Näitä elämän kummia kiemuroita, heikkous voi olla vahvuutta ja vahvuus heikkoutta. Omassa elämässäni olen käynyt läpi molemmat. Vahvuus on usein vain näennäistä ja monesti heikolta näyttävät ihmiset todellisuudessa ovatkin niitä vahvoja. Mutta yksi sana tekstissäsi särähti, miksi sinun olisi PAKKO olla vahva. Ei kenenkään ole pakko olla yhtään mitään sillon kun elämän palaset on kohdillaan. Pakkoja tulee sitä ennen kun legorakennus romahtaa. Näin kävi ainakin mulle, tosin romahdukseen meni vielä vuosia siitä, kun aloin kokea, että lähes kaikesta oli tullut pakkoa.

Tuo muurin rakentaminenkin on kaksipiippunen juttu. Itse olen nähnyt vuosikausia vaivaa rakentaakseni muurin sisimpäni ympärille. Mutta sitten tuli aika, jollon romahdin. Huomasin, etten jaksanut pitää muuria suojanani. Huomasin senkin, että olin menettänyt kosketuksen sisimpääni tuon muurin takia, se kun piilotti minut myös itseltäni 😠 Tajusin, että minun pitääkin purkaa muuri, että näen itsekään sisimpääni, joka sitten todellisuudessa olikin se vahvuuteni eikä heikkouteni, joksi olin sitä luullut. Aloin tajuta konkreettisesti, että olen voimakkaimmillani vasta sillon, kun uskallan olla heikko haavottuvainen oma itseni. Sen opettelu ei ole ollut helppoa, kun on niin hirvittävän kauan opetellut sitä tosiasiaa salaamaan kaikilta. Ja jään yhä usein kiinni siitä, että yritän suorittaa minänä olemista toisten edesssä. Ja usein omissakin silmissäni. Pelkään arvostelua, pelkään sitä, että joku näkee kuinka hölmö olen, kuinka vajaa ja keskeneräinen 😳 Vaikka ihan tasan tarkkaan oikeasti tiedän, että kaikkihan me sellasia ollaan elämämme loppuun saakka. Ei meistä täti ja setä täydellisiä tule koskaan. Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka uskaltavat olla kritisoitavana tai olla ihan omina itsinään. Ehkä mäkin vielä joskus lakkaan keräämästä pisteitä ja uskallan. Kai sen takia haaveissani on yhä tiettyjä rimakauhuasioita. Haluan haastaa omat pelkoni ja laittaa itteni hankaliin paikkoihin rikkoakseni näitä myyttejä. Että joskus lopultakin uskoisin, että se että olen vain oma itseni riittää muille - ja myös minulle. Ei tarvitse enää kurkotella korkeammalle kuin jaksaa vain ollakseen enemmän kuin on.

Sitten vielä yksi asia, kun sanoit blue moon, että haluat suojella itseäsi pettymyksiltä. Se tarkottaa mielestäni hyvin helposti sitä, että suojelet itseäsi myös positiivisilta yllätyksiltä. Elämässä kun ei voi valita vaan yhtä, molemmat tulee rinnakkain. Jos haluat olla pettymättä, et saavuta myöskään mitään kivaa. Tästä olen jutellu joittenkin ystävieni kanssa. Jos yritän olla tulevaisuuteni herra, menetän oikeastaan tulevaisuuteni. Jollen jätä yllätyksille mitään sijaa, en saa lopulta mitään kivaa, koska en jätä sijaa yllätyksellisyydelle. Se on myös sitä, ettei luota omiin voimiinsa. Ja sittenkin, kun alkaa miettimään elämäänsä taaksepäin, aina jokaisesta kolhusta on selvitty ja jaksettu nousta ylös kuitenkin. Me yritämme estää kolhut, mutta itse asiassa estämme itseämme elämästä täysipainoisesti. Lakkaamme silloin hengittämästä noin niinkuin symbolisesti. Toisen elämässä sen näkee helpommin, ja se on kurjaa katseltavaa, ja tylsääkin, ja niinhän ne ihmiset itsekin valittavat. Siksi toivon koko ajan, että itse en kokonaan halvaantuisi. Että kaikista kolhuista huolimatta jaksaisin yhä uskoa elämään ja ihmisiin. Jaksaisin uskoa, että edessäni on paljon positiviisia kokemuksia, kunhan vain silmäni, korvani ja mieleni jaksaa olla avoinna ja vastaanottavainen

