleni tuntemuksistani. Sitä jotenkin ei halunnut keikuttaa venettä niillä ikävillä asioilla ja ”vääntämisellä” silloin harvoin kun olimme yhdessä ja perheenä.

Sitten eräänä yönä putosi se pommi. Olin päättänyt valvoa siihen asti, että hän tulee kotiin ja ottaa asiat puheeksi. Olin huomannut erinäisiä vaaran merkkejä: ulkonäöstä huolehtiminen, paljon tablella ja puhelimella, silloin kun oli kotona, partaveden käyttö lisääntynyt yms. Silloin yöllä sitten kysyin häneltä suoraan, että onko hänellä joku toinen. Ja yhtään empimättä hän vastasi myöntävästi. Minulle ilmoitettiin, ettei hän enää rakasta minua. Siitä hetkestä alkoi tähän päivään asti kestänyt helvettini, jolle odotan loppua. Juu, olen lukenut täällä paljon petettyjen tarinoita ja ymmärrän, ettei se katoa koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään.

Itselleni tämä petetyksi tuleminen on tavallaan jo toinen elämäni aikana. Vanhempani erosivat samasta syystä, kun olin murrosiän kynnyksellä. Silloin en asiaa osannut käsite, näin vain äitini tuskan. Tämän episodin myötä olen tehnyt täydellisen matkan itseeni, käsitellyt valtaisan määrän erilaisia traumoja ja alkanut arvostamaan itseäni aivan uudella tavalla. Oloni on monella tapaa kevyempi ja olen huomannut, etten ole niin kärttyisä, katson asioita useammalta puolelta. Nykyään on useammin onneksi niitä hyviä hetkiä ja ajatuksia, mutta kun musta hetki tulee se on todella musta. Voi mennä useampi tunti etten pääse sohvalta ylös, raajat eivät yksinkertaisesti tottele. Edelleenkin itken lähes päivittäin tai ainakin useamman kerran viikossa.

Muutamaan kertaan kevään aikana annoin puolisolleni avioeropaperit eteen ja pyysin kirjoittamaan ne. Hän kieltäytyi joka kerta. Useamman kerran hän väitti minulle, ettei enää pidä yhteyttä tuohon kolmanteen osapuoleen. Kuitenkin olen nyt jälkikäteen saanut selville, että ovat viestitelleet, ja myös tapailleet pitkin kevättä. Hän on kertonut joitain asioita tuosta ihmisestä, mutta selkeästi suojelee häntä, ”Että voit sitten alkaa soittelemaan hänelle ja mennä hänen ovelleen.” hänen sanojaa käyttäen. Minulle on kerrottu, kuinka fiksu ihminen hän on. Että häntä on häirinnyt koko ajan se , että puolisollani on perhe ja pienet lapset. What!?! Ei ole kuitenkaan häirinnyt niin paljoa, että oli jättänyt lähtemättä tuohon leikkiin, pitänyt itsekin aktiivisesti yhteyttä puolisooni. Minulle on huudettu kuinka hän rakastaa tuota ihmistä ja kuinka kaikki on niin helppoa hänen kanssaan. Kuitenkin hän on useamman kerran sanonut, ettei voi jättää meitä.

Nyt kesäkuussa minulle selvisi, kuka tuo kolmas henkilö on (ja en todellakaan ole ottanut häneen yhteyttä). Se osaltaan helpotti oloani, hän sai kasvot, minun ei tarvitse jokaisen vastaantulijan kohdalla miettiä ”Onko se tuo?”. Minulle selvisi myös se, että hänen puoleltaan on asia loppuun käsitelty. Puolisoni on joutunut tekemään valintansa ja kertomaan hänelle, ettei aio ottaa eroa ja jättää perhettään. Joten toinen on ilmoitti sitten, että päätökset on tehty ja niiden mukaan eletään.

