Niin joo se vanha vitsi sinäkö se oot hullu vai minäkö se oon hullu 😋 Mutta yksi asia on varma, vaikka olet taidokas sättimään itseäsi, niin huumorintajussa sinulla löytyy. Olen varma, että sinussa on kosolti hienoja piirteitä, et vain ehkä anna niiden päästä oikeuksiinsa. Ja oikeastaan kiva jos miehesi pitääkin sinusta kiinni, osoittaisiko kumminkin, ettet ole hänelle todellakaan yhdentekevä😐 Voin vaan kuvitella, mikä mahalasku on palata lomalta kotia ja todeta, ettei mikään olekaan muuttunut. Pidä kuitenkin kiinni tuosta uudesta ystävyydestä ja pah sinuun ei petytä. Älä yritäkään...kokeilepa jotain muutakin uutta, uusia tuulia eri saroilla.

Kesätuulia täältä lähettelee sinulle
jokujossakin 🙂

En tiedä, mikä minuun meni.Oli taas riitaa toisen huomioimisesta, jolloin tajusin että, ei hyvänen aika,olenko todella näin riippuvainen toisen rakkaudenosoituksista, joilla hän käy mielestäni kauppaa(kun teet noin, niin minäkin haluan osoittaa sinulle välittämistä).Mihin ihmeessä minä niitä tarvitsen ja haluanko edes tuollaisia osoituksia.Ja kas, tulin siihen lopputulokseen, että ei, kiitos ei.Pitäköön vaan itsellään.Siitä tuli itselle aika helpottunut olo.Hän kutistui ihmiseksi, joka ei ole muita kummempi.
Lienenkö päätynyt oikeaan lopputulokseen vai en?

Olet!
Sinun ei tarvitse "ansaita" huomionosoituksia tai rakkautta, ne saa maailman köyhinkin ihan ilmaiseksi, mutta rikkainkaan ei niitä aitoina, voi rahoillaan ostaa.
Entisen miehen mielilause olikin, "sinä et ole ansainnut..." siis en ollut tehnyt tarpeeksi töitä, ollut tarpeeksi nöyrä, palvellut herra ylhäisyyttä...ja kuitenkaan, koskaan en tehnyt tarpeeksi.

Niimpä niin, väkisin tulee mieleeni yksi lempilausahduksiani: Olet vapaa vasta kun lakkaat etsimästä ehdollista rakkautta. (Kirjasta Sanna Ehdin: Sisäinen menestys). Olen itsekin niin hulluna juossut rakkauden perään koko elämäni. Kun en ole osannut rakastaa itseäni, olen koko elämäni juossut ja etsinyt sitä muualta. Nyt yritän tosissani rakastaa itse itseäni niin, etten sortuisi enää esim. suhteisiin joissa vaan satutan itseäni. Ja silti huomaan, että sydämessäni haluaisin että otsallani olisi kirkuvin kirjaimin TÄÄLLÄ JANOTAAN RAKKAUTTA!!!! Niin että joku joskus pysähtyisi ja rakastaisi minua oikeasti. Olen väsynyt rakkauden ajojahtiin. Enkä enää kauheasti tee elettäkään juostakseni sen perään. Ja silti tuntuu, että rakkausmarkkinoillakin pitäisi juosta, että ehtisi ennen muita, aivan kuten nykyään kaikkialla pitää olla nopein ja vahvin selviytyäkseen. En jaksa enää juosta. Katselen ympärilleni, mutta ehkä en sitten ole vielä valmis siihen ehdottomaan rakkauteen, kun en näe rakastavia silmiä ympärilläni. Kaipaisin sitä niin kovin, mutta olen edelleen sokea. Olen myös jokseenkin jämähtänyt siihen ajatukseen, että jollen kenellekään tämmöisenäni kelpaa, ei sitten kukaan heistä myöskään ole arvoiseni kumppani. En enää halua yrittääkään muuttua muiden ehdoilla. Siihenkin olen kyllästynyt, että tämä mies haluaa minut tämmöisenä ja tuo tuommoisena...ja kuin kameleontti jätän sen mikä on minulle ominta. Helvetti, jollen ole riittävän kaunis ja arvokas näin - olkoot...mädätköön vaikka sydämeni rakkauden janossaan ja palossaan, jollen ole kenenkään mieleinen. EN ENÄÄ HALUA MINUA POLKEVIA IHMISSUHTEITA!!!! Sori, taisin huutaa paatoksessani 😠

Heissan,

Ajatuksiini tuli väkisinkin lähestyvät elokuun kuutamot ja tietysti sitten blue moon...

