Heippa Blue moon
Niin se on kurjaa jos avioliitossa on rakkaus loppunut sillä se on kauheen tärkeä voimavara
Teillä on ikävä kyllä just perusasiat hakusassa eli puhuminen ja kahdenkeskinen aika
on todella tärkeätä.
Mutta noi ongelmat kyllä pystyy ratkaisemaan ja ongelmiin pitäs heti puuttua sillä muuten ne ajan kanssa vaan pahenee.
Mut nyt suositteleisin teille että yhdessä juttelisitte kaikista mieltä painavista asioista ihan vaan esim ennen nukkumaan menoa sängyssä kaikkee jutella.
Sillä toista pitää kunnioittaa , rakastaa, arvostaa, kehua, kiittää jne
ja kummankin pitää sitoutua onnelliseen parisuhteeseen 110% ja kummankin pitää tehdä sen eteen lujasti töitö.
Ei elämä aina ole helppoa mutta parisuhde on upeata kun sen oivaltaa mut sitä pitää hoitaa jatkuvasti.
Onkos sulla ystäviä / kavereita joiden kanssa voit jutella asioita??
Mutta ottakaapa esim yhteiseksi tavoitteeksi et nyt puhutaan ja oijotaan solmut ja esim
ruvetkaa miettimään ja puhumaan kun ekakerran näitte / tapasitte jne
Menestystä teille

Hei blue moon,

Vain pieni kommentti kirjoitukseesi - hienoa, että vielä joku ajattelee niinkin, että ensin hoidetaan suhteet kotona kuntoon, ennen kuin sotketaan ulkopuolisia mukaan. Sanoit melkein samat sanat kuin itse aikoinani, kun raivoisan riidan päätteeksi olin kännäämässä kapakassa ja baaritiskillä viereinen kaveri yritti iskeä. Totesin, että mullon kotona yks paskiainen, ja siinon mulle tarpeeksi 😟 Nostan sinulle hattua siis. Toivottavasti löydät jotain, mistä alkaa purkaa pahaa oloasi. Jotain uusia tuulia elämääsi, että jaksat sitten eteenpäin, mihin suuntaan päätätkin mennä 🙂🌻

kiitos kun jaksatte kommentoida hieman sekavaa kirjoitustani.
ensikisikin haluaisin sanoa, että vuosia ja taas vuosia olen yrittänyt keskustella asioista ja epäkohdista. mutta kun toinen ei oikein halua tulla mukaan keskusteluun, ehkä vain ei kykene,niin riitaanhan se yleensä johtaa.ja silloin harvoin kun keskustelu jotenkin onnistuu, niin asiat jää yleensä kauniin puheen tasolle. minua on kehotettu miettimään, mitä oikein puhun ja mitä kannattaa ääneen sanoa. mitäpä voisin tehdä muuta kuin opetella olemaan hiljaa?
inhoan tätä tilannettani mutta voin ainakin sanoa yrittäväni muuttua, kun toinen sitä haluaa. tosin en pidä sitä hyvänä muutoksena,mutta saan kai edes ajatella ja tuntea niin kuin haluan.vaikka välillä tuntuu, että tunteitanikaan ei saisi olla olemassa.
yksinäistähän tällainen on, mutta on minulla onneksi yksi ystävä. tosin hänelläkin on vaikea elämäntilanne, joten ollaan vähän niinkuin samassa veneessä.
niinpä, mitkä ne oikein ovat parisuhteen perusasiat?toisaalta tunnen ehkä syyllisyyttä siitä, etten ole tyytyväinen, kun toinen ei juo eikä hakkaa.Mutta henkisesti takki on aika tyhjä...
Ehkä olen vain kyvytön rakastamaan ketään, koska en edes ole oikein varma mitä se tarkoittaa.