Mutta asian ydin onkin nyt se, että haluaisin ymmärtää mitä puolisoni käy läpi. Hän selvästi yrittää ja koittaa parantaa välejämme. Teemme asioita perheenä, muttemme juurikaan kahdestaan, lukuun ottamatta kävelyitä, joita emme ole ennen yhdessä harrastaneet. Puhu hän ei edelleenkään tunteistaan tai ajatuksistaan. Normi jutustelua, ei mitään syvällisempää. Halata saan ja suukottaa, itse hän ei tee aloitetta. Olemme jopa kerran onnistuneet makuuhuoneessa 🙂👍

Te jotka olette olleet siinä pettäjän osassa, voitteko avata minulle asioita oman päänne sisältä. Nyt en tarkoita sitä miksi jotain on tapahtunut, vaan sitä kuinka siitä on selvinnyt, kun ero kolmanteen osapuoleen on tullut.
Kuinka kauan kestää, että pääsee irti siitä suuresta rakkaudesta, koska tunteet alkavat laimeta? Millaisia tunteita kävitte läpi, syyllisyys toista kohtaa/omaa perhettä kohtaan? Millainen prosessi on kaikkineen? Ihan kaikesta on apua.
Tiedän mitä itse tunnen ja koen. Mutta kokemuksenne auttaisi minua uskomaan, ettei tämä ponnistelu ja kärsiminen ole turhaa. Jokaisella kyynelellä on tarkoitus. Myös se pettäjä kärsii ja käy päässään läpi monia asioita, mutten tiedä mitä se on. Auttakaa minua.

Viikonloppuna kysyin puolisoltani, onko tämä kaikki ihan turhaa, onko meillä vielä mahdollisuuksia. Hänen mielestään on, hän yrittää. Kun kysyin pääseekö hänen päänsä irti tuosta kolmannesta osapuolesta, hän vastasi että missä ajassa? Niin, kertokaa missä ajassa tuo on mahdollista? Tiedän kaikkien olevan yksilöitä ja asioiden vievän eri ajan, mutta antakaa suuntia. Koska on vain viisainta tunnustaa tappionsa. Tuosta hänen ”jätetyksi tulemisesta” on nyt n. 2 kk. Ja huomaan kuinka hän edelleen haikailee vahvasti tuon henkilön perään. Tiedän myös, että työnsä puolesta he tulevat vielä tapaamaan (tuo tieto ei todellakaan tunnu mukavalle).

Ja jos toiveen saa esittää, älkää te kolmannet osapuolet kommentoiko tätä, sillä kuinka olette olleet asiaan oikeutettuaja ja puoliso on itse syypää tekoihinsa. Älkää kommentoiko yhtään mitään, kiitos 😭

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 15.08.2017 klo 11:37

Pakko tuosta on sanoa, että on varsin yksilöllistä miten pettäjä selviää teostaan.

Oma puolisoni petti minua ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten. Siihen taustalla silloin oli kohtaamattomuus ja ikävä olo ja riidat. Pieni lapsi oli pistänyt parikymppisten elämän sekaisin ja henkinen kasvu otti itse kullakin aikansa. Myönnän sen ja menisin potkimaan itseäni aikakoneella jos vaan pystyisin.

Minulla meni asian sisäistämiseen varmaan muutama kuukausia ja vuosikin ja lopulta oma reagointini oli kosto. Kun en saanut hyväksyntää, rakastetuksi tulemisen tunnetta kotona, niin päätin antaa samalla mitalla takaisin ja täyttää oman onton oloni ulkopuolisella suhteella. Annoin hetken tulla ja otin sen vastaan kun kemiat kohtasivat ja toinen henkilö oli se oikea.

Mitä sitten? Halusinko lisää ulkopuolisia suhteita? En. Huomasin ettei ruoho ollut yhtään sen vihreämpää aidan toisella puolen. Toki tämä toinen ihminen oli ainutlaatuinen itsensä, mutta silti tapaus toimi minulle herätyskellona, että minulla on jotain minkä puolesta taistella. Ja siitä asti olen halunnut saada asiat kuntoon puolisoni kanssa.