Kirjoittelin tänään päiväkirjaani, ja sain tietynlaisen ahaa-elämyksen menneistä miessuhteistani. Niin pitkistä kuin pätkistäkin, harvoista hyvistä ja pääosin risoista. Ja tajusin, että ne miehet, joista minulla on hyvä muisto, ovat syvästi kunnioittaneet minua. Tietty tunne on ollut molemminpuolinen. Mutta en todellakaan voi sanoa, että kumpikaan exäni (siis pitkäaikanen elämänkumppanini) olisi kunnioittanut minua. Olin olemassa vain heidän tarkoitusperiään varten. Joku hyvällä itsetunnolla varustettu naurahtaisi, että tuohan on päivänselvää. Mutta tajusin hitaana tapauksena taas näin jälkikäteen, että näinhän se on mennyt. Ja oikeastaan tajusin senkin, että olen itsekin ollut paljon paljon kärsivällisempi ja fiksumpi silloin kun olen kokenut kunnioitusta toiselta osapuolelta. Olen jopa osannut käyttäytyä ihmisiksi 😋 Molemmin puolin on ymmärretty, että suhteen rakentaminen vaatii aikaa, yhdessäoloa ilman mitään paineita mihinkään suuntaan. On pitänyt elää pitkiä raskaita vuosia tajutakseen, miksi joku on ollut erilainen kuin joku toinen. Että osaisi arvostaa niitä suhteita tyyliin hiljaa hyvä tulee tai hyvää kannattaa odottaa. Minäkin jopa, joka osaan olla kärsimättömyyden huippu, olen silloin malttanut mieleni ja nauttinut vain siitä, kuinka elämä on vienyt mennessään. Valitettavasti en silloin tajunnut, ettei niitä ihmisiä kävele joka päivä vastaan. Niitä jotka oikeasti välittävät myös toisesta eikä vain omista tarpeistaan. Sanon valitettavasti itseni puolesta, koska laitoin itseni kärsimään kohtuuttomasti omistautuessani suhteille, jotka olivat hyvin itsetuhoisia. Uskon, että halla on kuitenkin tapahtunut vain minulle, ei uskoakseni itseään kunnioittaville hienoille tyypeille kuten he. He ovat rakentaneet elämänsä terveillä arvoilla uskoen elämän kauneuteen ja sen löytymiseen vähemmälläkin hosumisella 🙂

Kiitos, kun muistit minua Joku jossakin!
Kunnioitus- niin,sitä pitäisi olla.Mutta miten kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita minua vaan syllistää ja vähättelee?Uskon silti hyvin pitkälti siihen, että meissä jokaisessa on pimeä puolemme eli se huonompi osuus, mikä sijaitsee eri ihmisillä eri paikassa.Ja olen myös sitä mieltä, että he, jotka eivät sitä huomaa, ovat aika rasittavia ja elävät aika epätodellisessa suhteessa itsensä kanssa.Ja on olemassa niitä, jotka syyttävät muita sellaisista asioista , mihin itse syyllistyvät.Se on lievästi sanottuna...ärsyttävää.😠
Tiedän senkin, kuinka vaikeaa on käyttäytyä ihmisiksi, kun kokee esim.epäoikeudenmukaisuutta.Pitäisi vaan osata asettua kaiken sellaisen yläpuolelle ja antaa mennä ohi kiinnittämättä liikaa huomiota.En ole oppinut...😞
Usein paha on parisuhteessa kuin kierre, joka jatkuu ja jatkuu.Sen kai voisi pysäyttää hyvälläkin, ellei olisi niin vihainen ja loukkaantunut.On aika vaikeaa sekä pitää puolensa että olla ymmärtäväinen toisen heikkouksia kohtaan.Ja jos toinen osoittelee sormella ja syyllistää, sitä tarttuu itsekin pikku asioihin vaikka vain antaakseen takaisin ja näyttääkseen toiselle, ettei toinenkaan ole sen kummempi.Tässäpä on kierre sitten valmiina.Siinä pitäisi olla aika nero selvittääkseen, kumpi oli ensin;muna vai kana.😉
Niin, ja jokaisellahan on ne hyvätkin puolensa.Ehkä jopa minulla😎.Jonkun pitäisi varmaan käydä sanomassa se mun miehelle.😉

