Kuinka erota persoonallisuushäiriöisestä?
Olen jumissa omassa elämässäni, ajattelin kokeilla saisinko asioihin muutosta kirjoittamalla. Ja jakamalla täällä, eihän sitä tiedä mitä ovia tai ajatuksia uuteen se avaisi.
Lyhyesti, en pääse eroon persoonallisuushäiriöisestä ja masentuneesta miehestäni. Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, lapsia on 4 (10,12,14,17). Viralliselta taholta olemme saaneet apua seuraavasti: lastensuojeluilmoituksia perheestämme on tehty 2 kertaa (naapuri tehnyt kotoamme kuuluvan mieheni huutamisen ym. öykkäröinnin vuoksi), ja ne ovat johtaneet selvittelyihin ja tukitoimiin eli loputtomiin asian vatvomisiin eli keskusteluihin, jotka eivät ole auttaneet millään tavalla. Meillä kun ongelmana ei ole se, etteikö meillä puhuttaisi ja keskusteltaisi, sitä tapahtuu koko ajan, joka päivä, samoista asioista. Ja kun lapsilla sitten kuitenkaan ei ole erityisempää oireilua, johon lastensuojelu tukitoiminaan voisi puuttua/ auttaa, on ainoastaan meitä aikuisia yritetty auttaa, keskusteluilla. Mieheni on passitettu kaksi kertaa psykiatrian puolen palveluihin: lääkärin ja psykologin keskusteluihin, hoitosuhde kesti neljä kuukautta, lääkkeitä hän söi puolisen vuotta. Toisella kerralla psyk. sairaanhoitajan luokse, jossa kävi parin kuukauden ajan. Diagnoosiksi hän on saanut affektiivisen persoonallisuushäiriön psykoottisin piirtein (muistaakseni) ja toistuvan masennuksen. Kuitenkin nämä hoitosuhteet oivat lopahtaneet lyhyeen, koska mieheni ei ole hoitoon sitoutunut, ja on ollut hoidettavanakin hyvin hankala ja epäkiitollinen tapaus. En ymmärrä, kuinka sairas ihmisen oikein on oltava, että hänen oma sairaudentunnottomuutensa/itsemääräämisoikeus ei estäisi hoidon toteutumista…vaaraksi itselleen tai muille? On siis odotettava kohtausten pahenemista, fyysistä aggressiota, ja vakavaa sellaista että saa hoitoa (pakkohoitoa)?
Lääkitysten aikana mieheni on ollut rauhallinen, lähes normaali ihminen, mutta ilman lääkkeitä hyvin ailahteleva: täydellisestä lamaannuksesta (masennus) täysin hallitsemattomiin raivokohtauksiin, kiihtyvyys nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Fyysistä aggressiota ei ole ollut muutamaan vuoteen, aiemminkin vain kiinnipitämistä ja joitakin tönäisyjä ym. mutta hillittömässä raivossa riittää, että se fyysisen väkivallan uhka on olemassa, sillä ainahan se on. Alkoholi saa nämä huonot piirteet esiin hyvin nopeasti: aluksi tulee se hirveän suuri seuran ja esiintymisen tarve, hän tulee häiritsemään ketä tahansa mihin kellonaikaan tahansa, ja kun sitä huomiota ei sitten tarpeeksi tule, ja kun promillet samalla nousevat, alkaa se riidan haastamisvaihe, joka on jotain järkyttävän ärsyttävää. Sitten lopuksi jostain kinaamisesta hän saa hirveät kilarit, ja pirtti raikaa
Ja mikä siis on ongelmani: olen jo vuosia halunnut eroon miehestäni, koska elämä hänen kanssaan on jatkuvaa ahdistusta, epävarmuutta tulevasta, tuskaa ja epämiellyttävyyttä, hän tekee koko perheen elämän helvetiksi omalla kipuilullaan. Kenelläkään ei ole hyvä olla, ja kaikkein eniten kärsii mieheni itse. Mutta hän ei vain kykene näkemään, että ongelmien syy on hänen päänsä sisällä. Kaikkialla muualla ja kaikkein eniten minussa on vikaa, ja kaikki muuttuu hyväksi ja elämä pääsee alkamaan jos vain minä muutun paremmaksi. Tämä on vastaus ihan kaikkeen kritiikkiin häntä kohtaan, hän on syyntakeeton, hän on uhri. Häntä kohdellaan väärin, kun hänen väitetään olevan hoidon tai lääkityksen tarpeessa.