Toki jokaisella teolla on vastareaktionsa ja puolisoni antoi mennä entistä isommilla kierroksilla. Matkan varrella tarttui toinen ja kolmaskin ihailija ja käytös oli kaikkea muuta kuin aviopuolisolle sopivaa. Omien sanojensa mukaan ei enää välittänyt. Sitten kun mukaan tulee tunteet, niin niitä kytkimiä ei enää toisen pään sisältä mennä katkomaan ja pistämään pois päältä.

Kyllä hän on kauhuissaan siitä mitä meille on vuosien aikana tapahtunut. Sitä on ollut helpompi olla ajattelematta ja lokeroida se omaan kuplaansa, joka ei ole kosketuksissa tämän maailman kuplan kanssa. Ja jos kuplat eivät kohtaa, niin eivät ne puhkeakaan.

Me olemme seitsemän vuotta käyneet kissa-hiiri -kamppailua ulkopuolisesta ihastuksesta. Ja se on alkanut aina alusta muutaman hiljaisemman kuukauden jälkeen. Jopa siten, että se kymmenen vuoden takainen kaveri ottaa pillunkipeänä yhteyttä ja siihen vastataan "katsotaan" ilman, että siihen suuntaan nyt kuitenkaan olisi mitään haluja. Se on osin peliä, jota pelataan viesteillä ja kuinka paljon sitä tulee sietää, niin siitä ne kivut syntyvät.

Itse en sietäisi sitä ollenkaan, mutta olen minäkin tyhmyyteni tehnyt, joten olenko minä oikeutettu heittämään sitä ensimmäistä kiveä. Parasta olisi saada aito tunneyhteys ja rehellisyys siihen kumppaniin ja rakentaa uudelleen kaikki se hyvä mikä aikoinaan kantoi parisuhteeseen saakka. Toki historian kivireki voi olla niin painavaksi muodostunut, että ajatuksen tasolla helpompaa voisi olla aloittaa kaikki alusta puhtaalta pöydältä uuden ihmisen kanssa. Sanokaa vain masokistiksi, mutta kun en halua.

Mutta vastauksena otsikon kysymykseen? Sanotaan, että erosta toipuminen vie puolet siitä ajasta, mitä suhde kesti. Eli puolen vuoden suhteesta pääsee yli kolmessa kuukaudessa ja kymmenen vuoden suhteesta toipuminen vie viisi vuotta. Jos tätä samaa laskukaavaa voi käyttää myös kolmannesta osapuolesta, niin voipi pitää paikkaansa. Itselleni yhden yön suhde oli ajatuksen ohi jo seuraavana päivänä, mutta jos puolisoni on kuljettanut mukanaan vuosia ulkopuolista suhdetta, niin siitä toipuminen voi viedä piiitkään.

Mutta olemme yksilöitä kaikki.

Käyttäjä mariella kirjoittanut 15.08.2017 klo 17:54

Keaton: luinko oikein, että seitsemän vuotta 😑❓
Sinua ei ainakaan kärsivällisyyden puutteesta voi syyttää. Joku toinen olisi kyllä lähtenyt jo aikoja sitten. Ja voisihan se vaimosikin lähteä, niin miksi ei lähde?
Tuollainen kaukosuhdehan on ihan utopiaa. Sillä on ympärillään toteutumattomien haaveiden sädekehä ja sen vuoksi se jatkuukin. Todellisessa elämässä onnistumisen mahdollisuudet ovat tosi rajalliset.
Mietin sitä, että mikä on asia, mitä vaimosi pakenee? Ehkä läsnäolo on yksi asia, mitä hänen on vaikea kohdata.
Terapiaa suosittelen vaimollesi, sillä eihän tuo ole enää tervettä 😐

Käyttäjä Tamarindi kirjoittanut 16.08.2017 klo 08:47

Ensin pitäisi määritellä ylipääseminen… Eräässä toisessa elämäni kriisissä määrittelin sen niin, ettei asia enää vaikuta kohtuuttomasti jokapäiväiseen elämään ja että pystyin ottamaan tuntemuksiini etäisyyttä. Kun tunsin surua, annoin sen tulla, itkeä tirautin, mutta pystyin rauhoittamaan itseni ja palauttamaan itseni tähän hetkeen, jossa asiat ovat hyvin. Mutta sepä onkin jännää, ettei kyse ole vain lineaarisesta ajan kulusta. Uudet tilanteet laukaisevat vanhoja tunteita todella yllättäen ja hallitsematta, ja samaa asiaa joutuu katsomaan (tai saa katsoa?) eri näkökulmista.