🌻🙂🌻

Niin, kysyisin että miksi haluat väen väkisin olla suhteessa joka saa sinut voimaan pahoin! Todellakin, parisuhteessa pitäisi olla sen vuoksi että siinä on hyvä olla. Sen toisen ihmisen läheisyys saa sinut iloiseksi, energiseksi, hyväntuuliseksi, saa sinussa parhaat puolet esiin ja voit olla kertakaikkisen oma itsesi ja tulla hyväksytyksi kaikkine virheinesi!!

Epäilen, että ajattelet ettet ansaitse parempaa. Et pysty olemaan yksin, ja siksi siedät tuota tilannetta. Et näe, että ette sovi toisillenne. Olet ehkä vielä kuitenkin masentunut, ja ajattelet alitajuisesti että parempi huono suhde kuin ei suhdetta ollenkaan.

Ei sinun maailmasi varmaan siihen kaadu, jos teille ero tulee ja se voisi olla ihan viisain ratkaisu. Opettele ensin pärjäämään yksin. Jos miehesi niin sanotusti osaa vetää oikeista naruista saadakseen sinut haavoittuvaksi niin haluatko elää todella sellaisen ihmisen kanssa, joka käyttää sinun heikkouksiasi hyväkseen..? Vai ymmärränkö nyt jotain väärin?

Olet ehkä tiedostamattasi nyt suhteessa ihmisen kanssa, joka muistuttaa sinua lapsuuden/nuoruuden traumaattisista tapahtumista -> etäisestä kylmästä kodista? Ehkä pitäydyt kaukana henkisesti, suojellaksesi itseäsi, tai sitten pelkäät TODELLISTA läheisyyttä niin kovasti, itsesi todellisesti haavoittuvaksi asettamista niin kovasti, että pakenet masentuneisuuteen tai muuhun tilaan, jossa ei tarvitse olla toista todella lähellä. Epäilenpä, että miehesi tekee juuri tätä samaa. Kun olisi aika lähentyä, hän noukkaa sen heikon kohtasi ja ovelasti manipuloi sinut jälleen kauemmaksi itsestään..?

Ei, ei, ei sinun heikoksi tarvii alkaa.
Ole vahva, mutta ole sitä itsesi takia, älä sorru kannattelemaan ketään heikkoa.
Oikeastaan sinä tarvitseisit kumppanin, joka on vahvempi kuin sinä, silloin saisit olla oma itsesi. 🙂🌻

kiitos jälleen kommenteistanne!🙂
Niin,tuo onkin hyvä kysymys, miksi minun on pakko olla vahva.Eräs syy on se, että koen niin, ettei minua ole hyväksytty heikkona.Minusta tuntuu, että silloin kun olin masentunut, mies ei oikein kestänyt sitä.Se oli ilmeisesti jotenkin ahdistavaa hänestä, koska ajatteli, että hänen olisi pitänyt pystyä helpottamaan oloani.Tuo oli siis hänen ajatuksensa.
Toinen syy voi olla se, että olen pääasiassa vastuussa lapsista ja kodista, joten minun on pakko jaksaa.Pelkään kai menettäväni kokonaan otteen elämästä, menettäväni elämän hallinnan.Niin, ja tulen todella haavoitetuksi.Jos tiedän,että toinen voi niin tehdä, niin miksi altistaisin itseni sille.Ja tässä on tietysti ne huonot puolensakin.
Siihen on tietysti monia syitä, miksi olen tässä suhteessa.Tietoisia ja tiedostamattomia.Mutta niin kauan kun en ole täysin varma, että ero on se ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu, niin en halua tehdä sellaista, mistä en ole varma.

