Kuinka monta mahdollisuutta voi antaa toiselle?
Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa 2,5 vuotta. Olimme olleet yhdessä alle vuoden, kun mies ensimmäisen kerran jätti minut. Olimme kaksi päivää erossa, jonka jälkeen mies sanoikin, että ei haluakaan erota. Palasimme yhteen ja tavallaan unohdimme koko asian. Mies ei oikein koskaan selittänyt kunnolla, miksi hän halusi erota.
Asumme eri paikkakunnilla ja miehen idea oli hommata meille yhteinen asunto minun asuinpaikkakunnaltani 1,5 vuotta sitten. Ideana oli, että hän etsii töitä täältä ja muuttaa heti kun saa töitä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan asuin vuoden yksinäni tuossa asunnossa. Mies koko ajan sanoi minulle, että hän on kyllä muuttamassa heti kun saa työpaikan, mutta ei kuitenkaan aktiivisesti tehnyt asian eteen mitään.
Tänä keväänä hän yhdessä puhelinkeskustelussa sanoi jälleen, että tämä ei toimi ja että hän haluaa erota. En saanut taaskaan pyynnöstäni huolimatta selitystä, että miksi hän on päätynyt tuohon ratkaisuun. Olimme pari viikkoa erossa, kunnes mies taas halusi takaisin. Kävimme asioita läpi ja hän lupasi, että ei enää koskaan tee minulle niin. Hän ei edelleenkään osannut antaa mitään tarkkaa syytä sille, miksi hän toimii näin. Palasimme taas yhteen.
Meni reilu kuukausi, kun mies jälleen jätti minut ilman mitään selityksiä. Tästä on nyt pari kuukautta ja nyt hän taas haluaa minut takaisin. Hän on sanonut, että häntä on pelottanut se muutos, jonka muuttaminen toisi elämään. Hänellä on lapsi omalla paikkakunnallaan ja toki muutto minun paikkakunnalleni toisi ison muutoksen tähän. Silti en ole itse koskaan painostanut häntä muuttamaan, vaan se on aina ollut hänen ideansa. Minä olen aina sanonut, että minä en voi enkä halua muuttaa. Nyt mies sanoo pystyvänsä muuttamaan tänne ja että hän haluaa elää kanssani. Minä en vaan enää tiedä, että haluanko antaa hänelle vielä uutta mahdollisuutta, kun edellisetkään eivät ole olleet kannattavia. Mies olisi valmis parisuhdeterapiaan, jossa voisimme käsitellä asioita ulkopuolisen avulla, kunhan vain osaisin tehdä sen päätöksen, että haluanko jatkaa vai en. En pysty enää luottamaan häneen ja hän on satuttanut minua henkisesti tyhjillä lupauksillaan ja päätösten pyörtämisillään.
Vaakakupissa painaa kuitenkin se, että hänen kanssaan minulla on ollut paras parisuhde, mitä olen koskaan kokenut. Tulemme loistavasti toimeen ja meillä on ollut erittäin hyvä suhde, emme juurikaan riitele turhista ja pystymme yleensä puhumaan asioista toisillemme. Meillä on samanlaiset tulevaisuuden toiveet ja ylipäänsä tarpeemme kohtaavat hyvin. Nyt en vaan tiedä, mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Tilanteeseemme ei liity kolmansia osapuolia, vaan kyse on pelkästään miehen pelosta muutosta kohtaan.
Niinpä, kuinka monta mahdollisuutta, hieman naurahdin itselleni :-), anteeksi! Kerroit, että olet ollut kaksi ja puoli vuotta suhteessa ja alkuja ja loppuja on ollut. Itse olen ollut tai nyt voin kai sanoa, että olin kymmenen vuotta suhteessa, joka oli kuin vuoristorata. Ensimmäisen kahden viikon jälkeen, mies ilmoitti, jotta tämä oli tässä, silloin en vielä ottanut asiaa vakavasti, ajattelin, jotta emme vaan sopineet toisillemme. Parin viikon eron jälkeen hän vei jalat altani, kuka tahansa olisi langennut niihin viettelymaneereihin, mitä hän minulle tarjosi. Hän oli täydellinen, silloin raukka luulin löytäneeni ihmisen, joka on enemmän kuin täydellinen, eihän sellaista ole. Lähtöjä minulle tuli enemmän kuin kymmenen, erinäisiä syitä, jotka kaikki olivat minussa, aloin jopa uskoa, että minä olin oikeasti syypää. Murehdin ja itkin ja mietin, jotta jos olisin tehnyt toisin, ei tätä eroa olisi tullut. Mutta, vaikka tein mitä, lähtö tuli joka tapauksessa. Minä yritin miellyttää mitä ihmeellisimmillä tavoilla, tein kaiken, tein enemmän kuin kaiken ja aina lopputulos oli sama. Ja miksikö menin aina takaisin, koska hän pyysi ja joka kerta minun oma mieleni muisti vain ne hyvät hetket, joita oli koko ajan vähemmän. Minua ei tarvinnut enää hurmata, koska olin kuin huumekoukussa. Kuvittelin aina, että kun tästä selvitään, kyllä tämä taas alkaa sujua.