Mitä kovemmin yrittää unohtaa tai kieltää, sitä enemmän asia on mielessä. Ensimmäinen askel on kai tehdä päätös eli tahtoa jotakin ja toimia sitten sen suuntaan pienin askelin, vaikka se tuntuisi vaikealta. Olen ollut avioliittoni aikana ihastunut toiseen, mutta päätin olla viemättä sitä pidemmälle ja keskityin tutkimaan itseäni. Ihastukseni oli vanha tuttu, ja muutaman kuukauden pääkoppaani perattuani tajusin, että ei minulla ollut ikävä ihastusta vaan sitä nuorta naista, joka itse olin ollut. Enkä kiellä, etteikö huomio olisi tuntunut hyvältä.

Ylitse pääseminen edellyttää, että miehesi selvittää (itselleen), miten hän toimintansa oikeutti. Vaikka pettäminen on äärimmäisen loukkaavaa petettyä kohtaan, harva pettää tavoitteenaan loukata. Pettäjä tietää toimivansa väärin, joten jollain tapaahan hänen täytyy toimintansa itselleen puolustella, käydä kauppaa. Kai nyt on joskus oikeus pitää hauskaa, jutella ihmisen kanssa, joka todella ymmärtää…tätä rataa. Ja sitten sitä ollaankin jo syvällä. Yleensä ihastumisen kohteen ajatellaan ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. Kirjoitit miehen sanoneen, että kaikki oli niin helppoa ihastuksen kanssa. Niin olikin, koska a) suhdetta eletään kuin sunnuntaita ja b) ihastukseen voi heijastaa omia toiveitaan.

Mitä suhteelta haki? Mitä toivoi? Onko se ehkä ollut tapa vältellä jotain? Mihin suhde tuntui vastaukselta? Mitä se antoi ja voisiko saman saada oman puolison kanssa? Kaikkea ei voi omalta puolisolta saada: tuttu puoliso ei ikinä voi olla niin uusi, kiinnostava ja jännittävä, mutta toisaalta, mitä itse halusi silloin, kun puolisoonsa sitoutui ja ehkä perusti perheen? Haluaako sitä enää?

Leisku, olet fiksu ja vahva, kun yrität ymmärtää miestäsi. Mutta uskallan neuvoa, että älä mene liikaa miehen pään sisälle. Hänen asiansa ovat hänen vastuullaan, ja niin kipeää kuin se tekeekin, jokaisen täytyy käydä omat prosessinsa itse läpi.

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 16.08.2017 klo 13:24

mariella kirjoitti 15.8.2017 17:54
Keaton: luinko oikein, että seitsemän vuotta 😑❓

2010 sain 30v syntymäpäivälahjaksi tekstiviestin, jossa tämä toinen osapuoli vakuutti ikuista rakkauttaan ja toisessa viestissä sitä kuinka ottaisi vaimoni takaapäin nauttien. Eihän ne olleet minulle tarkoitettuja, mutta tekstiviestin esikatselusta sen näki ja siitähän se kriisi numero yksi lähti liikkeelle. Mitään ei ollut tapahtunut siihen mennessä ja minulle onnistuttiin asia selittämään siten, että tällä toisella oli omassa liitossa vaikeaa mielenhäiriöisen puolisonsa kanssa ja nämä romanttiset ajatukset kohdistuivat nyt vain sellaiseen vanhaan ystävään joka oli jotenkin kartalla hankalista asioista puhuttaessa. Ja kun väliä oli se 300 km, niin tuossa vaiheessa en nähnyt tarpeelliseksi hajoittaa kahden lapsen perhettä, koska puhe on puhetta.