Entäs blue moon jos heitän tällasen ajatuksen. Mitäs jos jonain päivänä heräät ja huomaat, ettet todellakaan jaksa enää suorittaa sitä vahvan roolia. Et jaksa nousta ylös sängystä edes, vaikka tiedät, että kaikki velvollisuudet odottavat sinua - lapset koti ja mies. Mitä sillon tapahtuis? Voisitko nähdä, että miehesi pystyisikin kantamaan osansa vastuusta ja suoriutumaan kaikesta kun olisi pakko? Vai ajatteletko, että miehesi silloinkin pakenisi omaa vastuutaan ja jättäisi sinut heitteille?

Entäs jos mietit, että muuttaisittekin erilleen? Mitä kaipaisit? Miksi?

Harrasta erilaisia ajatusleikkejä erilaisista ratkaisuvaihtoehdoista, kauhukuvista, toivekuvista jne. Mitä haluat, mitä pelkäät, mitä toivot, mitä saat ja et saa nykyisellä menolla...selvittele itsellesi kaikkea tätä. Itselleni tuollainen ajatusleikki selkeytti jossain vaiheessa päätöksiäni.

Itse asiassa olen plussannut ja miinustanut erilaisia asioita, mitä seuraisi esim.erosta, mutta muuta se ei ole selventänyt kuin että tämä vaihtoehto, että ollaan yhdessä, on minusta se oikea, joskaan ei helppo.
Ja jos en jaksaisikaan nousta enää sängystä, niin ehkä mieheni ei jättäisi minua oman onneni nojaan, mutta minulla olisi varmaan aikamoinen työ saada hänet uskomaan, etten oikeasti jaksa.Enkä tiedä, pelastaisiko se minut siltä, että hän syyllistäisi minua siitä.Se on varmaan minulle niin vaikeaa,että yritän jaksaa.Ja toki pelkään itsekin, että entä jos joskus lakkaan jaksamasta.Niin, siihen en osaa vastata.En ole ihan varma,haluaisiko minua auttaa kukaan.Ehkä siskoni.Ainakin lasten takia.Luulen ettei minun itseni takia kenenkään edes kannattaisi.☹️Noh...se oli turhaa itsesääliä.Tähän olen tottunut tässä maailmassa, ettei turhaan kannata toisiin ihmisiin tukeutua.Joskus se on vielä niin, että mitä läheisempi ihminen,sen jäätävämpää on suhtautuminen.😞

Hei blue moon,

En tiedä, onko mulla mitään järkevää sanottavaa, mutta ihan pakko jotain vastata.

Ekaks sanoit, miks kukaan auttais sua sun ittes takia. Mistäs nyt moinen ajatus tuli päähän? Miksei auttaisi - ja mikä sinussa nyt muka on niin vialla, ettei kukaan sinusta välittäisi? Ihan ensiksikin lapset, kuka on lasten äitiä parempi ihminen, ei kukaan!!! Lastesi silmissä sinulla on aina erioikeus ja erikoisasema vain sen faktan takia, että olet heidän äitinsä. Kukaan ei sitä paikkaa sinulta voi viedä, eikä kukaan olla parempi, olet ainutlaatuinen heille, koska olet heidän äitinsä.

Veikkaan, että miehelläsikin on tunteita sinua kohtaan, olisko vaan niin, että hänelläkin on oman itsensä kanssa ihan tarpeeksi tekemistä, eikä osaa ja/tai jaksa lähestyä sinua. Ainakaan tällä hetkellä. Ehkä hänkin kokee olevansa lukossa tunteineen.