Mieheni ei halua kuulla puhuttavankaan erosta. Asian esille ottaminen saa hänet vain ahdistumaan ja raivostumaan silmittömästi. Mikään puhe ei ole auttanut. Olen toivonut, että kun vaan puhun järkeä hänelle ja perustelen asiani, hän ymmärtää, näkee asian samalla tavalla kuin minäkin (esim. että jokaisella ihmisellä on oikeus päättää, haluaako olla parisuhteessa) ja lopulta suostuu ja myöntyy eroon, ja sitten voimme sopia kaikista asioista (asuminen, asuntolaina, lasten huolto ja elatus, ym.) kaikessa sovussa. No, tämä ei tule tapahtumaan.
Olen persoonallisuudeltani itse hyvin (lue: liian) sovitteleva, ja haluaisin kaikissa asioissa kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun. Ehkä siksi tämä tilanne tuntuu nyt aivan mahdottomalta, sillä tässä ei sopupeliratkaisu tule olemaan mahdollinen. En vain voi ymmärtää, kuinka saisin asiat selviämään sitten, jos ja kun hankkisin sen oman asunnon. Joutuisin kai maksamaan tätä entistäkin asuntoa, mitään virallisia sopimuksia tuo mies ei suostu kanssani tekemään, tai pankin papereita allekirjoittamaan. Siksi minusta tuntuu, että olen täydellisessä jumissa täällä, en löydä tietä ulos.
Hei! Ihan kyllä hyvä, kun kirjoitat. Tilanteesi vaikuttaa todellakin ahdistavalle. Joskus ikävä kyllä joutuu hyväksymään sen tosiasian, että toisen kanssa ei sopua tai sopuratkaisuja tule. Ja jos toinen on täysin eri aallonpituudella/terrorisoi muita, niin on parasta toimia vain niin, että saa asiat hoidettua itselle edullisella tavalla.
Ja siinäpä sinulla sitten onkin brobleema, kuinka toimia.
Lakimies? On vaikea sanoa, mitä pitäisi tehdä. te siis omistatte yhdessä sen asuntonne? Ja nyt et voi esim. myydä hänelle osuuttasi, kun hän ei suostu mihinkään yhteistyöhön? Onko homma sama silloin, kun hänelle sattuisi se parempi jakso, lääkitykset kunnossa jne.?
Nyt pitäisi olla joku viisaampi näitä miettimässä. Vuokrallehan voi aina itse lähteä, pois, mutta jos on kustannuksia edellisestä, ei se tietysti leiville juuri lyö. Käsittääkseni ihmistä ei tosiaan voi pakkohoitaa ennenkuin on vaaraksi toisille tai itselleen. Se on monesti aika hidasta, avun saaminenkin.
Mutta ei kai voi olla niin pahasti, ettei tuosta tilanteesta mitenkään pääse pois. Täytyyhän ihmisen voida olla rauhassa.
Tuttu tarina. Muutin pois lapsen kanssa ja miehellä uhrin asema sen kun on vaan voimistunut. Avioliitossa vika oli aina vain minussa, kaikki olisi hienosti, jos minä muuttuisin. Erossa näyttää toimivan sama juttu, kaikki olisi edelleenkin hyvin, jos minä vaan muuttuisin. Ja että kehtasin viedä lapsenkin pois.
Minä en osannut muuttua mutta osasin lopultakin muuttaa. Mies muuttui väkivaltaiseksi humalassa.
Ja ihan totta, maksan edelleen entisen mieheni asumisen hankalasti ositettavassa paikassa /( maatila). Koska maatila on mun nimissä, karhut tulee mulle, vaikka mies lupasikin maksaa talonpidon kaikkineen. Nyt vasta alan uskoa, että ihan turha luottaa lupauksiin, ihan tyhjää kaikki.
Mutta sinisilmäisyydestä sakotetaan. Yritän elää pienellä palkalla, kahta työtä tehden, että saan maksettua kaiken -- myös entisen paikan kiinteistö- metsäverot yms. Kannattaa ottaa ajoissa yhteyttä oikeusaputoimistoon. Ja hakeutua mahdollisimman toimivan tukiverkon piiriin.
Valoa, voimaa ja rohkeutta Sinulle !!