Paria kuukautta myöhemmin sitten aloittivat puuhastelut ja silloin kiinnijääminen oli varmaankin vain sattuman oikusta väliin jäänyt tapahtuma. Kyllä silloin otettiin matsia, mutta kuten moni tällä palstalla tietää, niin pettäjähän ei mitään tunnusta vaan toinen on vainoharhainen. No minä olin vainoharhainen kun takerruin joihinkin vanhoihin viesteihin.

No tämän jälkeen vaimoni oli minulle raskaana ja jälkikäteen saadun selonteon mukaan sinä aikana ei ollut mitään, koska kiinnijäämisen täpäryys ja tapahtunut oli pelästyttänyt molemmat ja asia jäi hyllylle.

Mutta sitten taasen, palat osaa aika hyvin laittaa kohdalleen näin jälkeen päin, kun arki alkoi ja kolme lasta pyöri jaloissa, niin tuli kummasti menoa keikoille tai luottamusmieskoulutuksiin Helsinkiin (piti jäädä yöksi, vaikka omat keikat ja koulutukset päättyivät kotiin tulemiseen). Tätä jatkui pari vuotta kunnes kaksi vuotta, 5 kuukautta ja kolme päivää sitten annoin periksi ja perkasin puhelimen kokonaan ja sieltä löytyi tylyä tavaa tissiselfieistä ja menneiden muistelusta alkaen.

Ja nyt oli pari hiljaisempaa vuotta, mutta joku pirun epäilys minussa kyti viikkoja ettei kaikki ole ok/normaalisti. Puhelimella roikuttiin taas selän takana eikä tultu esim. illalla katsomaan sohvalle yhteistä sarjaa teinin/itseni kanssa vaan tietoisesti vetäydyttiin sivuun. Toki neulominen/kirja oli se syy miksi ei tultu sohvalle, mutta sitä kännykkää oppii pitämään silmällä. No viestit/meset/whatsappit oli siistit, mutta sitten siellä oli joku uusi viestittelyohjelma joka oli minulle tuntematon ja kun sen avasi, niin YLLÄTYS kuka siellä taas laittoi 06:30 selfie viestiä aamulla, että vink vink.

Eli terapiassa käytiin ja fiksut ihmiset osaavat itse selvittää asiansa. Rajoja pitää vetää ja niistä pitää sopia. Minä en haluaisi, että vaimoni olisi yhtään yhteyksissä tuohon kolmanteen. Se on minun rajani. Ja vaimoni haluaisi edes joskus kysyä sähköpostilla kuulumiset. Kuten minulle vuosia selitettiin. Nyt minun pitäisi uskoa ja hyväksyä se. Nyt meillä on taas joku kuherruskuukausi vaihe menossa. Nyt tämä tuntuu hyvältä, mutta oikeasti odotan vain seuraavaa siirtoa. Mikä ja kuka se tällä kertaa on? Luottamus on kummallinen juttu: sitä joko on. Tai sitä ei ole. Se pitää ansaita.

Käyttäjä mariella kirjoittanut 16.08.2017 klo 19:44

Hei 🌻🙂🌻
Hatunnosto sinulle Keaton: itse en olisi pystynyt samaan. Minulle oli henkisesti kova juttu mieheni muutaman kuukauden uskottomuus tuttavamme kanssa.
Ehkä se, että olin sairastunut fyysisesti, vakavasti vei jo voimavarojani.
Lisäksi: meidän avioliitto ei ole ollut tasa-arvoinen. Olen ollut perheväkivallan kohteena ja raha on määrittänyt asemamme. Ei tarvinne mainita sitä, että mieheni on se enemmän tienaava.
Monien leikkausten jälkeen jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle ja samana vuonna oli tämä pettäminen.
Siitä jäi epäluulo, koska eihän pettäjä kerro kaikkea; vain sen välttämättömimmän ja kaunistellen senkin.
Eli en luota, en ole sinisilmäinen, en ole varma rakastanko enää..
Mutta, mistä saan sen rohkeuden lähteä 😑❓
Joskus, aikoinaan minulle sanottiin, että tästä suhteesta en lähde elävänä 😭
Sekö on jarruna lähtemiselle; pelko siitä, mitä sitten tapahtuu jos...😯🗯️