Ja sitten se toinen asia, mikä särähti tekstissäsi. Sanoit, ettei kehenkään voi tukeutua. Olin pitkään itse tuolla asenteella. En luottanut kehenkään. Kun eka tosi tiukka paikka elämässäni tuli, en uskaltanut kauheasti avautua. Petyin joihinkin itselleni tärkeisiin ihmisiin syvästi. Jotkut pakenivat kolmiloikkaa paikalta, jotkut käyttivät tilannettani jopa hyväkseen. Häpesin tilannettani. Koin olevani syyllinen siihen valintojen kautta. Totta sekin oli, mutta virheiden tekeminen elämässä on sallittua tietääkseni. Mutta aina on löytynyt niitäkin, jotka ovat tukeneet. Ja joka kerta paikalle on saapunut myös ihmisiä, joilta sitä apua olen vähiten odottanut tai ollenkaan.

Kahden suurkatastrofin jälkeen olen vinhasti sitä mieltä, että me tarvitaan toisiamme ja rutkasti. Ei näistä kriiseistä muuten yli mennä. En ainakaan minä. Yksin olisin kaatunut lillukkaakin pienempiin varsiin, kun elämä oli eniten solmussa. Onneksi oli ympärillä ihmisiä, jotka auttoivat. Näkivät, etten enää edes hengittänyt kunnolla. Olin kuoleman kielissä ja kuolema paras ystäväni siinä vaiheessa. Pienen pieni elämän liekki vielä vaikeroi jossakin. Aloin avautua ystävilleni. He tajusivat, että tarvitsin apua. He sitä antoivat, vaikken edes aina jaksanut pyytää itse.

Ehkä juuri tämän takia korvaani särähtää aina sillon kun joku ajattelee, että täällä pitää pärjätä omin nokin. Onhan se nyt ihan kohtuuton vaatimus keneltäkään!!!! Sitä varten on olemassa ystävät, ja jollei niitä ole, erilaisia vertaistukiryhmiä ja auttajatahoja. Haluaisimpa tosiaankin nähdä sen ihmisen, joka elämänsä kaikki kolhut yksin klaarailee 😝 Pitäisi olla kirjaimellisesti yli-inhimillinen olento siinä vaiheessa. Elämän rikkautta on juuri se, että olemme täällä ei vain itseämme, mutta myös toisiamme varten. Kuljemme aina pätkän matkaa toisten rinnalla tai kanssa.

Paatoksellinen saarna tuli vain omien kokemusteni takia...kenenkään ei pidä jäädä/jättäytyä yksin kun voimat loppuu...tsemppiä blue moon prosessiisi 🙂🌻

No nyt alkaa satelemaan sen sortin totuuksia että minäkin otan osaa☺️

Saanko BlueMoon suositella luettavaa? Minun mielestäni tilanteeseesi saattaisi sopia hyvin Heli Karjalaisen kirja "Matkalla elämääni."

Minun mielestä siinä käsitellään mainiosti - huumorimielellä - nykyajan trendiä "läheisriippuvaisuus." Eikö tänä päivänä nimenomaan ole vallalla asenne, ettei saa olla "läheisriippuvainen?" Täytyy siis olla vahva ja itsenäinen. Pitää olla nopea ja notkea. Sitten painoindeksi. Auto. Talo. Koirat. Thaimaa. Mitä vielä? Kuolematon? Yksin pitäisi mennä läpi tulen ja harmaan kiven - no nyt lopettakaa jo! 😯🗯️

Läheisriippuvaisuus on jotain ihan muuta kun luullaan ja nimi antaa ymmärtää. Ihmisen ei TODELLAKAAN tartte olla vahva ja tulla yksin toimeen. Keinotekoinen itsensä vahvaksi tekeminen rysähtää ennemmin tai myöhemmin. Ihmisellä on lupa olla heikko. Ihmisellä on lupa väsyä ja sairastaa.