Hei blue moon,

En tiedä, olenko ymmärtänyt sinnepäinkään tarinaasi. Olen ymmärtävinäni, että yrität muuttaa puheliaisuuttasi, koska siippasi valittaa siitä. Eihän se nyt taas ihan noin mene...eikös meillä jokaisella ole oikeus olla mitä me ollaan. Voidaan tietty neuvotella siitä, miten puhutaan ja itseämme ilmastaan, ettei se toista loukkaa esim. Mutta mun oikeustajuni sotii vastaan, jos tarkoitus on muuttua toisen mieleiseksi. Juuri siksi että itse sitä tein männä suhteessa 🙂 Ja siinä(kin) meni vikaan. Jollen kelpaa itsenäni, ei toinenkaan ole arvoiseni. Käytöstäni saa ja pitääkin kritisoida, mutta ei sitä mitä olen. Jos olen sosiaalinen, en voi muuttua epäsosiaaliseksi. Tuotahan exäni yritti sillä seurauksella, että vuosien jälkeen voin äärimmäisen pahoin, kun en enää tunnistanut omaa itseäni. Toki hiukan pakenin tilannetta töihin, mutta sinnekin exä ulotti lonkeronsa ja ristikuulustelunsa. Ja vaikka siellä purin sosiaalisuuteni paineita, en lopulta enää muuttumisleikin tuloksena tunnistanut itseäni. Sisimpäni oli hukassa. Ja sillon voi vietävän pahoin.

Kiva että sinulla on ystävä, jonka kanssa jakaa asioita. Kun sanoit, että hänelläkin on hankala tilanne, huomasin, että itselle kaikkein läheisimmiksi on tullut jotkut niistä ystävistä, joihin tutustuin kriisini keskellä. Heilläkin oli kriisi ja itselläni, ja vuoroon on potkittu toisiamme ylös suosta (tai sängyn pohjalta ). Heidän kanssaan kuitenkin ystävyys on syvempää, koska kumpikaan ei kriisissään jaksanut pidellä kulisseja. Oltiin just niin rikkonaisia kun oltiin avoimesti.

Ja sitten hei vaikkei toinen juo tai hakkaa, ei silti tarvitse elämän olla pakkopullaakaan. Sinulla on oikeus olla iloinen, nauttia elämästäsi ja hullutella. Ja sinä itse tiedät, mitä sinun kohdallasi kaikki tuo tarkottaa käytännössä. Etsi elämääsi kaikkea sitä, olisiko se sinullakin päässyt hukkumaan arjen alle niinkuin itselläni kävi? Hae onnesi takaisin. Keinot tiedät parhaiten sinä itse. Voimia 🙂🌻

en oikeastaan taida olla itsekään enää selvillä itsestäni.En tunteistanikaan enkä ainakaan siitä, mitä tekisin tälle kaikelle.Olen vain jotenkin henkisesti tyhjä, kun ei ikinä oikein tiedä, mitä toinen ajattelee.Keskustelu on niin hyödytöntä...Yritän sinnitellä päivästä toiseen toivoen ja taas pettyen.Toiseen ei oikein saa mitään yhteyttä henkisellä ja keskustelun tasolla.Se on niin turhauttavaa.Pitäisi vain hyväksyä, että toinen elää kuin omassa maailmassaan olematta kiinnostunut minusta.Olen siis itsestäänselvyys ja todella turhautunut siihen.
Ymmärrän kyllä ettei tämä voi olla syynä erolle, mutta pitäisi osata jotenkin luovuttaa yrittämästä saada jotain yhteyttä toiseen.Osattava elää yhdessä,mutta yksin.Se on niin vaikeaa, kun toinen jopa antaa puheen tasolla toivoa muutoksesta.Mutta...mikään ei koskaan muutu.
En vain osaa sopeutua siihen!