Käyttäjä Tyrsky kirjoittanut 23.08.2017 klo 15:39

Hei,

minulle jäi epäselväksi, mitä on tapahtunut siinä välissä kun puolisosi ei ollut jättämässä tätä uutta suhdettaan ja sitten kuitenkin päätyi jäämään avioliittoonne. Mikä oli päätöksen taustalla? Ajattelisin sen voivan vaikuttaa aika paljonkin tulevaisuuteen.

Jos ajattelet kysymystäsi yleisellä tasolla seuraavasti, mitä itse vastaisit? Kun ihminen on suhteessa henkilön A kanssa mutta rakastuu henkilöön B ja tulee sitten tästä ikäänkuin väkisin erotetuksi, millä todennäköisyydellä hän enää rakastuu uudelleen henkilöön A? Vaikka valitsisikin ns. tutun helvetin, onko se kuitenkin vain tottumusta ja muutoksen pelkoa, joka voi tuntua hyvältäkin myrskyisten aikojen jälkeen, mutta sitten taas ajan kuluessa alkaa kyllästyttää ja ajaa taas etsimään erilaista elämää?

Oma kokemukseni on, että vanhaan ei kannata palata. Se aiheuttaa lisää ongelmia jollain aikataululla eikä pettäjä anna mitään lisäarvoa tällaiselle suhteelle. Sen sijaan jos molemmat ovat valmiita aloittamaan puhtaalta pöydältä muutoksia entiseen tehden, voi suhteella olla toivoakin.

Kertoiko miehesi, miksi hän ei halunnut tehdä eropapereita? Oli sinulta hienoa niitä tarjota, joskin itse näen asian niin, että parasta olisi tehdä ja viedä ne eteenpäin itse ja herättää näin kunnioituksen tunne siinä pettäjässä. Rakentaa omaa elämää ja osoittaa ettei ole toisen tiskirätti, jota voi kohdella miten vain - sillä jos sellaiseksi suostuu, todennäköisimmin saa mitä tilaa toisen huomatessa, ettei todella joudu vastaamaan teoistaan käytännön tasolla. Kun molemmat seisovat omilla jaloillaan, voi parhaassa tapauksessa olla mahdollista luoda jotain uutta yhteistä.

Nämä ovat minun henkilökohtaisia näkemyksiäni, ja voin puhua vain omasta puolestani. Toivottavasti löydät sinulle sopivat vastaukset itsestäsi.

Käyttäjä akdjakd kirjoittanut 25.08.2017 klo 18:26

Pettäjä täällä hei. Ehkä joku jaksaa lukea, täytyy avata koko tarina. Parikymppisenä (10v sitten) muutama kk juttua sielunkumppanin kanssa. En kuitenkaan suhteeseen kelvannut, alkoi seurusteleman toisen kanssa. Petti kanssani tätä kumppaniaan aika pian, vain kerran. Sitten vietettiin vajaa vuosi friends with benefits-tyyliin, perusteluna että ei halua ottaa riskiä, että suhteemme menee pieleen ja menettää minut kokonaan. Kuitenkin puhuttiin myös tunteista.

Sitten tuli pommi, sielunkumppani alkoi seurustella kaverini kanssa. Tämä oli minulle supervaikeaa ja jätti pahat arvet. Aika pian samoja aikoja aloin itse seurustella nykyisen kumppanini kanssa.