Vajaa vuosi sitten ostimme yhteisen kodin, uskoin, luotin ja tein töitä kovasti, että kaikki toimisi, luulin saaneeni oman kodin ja rakkaan ihmisen vierelleni. Meillä oli kaikki, kaunis, viehättävä, todella ihana koti, molemmilla hyvät työpaikat, sopeuduin itsekin hyvin uuteen työhöni ja uusiin työkavereihini, oletin kaiken olevan hyvin. Yhtenä päivänä, kolme kuukautta omassa kodissa asumisen jälkeen, mies ilmoittaa, että voit pakata tavarat, talo jää hänelle. Asuntoa en heti saanut, joten kevääseen jouduimme yhdessä vielä asumaan. Minulta meni samalla työ ja koti ja se "ihanainen" mies. Miehellä oli ollut suhde toiseen naiseen koko ajan, jo ennen talon ostoa. Tämä kertomus on vain pintaraapaisu tästä tarinasta, joka on kuin toisesta universumista, uskomaton ja käsittämätön. Tämä kertomus on oppikirjaesimerkki narsistimiehestä, joka pelaa täysin omilla säännöillä ja tekee toisesta sekopään, koska mikään ei ole totta hänen kanssaan eläessä.
Niin, että montako mahdollisuutta, itse toivon nyt, että en olisi antanut sitä ensimmäistäkään. Minulle jäi vain sekainen elämä ja velat.
Ei kai ole mitään oikeaa lukua. Joskus kerta riittää ja joskus sitä hairahtuu antamaan liian monta uutta mahdollisuutta, minkä ymmärtää vasta jälkikäteen.
Itselläni suhteen alku oli hieman samanlainen, toinen sai ihmeellisiä kiukkukohtauksia ja häipyi muutamaksi päiväksi ja palasi sitten takaisin. Useamman kerran yhdessäkin todettiin, että tämä ei toimi ja seuraavana päivänä oltiin jälleen yhdessä. Piti muuttaa yhteen, mutta toiselle iski aina viimehetken paniikki. Näiden pikaerojen aikana hänellä oli suhteita, tai ainakin seksiä muiden kanssa, mutta koska olimme hänen mielestään eronneet, niin niitä ei tarvinnut jälkikäteen käsitellä.
Nyt vuosia myöhemmin olen katunut, että en pysynyt tiukkana ja pitänyt eroa voimassa, sillä mitään hyvää siitä ei seurannut. Olen ajautunut vain pikkuhiljaa yhä syvemmälle toisen oikkuihin ja antanut anteeksi. En ymmärtänyt, että toinen on epävakaa, eikä tunne empatiaa ja syyllisyyttä. Olen nyt itse jäänyt roikkumaan suhteeseen, mihin en ole tyytyväinen ja koe sitä aidoksi parisuhteeksi, vaan hyväksikäytöksi. Nämä erot ja niillä uhkailu oli vain valtapeliä, joilla minut alistettiin toisen tahtoon ja vaikka valheita ja petoksia on paljastunut paljon enemmän kuin yhteen suhteeseen mahtuu, niin sitä on nyt kiinni toisen rakentamassa kulississa, enkä osaa enää murtautua siitä irti. Lisäksi tilanne näyttäisi siltä, että eron syy olisi minussa kun toinen on niin täydellinen (narsisti) ja tätä syyllisen viittaa en halua lasten silmissä kantaa.
En usko, että kukaan on niin täydellinen itselle, ettei kannattaisi heti alusta saakka pitää omia puoliaan ja yksikin punainen lippu on liikaa. Kannattaa lopettaa kun vielä voi. Alun tunnehuumassa sitä pelkää jäävänsä ikuiseksi ajoiksi yksin, mutta nyt jopa toivon sitä. En pelkää, että jäisin yksin, mutta tiukkaa ja omistavaa parisuhdetta en enää halua. Parisuhteesta pitää aidosti myös saada jotain, ei se voi olla, että toinen vain imetään tyhjiin.
Jos et saa mitään selityksiä, niin yleensä niiden takana on asioita, joita halutaan piilottaa ja joiden pelätään rikkovan parisuhteen. En usko näissä tapauksissa myöskään pariterapiaan, sillä toista ei voi kuitenkaan muuttaa, joten sama mene tulee todennäköisesti jatkumaan. Terapiassa vain luvataan muutosta ja sovitaan jatkosta, kunnes terapia on ohi ja sama vanha meno jatkuu. Vain yksilöterapialla voi muuttaa omaa toimintaansa, jos aidosto tahtoo.