Annappas mulle sun miehes numero niin... 😋 Meillä taitaisi olla keskusteltavaa 😀 Joo mä luin aamuyöllä tuntikaupalla vanhoja arkistoituja juttujani täältä, siis ei monologeja vaan ketjuja muitten kaa tietenkin 🙂 Se teki vietävän hyvää.

Sä vaan tiedät, mitä haluat ja voit tehdä omalle parisuhteellesi. Mä tiedän, että olen NIIIIIN onnellinen, että olen jaksanut lähteä niistä kahdesta mahdollisimman ei-kunnioittavasta kumppanuudesta pois. Oman onnen etsintä kai on ollut se suurin motiivi eroihini. Halusin parempaa elämää. Koin sittenkin, että minullakin on oikeus onneen. Ja se ajoi minua tekemään ihan hurjia ratkaisuja. Se prässi mikä kuitenkin piti käydä läpi, että olen tässä jamassa, on ollut ihan hirvittävä. Raskas, pitkä ja täynnänsä kaikenlaista vastoinkäymistä. Onneksi en itse enää edes muista, mitä kaikkea piti silloin taklata. Huomaan vaan vanhoista kirjoituksistani, että yksikään siirto kohti onnellisempaa elämää ei todellakaan ole tullut ilmaiseksi. Jokaisella siirrolla on ollut rankka hinta. Ja olen niin niin onnellinen, että olen himaa ripoen jaksanut eteenpäin ja hirvittävällä määrällä tukea todella monilta tahoilta ja ihmisiltä!

Mutta oma onnellisuus on rahassa mittaamaton. Ihmisen kuuluu olla elämässään onnellinen eikä onneton. Se ehkä oli se ahaa-elämys, mikä aikanaan sai minut jättämään viimeisenkin lurjuksen. Ajattelin, että mieluummin yksin ja onnellinen kuin kaksin ja onneton. Kaikista muista uhrauksista huolimatta. Ja kun olen aika tavalla kuivilla erostani, siitä viimeisestäkin, olen edelleen ihan samaa mieltä. Ja nyt kun olen tarkempi valitessani sellaista ihmistä, jonka rinnalleni haluan, huomaan, että niitä ihmisiä ei tavatakaan joka nurkalla. Ihmisiä, jotka oikeasti kunnioittaisivat sekä itseään että minua (mahdollista) tulevaa elämänkumppaniaan. Kuten muistoissani tajusin, että olen vuosikymmenien saatossa tavannut vain pari sellaista miestä, jotka ovat kohdelleet minua muunakin kuin heidän tarpeidensa tyydyttäjänä. Siis en puhu muista kuin parisuhdekokeiluista ja miesseikkailuista. Totta kai olen elämäni varrella tavannut paljonkin todella fiksuja ja tasapainoisia miehiä. Olinhan monta vuotta myös miesvaltaisella alalla töissä. Mutta en laske heitä mukaan, vaan ihan puhtaasti niitä ihmisiä, joiden kanssa on menty vähääkään pintaa syvemmälle ja tapailtu jossakin merkeissä mukamas ehkä kohti yhteistä tulevaisuutta. Olisiko syynä sekin, ettei tässä iässä vapaana kävele kovinkaan usein niitä helmiä 🙂 Mutta oli miten oli, oma onnellisuus on todella tärkeää elämässä. Kantava voima, elimmepä sitten muutoin millaisissa olosuhteissa tahansa.

