Olen 23v. Olen puolitoistavuotiaan pojan yh. Noin vuosi sitten, keväällä, kun oli kaunista kuin nytkin, tapasin miehen ja rakastuin kuin varkain, poikani oli 5kk, mies oli täydellinen, ihana, kohtelias, koulutettu, näki minut ja ajtukseni ja ihaili niitä. Rakastuin häneen koko sydämestäni.

9kk olimme, rakastimme, hän tuli luokseni, mutta omin ehdoin. Ei esitellyt perheelleen. Kummastelin tätä, mutta hyväksyin, ehkä ajan kanssa. Tulin raskaaksi, hän päätti abortista. Sain toki itse päättää, mutta jos olisin valinnut lapsen, hän olisi lähtenyt. Tein abortin, tein ja itkin, miksi elämä antaa kaiken vain ottaakseen sen pois. en voinut käsittää, jäin yksin asian kanssa.

Erosimme pian, hän muutti pois opiskelemaan. Samaan aikaan elämääni astui vanha rakkaus ja otti minut ja poikani elämäänsä, ja valoa alkoi pilkottaa ero surussa. Kunnes Tämä entinen, huomasi minun löytäneen jonkun, ja tuli luokseni ja tahtoi omakseen. Tällä kertaa ”todelliseen” suhteeseen. Vannoi syvää rakkauttaan ja ennen kuin huomasin, olin täysin hänen vietävissään, yksin ja häntä odottamassa. Milloin hänellä olisi aikaa.

Tilanne kehittyi niin, että olin kahden miehen välimaastossa. Toista rakastin silmittömästi, ehkä vieläkin, joka jollain ihmeen voimalla veti minua kuin jojoa perässään. Toisen kanssa en ollut saanut mahdollisuutta onneen edellisen takia, sillä hän tuli väliimme, sotki pääni, tyhjillä lupauksilla.

Kevät on mennyt yksin, luulin kuitenkin olevani läheisempi tähän omavaltaiseen mieheen, johon jo vuoden olen rakkauttani tuhlannut. Uskoin hänen paljastaneen minulle osan itseään, uskoin meillä olevan jotain ainutlaatuista, jokin yhteys, jota hän muiden kanssa ei ole löytänyt. Uskoin häntä ja jätin hyvän suhteen, palatakseni hänen luokseen. Kyllä hän rakastaa, jos niin sanoo, kun ei ole sitä toitottanut. Hän on jotain ainutlaatuista.

kk sitten sain tietää olevani raskaana, ja tilanne on mikä on, etten ole varma isästä. mahdollisuudet ovat 50%-50%. Tämä suuri elämäni rakkaus ei tietenkään halunnut lasta, edelleenkään, eikä hän mielestään ole edes todennäköinen isä ehdokas, vaikka todellisuudessa on. Hän torjui koko asian, mutta lupasi kuitenkin tukea minua, välittäähän hän hyvinvoinnistani. Kunnes en kuullut hänestä enää.

Eilen sain tietää, hänen seurustelleen jo aikoja jonkun kanssa, jonkun, joka on jo perheelle esitelty lyhyen yhdessäolon jälkeen. Näin heidät yhdessä, onnellisina.

Heidän suhteensa on alkanut jo aikoja ennen raskautta, en tiedä koska, mutta pidempään se on kestänyt. Samaan aikaan, hän on uskotellut minulle, meillä olevan kaikki hyvin, käynyt kanssani normaali suhdetta, joskin nyt ymmärrän miksi niin peiteltyä, läpi, en voi ymmärtää tätä.

Olen jossain vaiheessa muuttunut hänen tytöstään, hänen omasta kullastaan siksi toiseksi naiseksi, ja jonka hän nyt, kun loppujen lopuksi sain hänet kiinni puhelimitse, on heittänyt roskiin täysin, olematta tippaakaan kiinnostunut. kuin yhden illan jutun, kuin en olisikaan ollut. En ymmärrä tätä. Näin ei voi olla. Tuntuu, etten saa henkeä, ajatus arjesta, ilman häntä, ilman tietoa hänestä elämässäni, minun miehenäni, kuristaa kaulaa ja henki loppuu. En ole nukkunut enkä syönyt. En kestä tätä.

Kuinka paljon voi jaksaa…? kuka auttaa, vai voiko kukaan edes? Tiedän että suru väistyy ja arki tasoittuu mutta koska… Kun ei tarvitse itkeä, kyyneleet vain valuvat ja mietin, jos olisin voinut olla jotain enemmän tai vähemmän, jos olisin tehnyt jotain toisin? Saisinko hänet takaisin jos… en. Hän on mennyt, ei katsonut taakseen. Ei nähnyt minua, kulki läpi minusta vieden sydämeni jonka heitti pois ja talloi alleen. En kelvannut, tuli joku muu, joku parempi.

Lapsen pidän ja toivon löytäväni voimia pässtäkseni tästä, mutta pelottaa. En tahdo mitään enkä ketään muuta kuin hänet. Ja hän on mennyt. Miten se voi olla mahdollista? Sattuu niin paljon.