Ilman toisiamme me emme olisi täällä - se on kylmä totuus. Meissä nykyajan Nintendolaisissa on edelleen perimässä luolamiesten/-naisten kaudelta jäänteitä joita ei voi, eikä saa ottaa pois: ME EMME PÄRJÄÄ ILMAN TOISIAMME. Sapelihammastiikerit olisivat muutoin meidät syöneet jo tuhansia vuosia sitten! Ettipäi, yhressä mennähän!

hei taas!
välillä on mennyt todella huonosti, jopa niin huonosti että välillä oksennan tästä henkisestä pahoinvoinnista.Entinen syyllistämis-taktiikka jatkuu, mutta olen hieman raottamassa ovea sille, että kenties löydän uusia ystäviä. En vain tiedä, miten oikeasti osaan korvata avioliittoni ystävillä.Haluan heitä siksikin, että en riipu henkisesti tässä liitossa kaikin voimin eikä onneni olisi kiinni miehestäni tai parisuhteestani vaan ehkä(?)oppisin löytämään iloa muualta.Se on vaikeaa, koska avioliittoni on ollut minulle niin tärkeä eikä minulla ole koskaan ollut paljon ystäviä.
Kunpa jaksaisin seisoa niin etten nojaisi toiseen ihmiseen.Ei hän kuitenkaan ole siinä tukena.En jaksa tätä välimpitämättömyyttä ja kylmyyttä.Ei hän jaksa kuulema "jaaritella"minun kanssani.Sanoi joskus, että olisiko minun asiani ollut kuitenkaan niin tärkeä.Eipä tietenkään, pyöriihän tämä maapallo ilman minua ja asioitani.Riidan jälkeen hän on niin vihainen minulle ja oman käytöksensäkin yrittää saada minun syykseni.Ellen minä olisi ollut sellainen niin...ei hänkään olisi ollut sellainen.Minä yritän olla pahoillani huonosta käytöksestäni, minun anteeksipyyntöön tuskin vastataan tai sanotaan että kuulin, että pyysit anteeksi.
Ja niin... en ole jaksanut olla vahva.Välillä kaupassa käyminenkin tuntuu melkein ylitsepääsemättömän vaikealta.En silti itke paljon.En tiedä oikein miksi, vaikka paha olo on välillä valtava.
Ei mies juuri välitä pahasta olostani.Minä yritän antaa hänelle päiviä aikaa tasaantua riidasta, koska on vihainen.Oman pahan oloni yritän peittää, että päästäisiin yli riidasta taas kerran.Hän on voinut toimia yhtä väärin mutta se ei meinaa mitään.

Hyvänen aika kuinka sinut on litistetty!!!!

SINÄ ET OLE SYYLLINEN JA SINULLA ON OIKEUS ONNEEN!

Blue moon ystäväiseni...olen tässä matkaan lähdössä, eikä ole aikaa muuhun nyt kuin