Hei ystäväiseni,

Onhan se nyt ihan selvää, ettei kukaan ole parisuhteessa ollakseen yksin. Onhan sinulla ihan täysi oikeus toivoa, että parisuhteessa on jotain sellaista mitä kai vuorovaikutukseksi kutsutaan. Olet sanonut, ettei se onnistu ja johtaa helposti riitaan. Mietin tässä, että onko teillä mitään yhteistä touhua. Siis en tarkota ostoksilla käyntiä tai siivoomista, vaan jotain muuta. Onko teillä esim. yhteisiä harrastuksia, yhteisiä tuttavia, yhteisiä lomia? Onko teillä niitä joskus ollut vai olitteko alunperin suuntautuneet eri asioihin?

Kärvistelen nyt itse yksin eläen, koska en voinut jäädä parisuhteeseen, jossa oli lopulta enää irvokkaat kulissit parisuhteesta jäljellä. Toinen huiteli jatkuvasti muiden muijien perässä. Ja kävi kotona rähjäämässä lähinnä - ai niin ja ruokaostoksilla kävimme yhdessäkin vielä jopa 😉 Toisen läsnäolo aiheutti lopussa enää pelkkää pahaa oloa. Yksinkertaisesti siksi, että tiesin, ettei toinen välittänyt pätkääkään, miltä minusta tuntui. Ja riitoihin oli tullu mukaan henkisen väkivallan lisäksi mukaan fyysinen väkivalta.

Kaiken tuon jälkeen olin päättänyt, että parempi yksin turvassa ja itseä arvostaen ja kunnioittaen kuin parisuhteen irvikuvassa, jossa ei ollut henkistä eikä enää fyysistäkään turvaa. Taloudellinen turvakin menetti merkityksensä, kun tuli kyse omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta, vaikka olikin kova pala menettää se taas kerran eron takia.

Parisuhde on vaikea taiteenlaji, ihan todella.
Jotenkin minusta tuntuu, että sinun pitäisi, ihan viileästi istuttaa se puoliso pöydän toiselle puolen ja sanoa, että NYT keskustellaan, mitä, miten ja kuinka???
Vaikeaa se on, voi olla liian vaikeaakin, mutta jos toinen puhuu ja toinen kuuntelee vastaamatta, niin ole siinä sitten ristillinen, puheet valuu kuin vesi hanhen selästä.
Jos koet olevasi itsestään selvyys, niin tee itsestäsi epäselvä, lähde vaikka kauppaan kun pitäisi laittaa ruokaa, siivouksen aikaan painele pitkin metsiä lenkille, siinä alkaa liiat itsestäänselvyydet kaikota. Yleensä huomataan mitä ei ole...ja sekin usein liian myöhään.

Hei,

Pitää nyt palata viestiini, ettei jää sellaista käsitystä, että ehdotan eroa. Lukaistuani näin jälkikäteen, voisi viestistäni niinkin ajatella.

En itse uskaltanut ehdottaa tuota, mitä helemi ehdotti, kun en tiedä, millainen suhteenne muuten on. Jos se on ihan hirmu tulehtunut, ei temppuilut enää auta asiaa. Muutoin olen samaa mieltä, että voit osoittaa, ettet ole itsestään selvyys. Osoita, että sinulla on oma elämä myös, joka ei välttämättä menekään enää myötäkarvaan miehesi aikataulujen kanssa. Tosiasiahan on ettet ole mikään itsestään selvyys. Jos yhdessäolosta on jäljellä enää paha olo, voit hyvinkin eräänä päivänä päättää, että tätä et elämältäsi halua. Ja ehkä miehesi olisi hyvä havahtua siihen. Siinä laitat hänet miettimään, mitä hän oikeasti haluaa. En ole mikään erojen puoltaja, päin vastoin. Mutta en myöskään puolusta parisuhteita ylläpitämään millä hinnalla tahansa. Sinulla on oikeus olla onnellinen elämässäsi. Niin on puolisollasikin. Yritä miettiä, mikä tekisi sinut iloiseksi äläkä tyrmää sitä heti ajattelemalla, että miehesi olemassaolo estää sen. Unohda hetkeksi velvollisuudet, ei iso mies siihen kaadu, että irrottaudut hiukan arjesta ja ilahdutat itseäsi. Olipa keinosi mikä tahansa.