Kuutamoiltoja odotellessa, voios hyvin blue moon 🙂👍

Olen ollut lievästi sanoen alavireinen. Se pieni hyvä, mikä joskus pulpahtaa pintaan, häviää taas aika pian samaan mustaan suohon, mistä on tultukin. Välillä yksinäisyys, pettymys ja viha antaisivat myöten ja hakisin hyväksyntää ja välittämistä (rakkautta en uskalla edes mainita tässä)jostain muualta ellei periaatteet ym.estäisi sitä.☹️
Se on säälittävää. Mutta sitä voi olla todella yksin vaikka olisi kaksinkin.
Olen käsittänyt tässä, että miehellä on tarve hallita ja määrätä, välillä tuntuu että vähän joka asiassa. Olen väsynyt siihen. Olen sanonutkin hänelle, etten ole mikään lapsi, jota komennellaan. Ehkä joku päivä ihmettelen, miten olen ottanut kaiken tämän vastaan ja yrittänyt totella hänen oikkujaan. En silti ole alistuva tyyppi, joten jatkuvat yhteenotot ovat väistämättömät. Ja asiathan muuttuisivat paremmaksi, kun vain siivoaisin enemmän. 😎 Joku sanoikin minulle, että tämä on absurdia. Sanoin sen miehellekin. Mutta mitäpä se vaikuttaa, kun hän tietää paremmin kaiken. Ei kukaan uskoisi, miten täydellisen miehen olen saanut😉 On se vain harmi, etten itse ole sitä huomannut.😎

Heissan,

Jep, me jotka on valittu ne valioyksilöt ei aina itse sitä tajuta 😀 Minkäs sille voi, tuhlaamme aikaamme heidän kanssaan, kun voisimme ottaa potin kotiakin 😟 Emme ymmärrä kuinka etuoikeutettuja olemme...

Kuinka omia sanojani parisuhteistani ovatkaan nuo kuinka todella yksin voi olla myös kaksin...sitä riipaisevaa tuskaa, kun toinen eli omaa elämäänsä siellä jossakin toisella planeetalla. Itse oli vain se huonekalu, jota käytiin potkimassa kotona välillä, jolla ei pitänyt olla jalkoja kävellä tiehensä edes. Jonka luona lähinnä käytiin kääntymässä ja pölyt puistamassa tai ravistamassa 😠 Ja taas mentiin.

Tuo kuu on minulle ehkä juuri se symboli sille yksinäisyydelle. Se että oli olemassa haaveita jostakin mukamas romantiikasta elämässä - ja sitten kuitenkin ne romanttiset hetket olivat vain haaveissa. Kuu oli silti taivaalla ja mollotti. Nautin siitä yksin, mutta sydän tuhansina sirpaleina. Mourusin varattuna naisena rakkauteni perään. Rakkauteni joka jakeli itseään muille. Muistan viimeisenä yhteiselon talvena joskus tempasin (kun x ei estänyt minua pakenemasta paikalta) itseni yökävelylle rauhottumaan raivoisasta riitatilanteesta. Muistan kuinka noina kävelyretkinä istuin naapurikorttelin eräässä risteyksessä penkillä. Katselin täyskuuta. Se mollotti jylhänä ja suurena taivaalla. Olin niin äärettömän pettynyt. Olin niin äärettömän surullinen. Olin pakahtua tuskaani oikeammin sanottuna. Tiesin, että olin todella yksin vaikka minulla oli se joku kotona. Se joku joka provosoi minua tahallaan raivoisiin mittelöihin. Se joku joka litisti minua jos vaan voi. Se joku jota olin vuosia rakastanut epätoivoisesti. Koska se joku ei koskaan avannut oikeasti minulle sydäntään. Koska se joku ei oikeasti pystynyt rakastamaan edes itseään. Hänellä oli vain se päihde jota hän rakasti ja mikä vei voiton kaikesta muusta. Kaikki muu oli vain keino päämäärään. Seksiin ja seksiin ja taas seksiin. Jos minulle tarjottiin hellyyttä, päämäärä oli vain se yksi ja ainoa. Jos minulle oltiin ystävällisiä, tavoite oli se yksi ja sama. Jos ilmassa oli rakkautta, se oli sitä omalta puoleltani ja omassa sydämessäni. Toisella puolen oli vain lapsi joka odotti narsistista silitystä ja nautti kuun loisteesta, kun häntä hiveltiin rakastavin sanoin ja teoin. Enkä oikein voi edes olla enää vihainen siitä. Totuus oli ettei exäni, kumpikaan heistä, pystyneet parempaan. He olivat vaurioituneet tunne-elämässään vuosikymmeniä sitten. En voinut heitä parantaa. Rakkauteni valui kuin hanhen selästä. He nauttivat siitä vain sen hetken verran kohentaakseen heikkoa itsetuntoaan. Heidän sydäntään ei voinut rakkaus tavoittaa.