Kuule "14tammikuu"
Sinä vaan lähdet sitten kun et enää jaksa ja halua kestää sitä. Siinä voi olla toiselle heräte herätä omasta ränkkäunesta ja alkaa hakemaan apua tai hätääntyä sun perään. Kyllä se kummasti keikauttaa ränkkämäisintäkin miestä, kun emäntä lähtee - olen sen vierestä lähipiirissä nähnyt. Sitten tulee vaan lunta tupaan eli valitusta sille lähipiirille joka suostuu tai joutuu olemaan sitä kuulemassa, mutta sinä ainakin pelastat itsesi ja oman elämäsi.
Ties vaikka äijjä heräisi oikeasti hakemaan apua ja näkemään sun ja teidän suhteenne arvon, sekin on mahdollista.
Ja aina pääsee ainakin turvakotiin uhkaavasta tilanteesta. Lapset messiin ja menoksi. Se on väliaikaista vain. Siellä voi sitten tuumailla lisävaihtoehtoja, yks kaveri oli kait pari kolme viikkoa siellä, ja piirsi elämänsä uhat paperille ja käsitteli ne silviisiin ja selvisi hyvin elämään takaisin ja voi hyvin samoin lapset ja uus ukkokin tuntuu olevan kuvioissa. että eikun rohkeasti vaan tekemään OMAA ELÄMÄÄ TUKEVIA VALINTOJA 😀🙂👍
Kiitos vastauksesta ja tsempistä, Eveny!
Juu, tilanne on juuri noin että talo ja laina on yhteinen ja rahatilanne sellainen, että ei ole mahdollisuuksia ylimääräisiin, eli tupla-maksuihin.
Kaipaisin jotain virallista tahoa pakottamaan mieheni, että nyt on asiat vaimon kanssa selvitettävä, eli asumis- ja laina-asiat ym. Voisin itsekin jäädä tähän taloon, mutta ei se minulle mikään ykkösjuttu ole, ihan hyvin jättäjänä voin myös tosiaankin itse lähteä, mutta pelkään tulevaisuutta ja tuon yhteisen lainan maksun jäävän omalle vastuulleni...Enhän minä taloa voi yksin alkaa myymäänkään, jos toinen siinä asustaa.
Eli näkemyksiä kaipaan, mitä voisin tehdä? Uskon että itse olen ihan sokea omalle tilanteelleni, ja kuntani sosiaalityöntekijöiden ym. mahdollisuuksiin auttaa suhtaudun skeptisesti, se on nähty, että keskustelu on ainoa mitä sieltä on tarjolla, ja mihinkään ei miestäni sitä kautta pakoteta.
😞
Kiitos muillekin vastaajille, (edellistä viestiäni kirjoittaessa oli vasta toi eka Evenyn vastaus näkyvissä). Kiitos rohkaisusta, niinhän se menee että kun on kypsä, sitten hedelmä putoaa. Eli kun tarpeeksi tapahtuu, tarpeekseen saa...
Juu olen kyllä lukenut täältä teidän ja monien tarinoita. On meillä kurjia kohtaloita ja huonoja suhteita. Tuntuu siltä että normaalit, vahvat ihmiset vaan eroaa jos suhde on huono. Mutta kun se ei omalla kohdalla onnistu, ihmettelen, olenko erikoisen heikko, vai onko puoliso kenties erikoisen vaikea ja vaikeasti erottavissa (ja tässä tapauksessa on varmasti molempia).
Vai mistä tämä eroamisen vaikeus johtuu? Mulla se ei tosiaankaan johdu siitä, etten oikeasti haluaisi, että tuntisin jotain rakkautta tai riippuvuutta. En tunnusta ainakaan. Hmmm.