Rohkeutta etsimään onneasi 🙂👍

Täytyy tunnustaa, ettei meillä kahdenkeskisiä juttuja oikeastaan ole.Emme käy yhdessä edes ostoksilla kuin äärimmäisen harvoin.Ja kahdestaan ollaan käyty jossain viimeksi reilut 4vuotta sitten. Voisi olla aika vaikeaa lähteä kahdestaan jonnekin, kun pitäisi osata työntää pettymys, viha ja katkeruus jonnekin, en vain tiedä minne. Pelkään, että negatiiviset tunteeni vyöryisivät päälle, enkä kykenisi hallitsemaan niitä vaan pilaisin koko jutun.Mitä ihmettä edes tekisimme?Välillä tuntuu,että haluamme vaikka vain periaatteen vuoksi eri asioita.
En tiedä, väliilä tuntuu, ettei toinen välitä pätkääkään, mutta toisaalta, ehkä hänkään ei tiedä mitä tehdä.Mitä kiihkeämmin yritän selvittää asioita, sitä enemmän hän vetäytyy.Ja mitä enemmän hän vetäytyy, sitä enemmän yritän puhua. Minä ahdistun puhumattomuudesta, hän puhumisesta.😑❓

En tiedä, olenko oikeassa, mutta kun luen juttuasi, minusta sieltä paistaisi rivien välistä kuitenkin todellinen kiintymys puolisoosi. Kaikista vaikeuksista huolimatta. Joten kannattaa yrittää heilutella paattia. Jotenkin minusta vaan tuntuu, että koet, ettei ole enää muuta kuin peli menetettävissä ja jollet reagoi, se voikin olla menetetty. Uskoisin, että kannattaa kuitenkin yrittää pelastaa teidät molemmat. Pahinta on tuollainen eipäs juupas tilanne, jossa molemmilla on airot hukassa.

Alan oikeasti kääntyä helemin ehdotuksen puoleen. Tempaise. Näytä miehellesi, ettet ole huonekalu. Revi itsesi väkisin irti rutiineista. En tiedä, mikä se sinulle olisi luontevasti. Onko se uusi pinkki tukka vai viikon loma yksin etelässä vai ruuanlaittolakko kotona...itse tiedät parhaiten. Kaipaat joka tapauksessa itsekin uusiutumista. Tarvitset hellyyttä ja hemmottelua. Kun et tässä vaiheessa saa sitä puolisoltasi, järjestä sitä itse itsellesi. Vain mielikuvitus on esteenä, itseä voi hemmotella ilmaiseksikin. Mutta ensin pitää olla itselle selvänä, mikä itseä hemmottelee. Mulle ainakin tuo pitkän parisuhteen jälkeen oli ihan kateissa. Piti kokeilla yhtä ja toista ennen kun alko hahmottua, mistä mä oikeesti pidänkään...Potki siis itsesi liikkeelle, opettelemaan uudelleen, kuka sinä olet, mikä sinulle on ilonaihe. Jos se on ihan hukassa, mieti, mikä joskus ennen sinut sai iloiseksi. Mistä sait voimaa kun oli tiukka paikka. Näitä klassisia juttuja, mutta ah niin toimivia, kun oikein yrittää.