Surullista. Äärettömän surullista, että joku ihminen on tuomittu olemaan ilman rakkautta siksi, ettei ole oppinut sitä vastaanottamaan. Kukaan ei ole kertonut, että sinun ei tarvitse tehdä temppuja ollaksesi rakastettu. Kukaan ei ole kertonut, että rakastetun kanssa olet turvassa. Kukaan ei ole osoittanut, että ehdotonta rakkauttakin on olemassa. Sitä missä merkitsee vain että sinä olet sinä ja juuri sellaisena rakastettu. Jossa ei tarvitse kurottautua rakkautta hapuilemaan tajuten aina olevansa alimittainen. En voi kuin sydämestäni toivoa, että jokainen saisi sen kokea edes kerran elämässään. Vaan kun ei, osa meistä on niin rikkinäisiä, etteivät he koskaan opi luottamaan rakkauden voimaan. He eivät koskaan opi luottamaan, että elämä kantaa, meidän ei tarvitse tehdä yli-inhimillisiä ponnisteluja. Että meillä on siivet koko ajan, vaikka ne eivät olisikaan uljaasti levitettyinä kaiken aikaa. Itsekin alan vasta nyt havahtua näihin tosiasioihin. Rakkaus ei ole jotain ansaittua. Rakkaus on (tai ei ole). Koska hän oli hän ja minä olin minä, taisi olla Montaignen sanoin tiivistettynä. Rakkautta ei tarvitse selittää, koska sitä ei tarvitse ansaita. Rakkaus on. Ehdoitta. Ilman muttia. Jos siihen tarvitaan sivulauseita ja selityksiä se ei ole enää rakkautta. Ehdotonta ja armollista ja rakastavaa.

Olen viime päivinä miettinyt, mitä sinä blue moon taisit jo jossain vaiheessa kirjoittaa, että ymmärtääkö sitä edes näin mukamas aikuisena, mitä rakkaus oikeasti on. Noihin ajatuksiin päädyn yhä uudestaan. En ole kokenut tuollaista rakkautta monesti elämässäni. Rakkautta jota varten ei tarvitsisi nousta varpailleen yltääkseen siihen. Rakkautta jossa olisin ollut hyväksytty juuri omana itsenäni. Jossa ei olisi osoitettu kaiken aikaa vajaamittaisuuttani. Mutta niitä ihmisiä, jotka ovat kohdelleet minua rakastavasti muistan sitäkin suuremmalla lämmöllä. Nyt kun jälkikäteen ymmärrän heidän olleen niitä harvinaisia rakastavia ihmisiä, jotka hakeutuivat seuraani ei hyötyäkseen jostakin, vaan koska minä olin minä ja he olivat he. Yksinkertaisesti he vain pitivät minusta. Ei sen maagisempaa 😎

Joo, olen tuonkin kirjotukseni jälkeen pohtinut mitä on rakkaus. Jotakin tuollaistahan sen pitäisi olla. Ei sitä väkipakolla anastettua, kuten exieni kanssa. Tai oikeastaan ei sitä, ettei siihen koskaan yllä, on vain tyrkyllä. Olen tuon kirjotuksen jälkeen tuskaillut myös katkeruuden ja kyynisyyden kanssa, jotka olisivat tarjolla nurkan takana. Tällä hetkellä tuntuisi taas siltä, että olen toistaiseksi onnistunut ne selättämään. Toivo on vähän hukassa, mutta toisaalta opinnoissani jouduin pohtimaan, mitä omat haaveeni elämältä ovat. En oikeastaan voi syyttää itseäni, ettenkö yrittäisi tehdä asioita siihen suuntaan, että ne voisivat toteutua. Yritän ainakin parhaani toteuttaakseni mahdollisimman monta niistä kun vielä elän kerran! Osa unelmia on heitetty roskiin (kuulostaa helpolta, mutta on ollut vuosien urakka hyväksyä että niin pitää tehdä). On etsitty uusia unelmia, tai oisko ne uusvanhoja 😉 nimittäin osa lapsuuden unelmia on otettu uudelleen mukaan agendaan 😋