ISO LÄMMIN VIRTUAALIHALI SINULLE!!!!! 🌻🙂🌻

t. jokujossakin

Hei blue moon,

Missäs teillä mennään??? Oletko hankkinut uusia ihmissuhteita ympärillesi? Ah ja voih kuinka hyvin tiedänkään, etteivät ne parisuhdetta korvaa eikä täydennä. Painivat eri sarjassa tyystin. Nyt kun vaihteeksi elän yksin, koen yksinäisyyttä ei-varattuna, en ystävien puutteen vuoksi. Kun olin parisuhteissani, koin julmettua yksinäisyyttä usein. Liian usein. Tuskallisen usein koin itseni hylätyksi. Ja olen epäillyt, että olen valinnut alitajuisesti juuri sellaiset puolisot, jotka varmasti ja taatusti hylkäsivät minut tauotta. Koska se oli lapsuustraumani, jota sitä kauttakin työstin. Valikoin ihmisiä, jotka eivät koskaan tule seisomaan rinnallani vaan aina minua vastaan. En tietenkään tietoisesti, mutta jokainen parisuhteeni on ollut juuri sitä. Ja onko sitten minun annettava itselleni laakeriseppele siitä, että useimmin olen itse ollut se, joka on puoliskonsa hyljännyt 😐 Jos siis samaa logiikkaa seurataan, ehkä se on jotain sairasta tyydytystä tuottanut sisimmässäni, että olen ollut se, joka on voinut tehdä sen suurimman hylkäämisen eli lopullisen, ikään kuin viimeisen painavan sanani sanonut. Kuulostaa suorastaan pyöveliltä 😠 mutta epäilen, että tuossakin hitunen totuutta piilisi. Tyyliin että kun kerran mua lapsena satutettiin hylkäämisillä, laitan vahingon kiertämään, enkä anna mahista hylätä minua lopullisesti, vaan vien sen kunnian itse. Toisaalta seinä vastassa tunnetasolla on niin tuttu lapsuudesta. Rakkauden ja hyväksynnän kerjääminen. On ollut helppo astua siihen torjutun rooliin uudelleen. Suorastaan räätälöity minua varten. Mutta pitkän päälle ei ole kivaa olla torjuttu. Sitä ihminen kummasti kaipaisi olevansa rakastettu parisuhteessaan sitten kuiteski...

Heipä hei!
Kyllä minulla on uusia ystävyyssuhteita☺️ Tai ainakin yksi lupaava alku.Tämä ei ole mikään miespuolinen eli mistään muusta ei ole kyse.Tästä olen ollut todella iloinen.Minä jo luulin, etten enää voisi löytää todellista ystävää.Ajattelin jopa niinkin, etten heitä oikein tarvitsekaan😳 On ihanaa ollut huomata, että kenties minustakin voi joku pitää.Tosin olen hieman yliherkkä sen suhteen, että pelkään hyvin herkästi, että toinen on loukkaantunut minulle jostakin tai jotain muuta.Sitten pyörittelen sitä mielessäni.Mietin mitä sellaista on tullut sanottua,mistä toinen on kenties loukkaantunut.Osaankohan oikeasti olla vielä jollekin ystävä?!😑❓
Eikä meidänkään välit miehen kanssa ole niin kireät.Jotain hyvääkin pilkahtelee pilven raosta😉Ehkä en itsekään ole pipo tiukalla koko ajan.Eikä kyllä miehelläkään.Ehkä solmu-tilanteessa meistä nousee ne kaikki ikävät puolet pintaan ja yritämmekin olla toisiamme kohtaan ikäviä, kun itselläkin on paha olla.😟
Tiedän, että tulee päiviä, jolloin ihmettelen taas kerran tätä päivää ja positiivisuuttani, mutta ehkä tämä vaihtelu kuuluu elämään.Kunhan taas tulee näitäkin päiviä, että aurinko paistaa.
Ehkä pitäisi lähteä miehen kanssa jonnekin kahden, ihan vaikka pieneksi hetkeksi vain.Myönnän, olen useasti sivuuttanut miehen, ehkä hän on jopa kokenut olonsa ulkopuoliseksi.Olen ollut niin kiinni lapsissa.Ovathan he kaikki tietysti hänenkin lapsiaan.
Niin, nämä ovat aika monimutkaisia yhtälöitä.