Voimia päiväsi askareihin 🙂🌻

Ehkä olet oikeassa kiintymyksen suhteen, vaikka itse olen epäillyt sitä paljon.Ehkä en halua myöntää kiintymystäni. Pettymykset ja vihantunne laittavat jotenkin suojelemaan itseään. En halua olla loukattavana ja satutettavana enää. Haluan olla jotenkin toisen vaikutuspiirin ulottumattomissa. Olen halunnut tulla vahvaksi ja haavoittumattomaksi. En ehkä ole sama ihminen kuin joskus, mutta kaikkihan me muutumme.Surullista kyllä, mutta kaikki muutos ei mene aina hyvään suuntaan.
On vaikeaa olla oma herkkä itsensä, jos toinen aliarvioi tunteitani.Jos niitä vähätellään jne.Koen etteivät mielipiteeni ja tunteeni ole yhtä arvokkaita kuin toisen. Ainakaan toisen mielestä.Luonteeni ja syvä oikeudentuntoni estää minua kuitenkaan alistumasta vaikka yrittäisinkin sitä.Vihaan epäoikeudenmukaisuutta.Olen saanut sitä kokea lapsuudessani ja se on kuin punainen vaate minulle.Voin siis jopa ylireagoida asian suhteen,enkä osaa sopeutua sellaiseen.
Lapset ovat minulle tärkeitä. Käyn kyllä yksinkin menoillani, mutta yhtään yötä en ole ollut poissa kuin pakosta(siis sairaalassa).Yli kymmeneen vuoteen...En ole uhrautunut mitenkään, tätähän olen itse halunnut.Eikä minulla ole oikeastaan haluakaan lähteä yksin minnekään pidemmäksi aikaa.Teen kyllä kaikkia pikkujuttuja, mistä tykkään.Mikään oma aika ei vain muuta parisuhdetta.Ehkä toinen mies muuttaisi, mutta siihen en kykene.Niin mieskin sanoo;sinusta ei olisi pettämään...

...ehkä se hiusten värin olisi kuitenkin parempi vaihtoehto. 😎
Vai on mies sitä mieltä, ettei sinusta ole vieraisiin menijäksi, älä ota tosissasi, sillä jokainen kykenee pettämään ja menemään vieraisiin, tarjontaa löytyy joka lähtöön, mutta sepä onkin vasta taitolaji jos ei sorru liian helppoihin ratkaisuihin.
Kuullosti siltä, että mies vähättelee sinua liikaa jotenkin...uskotko, että hän pelkää jotain, ehkäpä sinä todellakaan et ole niin mitätön kuin sinun annetaan ymmärtää, vaan paljon parempi, mutta eihän sitä voi sinulle sanoa, voit ylpistyä ja alkaa katsella vaikka vieraita miehiä, sillä silmällä.

Niin, en oikeastaan tiedä, mitä mies ajattelee. Hän tietää, miten paljon haluaisin henkistä/fyysistä läheisyyttä ja toisen huomioonottamista, mutta hänen on jostain syystä(mitä ei itsekään sano tietävänsä)vaikeaa osoittaa sitä toiselle. Välillä voi olla lyhyitä jaksoja, jolloin hän on kuin kokonaan toinen ihminen ja hyvinkin rakastettava toista kohtaan.Sitten menee pitkiä aikoja, jolloin on sulkeutunut ja toiset huomioonottamaton tyyppi. Olen yrittänyt puhua tästä vaikka miten päin...Tottakai sitä on miettinyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat syyt, kuten etten vain kelpaa, hän on kyllästynyt, toinen nainen...Mikään näistä ei tunnu olevan syy.Itsekään ei kuulema ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Toisaalta en tahdo mitään väkinäistä ja pakollista toisen huomioimista, mutten tahtoisi olla mikään itsestäänselvyys, mitä ei kannata huomioida. Välillä tämän asian kanssa jaksaa jotenkin, välillä tämä vaivaa ihan kamalasti. Välillä suututtaa niin paljon, ettei voisi oikein sietääkään toista. Välillä ajattelen, ettei minulla ole oikeastaan oikeutta odottaakaan mitään, koska en itsekään ole mikään täydellinen.
Silti tunnen, että tämä on vähän kuin elämän tuhlaamista, kun asia on tavallaan sellainen, minkä voisi muuttaa, jos tahtoa riittäisi.Tai voisiko oikeasti olla niin, ettei mies osaa tehdä asialle mitään?En tiedä...