Välissä meni melkein 4 vuotta. Emme pitäneet sielunkumppanin kanssa kahden kesken yhteyttä ollenkaan. He menivät naimisiinkin, me emme. Neljä vuotta sitten sielunkumppani koki tietynlaisen itsetutkiskeluheräämisen ja aloimme pitää yhteyttä jatkuvasti. Tässä ei ollut mitään kummaa, sillä oltiinhan kavereita oltu jo kauan ja minä olin kiinnostunut samoista asioista. Siitä se sitten lähti, hänen ehdotuksestaan.

Ensimmäiset kaksi vuotta harrastettiin seksiä silloin kun nähtiin, parin kk välein, joskus useammin. Puhuttiin kaikesta, mutta ei meidän välisistä tunteista kun vasta reilu 1,5v sitten. Heillä oli liitossaan mennyt huonosti jo pidempään, ja erosivat samoja aikoja. Minulla ja miehelläni mennyt koko ajan ihan tavallisesti.

Sielunkumppanini deittaili heti eron jälkeen, meidänkin suhteesta puhuttiin, mutta hän sanoi että se ei tule ikinä olemaan mahdollista tämän kuvion takia, meidän suhde ei hänen mielestään ole kaiken sen paskan arvoinen mitä sen julkistaminen toisi. Esim. sukulaisten ja muiden suhtautuminen. Tämä kaverini on myös koko ajan ollut kaverini.

Sielunkumppanini lopetti meidän jutun ensin viime syksynä alettuaan seurustelemaan. Olin paskana, mutta jotenkin selvisin. Vaikeaa on surra salaa, sillä itse en ole jäänyt kiinni pettämisestäni. Kuitenkin hommamme jatkuivat taas keväällä. Petti kumppaniaan kanssani. Hän erosi, alkoi pian seurustella eri ihmisen kanssa, ja nyt on ottanut hurjasti etäisyyttä, sanoo että sen mitä tunnemme toisiamme kohtaan on vaan pakko muuttua. Olen ihan hajalla, itkeskelen kotona omalle kumppanilleni laittaen kaiken töiden ja muun stressin piikkiin.

Sitten niihin pettäjän ajatuksiin. Omassa tapauksessani koen, että tämä ihmissuhde on muusta elämästäni erillinen. Olen taitavasti lokeroinut asiat eri kupliin. En ole tuntenut syyllisyyttä kaverini vuoksi, ehkä siksi että alunperin hän vei minun rakkauteni. Olen myös myynyt itselleni "ei se ole sulta pois"-ajatuksen. Eli koen, että pettämissuhteeni ei vaikuta suhteeseeni oman kumppanini kanssa. Tämä ei varmaankaan ole totta, mutta pystyn uskomaan noin.

Syyllisyys tulee silloin, kun kuvittelen tilanteita missä jään kiinni. Kumppanini lähtisi, heti ja kokonaan. Se ahdistaa. Paljon. Pelkään myös juuri sitä mitä aloittaja kyseli, että en pääse tästä yli ikinä ja se vaikuttaa tulevaisuuteeni oman kumppanini kanssa.

Sielunkumppanini ei ole terve ihminen. On narsistinen, ellei jopa narsisti. Kaikki on hänelle oikeutettua mutta toisille ei. Hän on kykenemätön empatiaan jne. Neljä vuotta elämästäni olen ollut helvetissä, jossa haluaisin silti edelleen pysyä. Olen romantisoinut tämän suhteen rankalla kädellä, kuvittelen sen olevan jotain suurta ja eri maailmasta.

Tosissaan rakastan omaa kumppaniani, ainakin koen niin. Se tosin on erilaista rakkautta, ei sekopäistä tunnemyrskyä vaan kumppanuutta, kestävää ja turvaa. Häneltä saan aivan eri asioita kun sielunkumppaniltani. Ehkä minun pitäisi olla polyamorinen, en usko että yhdeltä saatu on toiselta pois. Välillä silti ahdistun suunnattomasti, ja tämä ahdistus pettämissuhteen päättymisestä ja tärkeän ihmisen menettämisestä minut tänne sivullekin ajoi.