Uskoin ihmeisiin, kun tapasin poikaystäväni. Hän kohteli minua kuin prinsessaa, helli ja lelli. Olimme ihania yhdessä, molemmat kilttejä, luotettavia, rehellisiä… vuoden seurustelun jälkeen kihlauduimme ja ostimme asunnon. Seuraavat vuodet puhuimme perheen perustamisesta, remontoimme itsellemme ihanan kodin ja olimme maailman onnekkaimpia ihmisiä. Rakkaani teki kovasti töitä ja minä opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti.

Oltuamme noin kolme vuotta yhdessä sain tietää, että rakkaani valehteli raha-asioistaan, menneisyydestään, nykyisyydestään, kaikesta mahdollisesta. Esiin marssi maksamattomia luottokorttilaskuja, suuria lainoja ja ulosotossa olevia velkoja, naisia netissä, puhelimessa, ystäväpiirissäni ja liuta ex-tyttöystäviä, joita hän viihdytti kaikin mahdollisin keinoin.

Maailma romahti. Sanoin jättäväni hänet, revin sormuksen sormestani ja heitin sen päin miehen naamaa. Ja silloin hän pimahti. Minä olin kaiken pahan alku ja juuri, ruma huora, nirppanokkainen lehmä, elätti ja mustasukkainen kusipää. En ymmärtänyt herkkää miestä, joka vain halusi rakastaa minua ja tappaisi itsensä jos lähtisin nyt. Kun sanoin soittavani ystävilleni ja meneväni heidän luokseen yöksi, hän katkaisi puhelimen kahtia ja sanoi ettei kukaan kuulisi jos huudan. Hämmennyin, pelkäsin, häpesin, uskoin kaiken olevan omaa syytäni ja aloin epäillä, että olin käsittänyt väärin. Ja kuin taikaiskusta, rakkaani oli taas oma itsensä ja lepytteli niin kauniisti.

Hän ei koskaan tunnustanut mitään. Minä olin keksinyt kaiken mustasukkaisessa, itkuisessa raivossani. Kun mieheni tuli kotiin, hän sulki puhelimensa, tietokoneella hänen profiilinsa oli salattu, laskuja hän säilytti kaapissa lukkojen takana, koska ei omien sanojensa mukaan luottanut minuun. Työpäivät venyivät, harrastuksia ilmaantui lisää ja lisää.

Yritin puhua, tietokoneen ruutuun ilmaantui nyrkinjälki. Yritin lähteä, sain mukaani vain revittyjä vaatteita ja itsemurhaviestin. Lopulta olin niin väsynyt, stressaantunut ja sekaisin etten enää jaksanut lähteä kotoa. Mieheni vakuuttelut siitä, että hän vain rakasti minua, ei kukaan muu, saivat minut vakuuttuneeksi ja pian uskoin etten enää selviäisi yksin. Vuoden sen jälkeen elin kuplassa. Olin kiltti, nätti ja hiljaa. Kun en nähnyt mitään, ei mitään myöskään tapahtunut.

Kunnes kaikki sitten toistui, naisia, velkoja, velkoja, naisia. Kaikkea vieläkin enemmän. Tällä kertaa vain laitoin yhteisen kodin myyntiin ja lähdin itse pois. Nyt erosta on 4kk ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun yritän edes etäisesti hahmottaa parisuhteemme kulkua.

Olen vielä nuori, 26-vuotias, minulla ei ole kiire minnekään. Mutta läheisilläni on. Perheeni ja ystäväni ovat sitä mieltä, että minun olisi pitänyt muutaman kuukauden aikana käsitellä viiden vuoden suhde loppuun asti ja siirtyä eteenpäin. Ehkä en tarpeeksi selvin sanoin kertonut kenellekään suhteen todellisuutta? Mutten uskalla edes tunnustaa kaikkea vielä itsellenikään. Ja joko nyt minun olisi pitänyt selvitä?

Tänne kirjoittaminen olikin yllättävän addiktoivaa. Kun ei saa puhua, niin kirjoittaminen jollain tapaa (edes osittain) eheyttää.