Hei blue moon,

Kyllä painit todella hankalien ajatusten kanssa. Hyvä, että olet kuitenkin täällä purkamassa päätäsi, vaikkei tässä oikein osaa mitään ajatuksenpoikasta repiäkään vastineeksi. Yrittää vaan herätellä mahdollisia uusia ajatuskulmia. Olen taipuvainen uskomaan tuohon, mitä helemikin sanoi, että jos ihan oikeasti et olisi arvokas, miksipä sinua pitäisi saada sellaista uskomaan. Ehkäpä arvosi miehesi silmissä on ihan muuta kuin mitä hän verbaalisesti antaa ymmärtää. Ehkä hän pelkää menettävänsä sinut, ja luo sinulle kuvaa itsestäsi, ettei sinusta sellaseen siirtoon ole. Ehkä hänkin painii itsetutkistelun kanssa, itsesyytöksissä, ettei ole puolisonsa väärtti. Kukaties. Ja pelkää, että löydät paremman jostakin ja jätät hänet. Tuo ajatuskulku sai lähdön omasta taustastani anteeksi vain. Exäni yritti takoa päähäni, etten pysty pettämään, ja etten edes pystyisi menemään kenenkään muun kanssa sänkyyn (hänellä oli kunnia olla ensimmäinen seksipartnerini). Ja tiedän, että siinäkin tapauksessa exä tiesi vaaran piilevän, koska yritin eroa useampaan otteeseen ennen kuin olin valmis tekemään lopullisen ratkaisuni. Ja mitäkö tein repäistyäni itseni irti tuhoisasta suhteestamme...halusin tietenkin osottaa ittelleni, ettei hän ollut oikeassa. Elämäni ensimmäisen kerran tartuin tilaisuuteen kuin tilaisuuteen voidakseni näyttää itselleni, että exäni oli ollut väärässä. En tarkota yhden illan suhteita, mutta suhteita ilman kunnon kriteerejä. Eli saattaisihan olla että sinunkin miehesi pelkää, että hylkäät hänet.

Mutta tuo on minulle aina ollut mysteeri, että voiko oikeasti joku olla niin heikoilla, ettei pysty positiivisia tunteitaan toiselle näyttämään. Olen nähnyt melkoisen rikkonaisten kokemusten jälkeenkin ihmisten "oppineen" ilmaisemaan tunteitaan. Kotonani ei myöskään tunteita ilmastu, mutta kun tapasin ihmisen, jota rakastin syvästi, opin kummasti tulemaan ulos kuorestani. Että en sitten tiedä. Onhan sekin tosiasia, että on hirmu pelottavaa ilmaista tunteitaan. Hylätyksi tulemisen pelko voi lamauttaa. Sen tiedän itsekin, vaikka sitä vastaan itsessäni sodinkin.

Kiitos ajatuksistanne!
Tämä tilanne laittaa todellakin välillä miettimään asioita ihan liikaa...Ehkä pelkään, etten ole oikeasti tärkeä miehelleni, vaan minun pitäisi olla ihan joku muu.Mies ei ainakaan myönnä, että asia näin olisi.Kuten sanoin, välillä on ihan toisenlaista.Mies on huomioonottava ja osoittaa pienillä asioilla välittämistään.Silloin olen ollut todella onnellinen. Harmi, etteivät nämä kaudet jää pysyviksi.Tietysti ihmisellä on erilaisia kausia, mutta nämä hyvät jaksot on yleensä aika lyhyitä verrattuna huonoihin.Itse en oikein tiedä, mistä nämä muutokset johtuvat eikä mieskään tunnu tietävän.
Ehkä ei pitäisi niin epätoivoisesti yrittää korjata ja muuttaa asioita.Kun olen yrittänyt olla nyt puhumatta niin paljon, mies on tullut jopa kysymään," mitä ajattelet".Tosin on tultu siihen, etten jaksa aina vastata edes hänelle.
Olen kyllä huomannut asiaa pohdiskellessa, että hänen suvussaan tällainen juro piirre miehessä on aika yleistä.Ärsyttää vain, että se kohdistuu minuun, mutta ei kavereihin.Sitäkään en tiedä,voisiko tämä olla eräs piirre valtataistelusta?