Hei blue moon,

Tulit jostain syystä mieleeni, kun pyörin itseni ympäri taas tällä viikolla. Aloin ymmärtää, miksi tietynlainen käytös sai minut ylireagoimaan. Muutama keskustelu sai minut heräämään siihen tosiasiaan, että jämähdin lapsuuteni asetelmiin. Tunnetasolla kävin samaa epätoivon kamppailua kuin lapsuudessani seuratessani äidin ja isän ihmissuhdekiemuroita. Voimatonta raivoa, epätoivoa - siis niitä mitä lapsuudessani oli ollut ja jotka eivät tähän päivään kuulu. Siksi nimenomaan YLIreagoin toisen käytökseen. Se otti päähän ihan hirveästi, mutta en oikein ensin ymmärtänyt itsekään miksi niin kovin. Vasta tajuttuani tuon ymmärsin, että kävin lapsuuden aikaista turhautumista läpi näin ikään kuin jälkijunassa 🙄 Näistähän olen jäänyt itseni kanssa kiinni useampaan otteeseen. Olen purkanut milloin vihaani, milloin pelkojani, milloin turhautumistani lapsuudessa mutta vasta nykytilanteissa ja nimenomaan muihin kuin asianomaisiin. Pantatut tunteet ovat alkaneet vyöryä esiin, jotenkin silleen sen koen. Jos siis jonkun käytös muistuttaa lapsuuteni asetelmia, hän saa tuplavihat päällensä, koska saa tekemättömistäkin töistään tuta 😟

Ehkä juuri tämä sai ajattelemaan, että voisko sulla olla sama juttu. Eli että entäpä jos koet parisuhdekuviossasi jotain lapsuudesta tuttua, joka sillon on sinua pänninyt, mutta et lapsen asemassa ole voinut harmistumistasi purkaa. Ja nyt sitten ne samaiset tunnekuohut kytevät leimuakseen silloin, kun joku antaa niille hiukankin aihetta. Kun nykytilanteessa jokin muistuttaa silloisista asetelmista. Näin ainakin mulle on käynyt taas kerran. Olen purkanut raivoani ja turhautumiani ihmiseen, joka on niihin täysin syytön. Sen sijaan että olisin elänyt nykyhetkessä 🙄

😮😟😞Heippa taas jokujossakin!
Olet varmasti tavallaan oikeassa lapsuuteni suhteen.Näin sellaisen parisuhteen mallin, mitä en suinkaan toivonut itselleni ja jotkin asiat päätin tehdä toisin vaikka nuori olinkin aloittaessani seurustelun mieheni kanssa.Jossakin vaiheessa tajusin (en muista milloin)etten halua samaa omaan parisuhteeseeni ja silti,osa lapsuuteni asioita elää omassa parisuhteessani☹️.Tosin olen kyllä sitä mieltä, että kaikki me kannamme mukanamme hyvää ja huonoa lapsuudesta.Tajusin ainakin sen, etten tahdo vanhojen asioiden kytevän liitossamme,joita sitten muistellaan jopa 20vuoden päästä ja syytetään toisiamme.Tästä seurasi se,että yritin puhua kaikesta ja jankata asioita niin kauan ettei kenellekään vaan jäisi jotain hampaan koloon.Tässä on se huono puoli, ettei mies ymmärrä tällaista.Ei ole hirveän innokas jankkaamaan asioita.😞
Ja sitten on mm.se epäoikeudenmukaisuus,kuinka äitini kohteli meitä lapsia.Joku oli hänelle tärkeämpi kuin joku toinen.Näin olen sen kokenut,eikä asia ole muuttunut,vaikka kaikki me lapset olemme olleet aikuisia jo kauan.Tämä hiertää vieläkin välejämme äitini kanssa.
Lisänä sopassa on epäluottamus.Näin sen vanhempieni välillä ja mieheni on myös ollut epäluotettava minua kohtaan.Lienee turhaa edes sanoa, etten juurikaan luota enää ihmisiin.🙄
Ja sitten on se ikuinen läheisyydenkaipuu.Kun ei osaa olla erillään eikä lähekkäin😞. On parempia kausia, jolloin asiat sujuu paremmin ja sitten tulee pitkä huono kausi,jolloin oikein mikään suju ja ollaan vaikka periaatteesa melkein joka asiasta eri mieltä😟. Ei siinä oikein läheisyys sitten kukoista.Ei tässä vaihtelussa muuten olisi mitään,mutta hyvät jaksot ovat niin lyhyitä verrattuna huonoihin☹️
Tiedän,että välillämme on paljon hyvääkin,kunhan se pääsisi vain jotenkin esiin.
Eli menneisyyden ja nykyisyydenkin painolastia taitaa olla jonkin verran.