Olen iloinen, että muistit minua, Joku jossakin!🙂

Hei blue moon,

Kuulostaapa hyvältä tuo, että olet avautunut uudelle ihmiselle 🙂🌻 Minusta on ihan hölynpölyä, etteikö ihminen voisi koko ikänsä solmia uusia ystävyyssuhteita. Minulla on melkein toisin päin, että läheisimmät ystäväni ovatkin uusimpia. Vasta heidän kanssaan olen uskaltanut avautua enemmän, olemaan avoimemmin oma herkkä ja heikko itseni. Haavoittuvainen. Se mitä muutenkin olen viime vuodet opetellut. Lapsuus- ja nuoruusystäväni tietenkin tietävät taustani paremmin, mutta suojamuurini takia eivät ole päässeet minua yhtä lähelle. Heihin elämä on rakentanut etäisyyttä. Juttelin juuri erään ystäväni kanssa myös siitä, että eräs luennoitsija kertoi vanhusten yksinäisyyden yhtenä syynä olevan aikuisiän perhekeskeisyyden. Kun puoliso kuolee, jää totaalisen yksin, kun ystävyyssuhteet on katkottu elämän aikana. Tosin en kyllä ihan sitä silmällä pitäen ole vaalinut ystävyyttä 😉 Mutta minusta ihmisen elämä on köyhääkin köyhempää ilman ystäviä. Ehkä sanon näin juuri siksi, että itselläni ei ole perhettä, eli ne luontaiset läheiset ihmiset puuttuvat. Yritän omilla eväspaketeillani rakentaa lämpimiä ihmissuhteita muuta kautta. Kuten pitämällä edes jotenkin kiinni tuntemistani lapsista ☺️❤️☺️ Eilen olin uimareissulla kahden aivan suloisen ja iloisen poikalapsen kanssa. Tuli taas pelleiltyä ja naurettua vesileikeissä elämäniloa...jota en lapsettomana ja perheettömänä pääse muutoin nauttimaan. Mutta olen toki sen verran realisti, että tuskin äitinä olisin minäkään osannut äitiydestä sillä tavoin nauttia. Sitä oli keinoemonakin niin vastuissaan ja velvollisuuksissaan sokaistuneena, ettei tilaa leikittelylle jäänyt. Noh, siihen vaikutti myös parisuhdehelvetti, joka söi kaikki järkevät voimavarat 🙄

On muuten tuttua tuo pähkäily, että onko toinen loukkaantunut jostakin, kun ei kuulu hetkeen mitään. Heikkoa itsetuntoa sekin. Useimmiten syy on jokin ihan muu kuten esim. kiire yllätys yllätys. Ja lopetahan hyvä ihminen tuo ajatus, että "voihan minustakin joku pitää". Totta kai voi 🌻🙂🌻 Jokaisessa ihmisessä on jotakin rakastettavaa. Voin irvailematta sanoa sen mm. existäni, jotka muutoin elivät täysin addiktiomaailmoissaan. Heissä oli kuitenkin jotakin hyvin sympaattista ja rakastettavaa. Enhän muutoin olisi heihin alunperin viehättynyt ja heidän kanssaan jaksanut alkua pidemmälle. Turha yrittää väittää, ettetkö voisi olla ihan yhtä viehättävä naisihminen kuin kuka tahansa muu 🤨

En tiedä, kuinka tämä "ystävyys-projektini" etenee.Ehkä pelkään ystävystyä.Toisaalta aina pelkään, että toinen pettyy minuun.Välillä tuntuu, että annan koko jutun olla ja lakkaan vain pitämästä yhteyttä.Mutta en ainakaan vielä ole sitä tehnyt.
Olin pienellä reissulla lasten kanssa ja kotiin tultuani pudotus oli suuri.Jotenkin tuntuu, että itse on ollut niin poissa näistä kotiasioista ja parisuhteesta, mutta kun tulee kotiin, huomaa että asiat ei ole tietenkään kotona mihinkään muuttuneet.Mutta kyllä kai tähän taas sopeutuu.Sitä voi jo muutamassa päivässä päästä niin irti normaali asioista,että on vaikeaa palata takaisin samoihin ympyröihin.☹️
Kai sitä toivoi, että parisuhde olisi ollut mukavampaa reissun jälkeen.Ei pitäisi vaan odottaa mitään, ettei pety.Olen yrittänyt ottaa mieheen välimatkaa, mutta tuntuu että se aiheuttaa vastakkais-reaktion.Yllättäen hän ei tahdokaan sitä, että pakenen omiin oloihini.
En oikein tiedä, kumman päässä tässä on vikaa.Ilmeisesti molempien...😳