Noita hymiöitä on tullut vähän liikaa...ja vääriin paikkoihin.😳

Joo oon ihan samaa mieltä sun kanssa, että jokainen meistä kantaa lapsuuttaan mukanaan. Mutta musta näyttäs siltä, että jotkut on aikuistunu ja jättäny lapsuuden taakseen kohtuu hyvin. Mä itte olin jättäny tunnejämät jäytään sisintäni. On ollu helpottavaa tulla hiukan tietoseks noista tunnejämistä. Nyt kun niitä hiljalleen tiedostaa, on helpompaa ihmisten välisissä suhteissa yleensä. Enää ei tarvi omia lapsuustraumojaan sysätä viattomien harteille, koska niiden väliintulon huomaa paremmin kuin ennen.

Ja toikin tapahtuu varmaan joka perheessä, että lapset ovat eriarvoisia. Äitini vaikeroi kerran, että joka vuosi joku meistä ottaa hänet hampaihinsa valittaen muita kovempaa kohtelua. Jokainen mielestään oli jäänyt heikommalle. Äiti ihmetteli sitä. Sitten aloin tajuta mm. sen tosiasian, että me jokainen muistetaan eri ajanjakso perheemme elämästä ikäerojen vuoksi. Vanhemmuuskin ehti muuttua kovin vanhimman ja nuorimman välillä. Ja joka tapauksessa joka perheestä on yhtä monta totuutta kuin kertojaakin. Jokainen kokee omalla laillaan. Ja jokainen on oma persoonansa.

Minusta oli ihan kamalaa jossain vaiheessa tajuta, että oma parisuhteeni oli hirveä irvikuva lapsuuteni perheidyllistä. Olin tottunut siihen, että vanhempani säilyttivät toistensa kunnioituksen - ainakin minun silmissäni. He eivät alentuneet aivan lapsellisiin temppuihin, kuten minä ja exäni. Tosin heidän riitelyään näin varsin vähän. Isäni tapa mököttää näyttää jotenkin olevan nyt itselläni pinnassa. Olen oikeastaan ihmetellytkin, etten ole sitä oikein (tietääkseni) missään elämänvaiheessa käynyt läpi. Se kuitenkin hallitsi perhe-elämäämme laajalti omassa murkkuvaiheessani. Se tosiasia, etteivät äiti ja isä pystyneet kommunikoimaan vaikeuksistaan. Äiti on jyrkästi kieltänyt, että isä olisi hautonut itsemurhaa. Itse kuitenkin vahvasti epäilen, että isäni on käynyt ihan samoja arvottomuuden tunteita läpi kuin minäkin. Vähän pelkään, että hänkin on käynyt samanlaista toivotonta painia katkeroitumista vastaan ja sitä vastaan, että tässäkö elämäni oli ja meni...Enkö koskaan päässyt tekemään elämässäni sitä, mitä toivoin. Uskon, että jotain tämmöstä sielläkin päässä on pyörinyt niinä synkeinä vuosina.