Edellisestä viestistäni on aikaa. Onneksi vihdoin olen päässyt elämässäni uuteen vaiheeseen. Vanhaa samaa kesti vielä reilun vuoden verran edellisestä, sitten kaikki alkoi mennä vieläkin pahemmaksi. Tuli sitä väkivaltaakin. Eikö se ollut tarpeeksi, että lapset joutuivat tulemaan väliin? Vasta kun väkivalta kohdistui sen yhden kerran myös (nyt jo täysi-ikäiseen) lapseen, tuli mittani vihdoin ja viimein täyteen ja sain sen boostin jonka tarvitsin, vakuutuin vihdoin että näin ei tosiaan voi jatkua, ja jo kuukausien ajan olinhan jo nähnyt, että se todellakin menee vain pahemmaksi. Soitin poliisit, hän meni putkaan, poika teki itse rikosilmoituksen, todistin häntä vastaan, nyt se menee vielä käräjille lievänä pahoinpitelynä. Ja seuraavana päivänä hain kunnan vuokra-asuntoa, sain sen nopeasti, pakkasin pikkuhiljaa ja salaa tarpeellisia tavaroita, lopulta muutin siten, että vein lapset mummolaan, ja keskellä yötä hänen nukkuessaan pakkasin nyssäkkäni autoon ja ajoin uuteen asuntooni. Sanomatta siis etukäteen sanaakaan muuttamisesta, raivon ja väkivallan pelossa. Paljonhan sinne yhteiseen kotiin tavaraa jäi, ja olen jotain hakenut aluksi salaa hänen poissaollessaan/ nukkuessaan, nyttemmin jo ihan avoimestikin. Mutta mitäpä sitä tavaroilla, uutta saa halvalla ja jopa ilmaiseksi kun osaa etsiä, ja kun ei ole kovin nirso. Enkä halua alkaa provosoimaan nyt millään muotoa. Ei me pahasti ole riidelty, joitain känniraivaripuheluita olen saanut, mutta sehän nyt on helppoa sulkea vain puhelin... Ja pahimmat pelkoni vainoamisesta tai asunnollemme tulosta eivät onneksi ole toteutuneet, vaikka hän osoitteemme saikin selville (kiitos maistraatin...)
Nimittäin sellainen ikävä asia kävi, että ennen muuttamista ja muuttoilmoituksen tekemistä otin yhteyttä lastenvalvojaan ja kysyin, voinko tällaisessa tapauksessa muuttaa lasten kirjat ilman toisen vanhemman suostumusta, valvoja sanoi että kyllä voin, kun muutamme saman kunnan sisällä ja koulut ym. säilyvät ja yhteydenpito toiseen huoltajaan mahdollistuu. Ja näin meillä, vain noin 4 km välimatkaa. Yllätys olikin sitten suuri, kun sain kuulla, että maistraatti oli kysynyt exän mielipidettä/ kantaa muuttamiseen (kirjeessä oli ihan uusi osoitteemmekin printattuna), ja mitä lienee sitten runoillut, lopputulos tuli postiluukusta noin kuukausi muuton ja muuttoilmoituksen teon jälkeen: maistraatti EI OLE muuttanut lasten osoitetta väestörekisteriin koska vanhemmat eivät ole yhdessä tehneet päätöstä lasten muuttamisesta!!! Vaikka lapset ovat muuton jälkeen olleet isänsä luona vain kahtena viikonloppuna, yksikään ei ole sinne pyytänyt päästä eikä isä itsekään ole kysellyt heitä useammin luokseen! Molemmat viikonlopputapaamiset ovat järjestyneet vain minun aloitteestani. Olen aika tyrmistynyt siitä, että maistraatti ei missään vaiheessa kysynyt minulta, mikä on homman nimi. No olen nyt korjausvaatimuksen kirjoittanut ja odottelen vastausta. Mietin vaan, josko jollain olisi kokemusta, mitä tässä mahtaa olla edessä...?
Oikeastaan tämä kyllä itkettää, kun lastensuojelun sosiaaliviranomaiset, poliisi, kaikki läheiset ovat kehottaneet minua toimimaan ja "lähtemään" lasten kanssa ihmisen luota, joka on alkoholisti, persoonallisuushäiriöinen, nyt väkivaltainenkin, ja kaiken kaikkiaan huono huoltaja lapsilleen ja mahdoton puoliso. Kun vuosien jälkeen vihdoin saan lähdettyä, joku kasvoton maistraatti katsoo vaan, että kun sovussa ei ole lähdetty, niin eipäs lapset sinun luoksesi kuulukaan... Jokainen varmasti arvaa että vanhat velat niskassa (niin, tokihan niitäkin pitää maksaa asunnosta, jossa en enää asu, mutta jonka puolikkaan omistan) ja uudessa vuokra-asunnossa on ihan järkyttävän suuri vuokra, koska oli pakko ottaa se, mikä sattui olemaan vapaana, ja se asumistuki esimerkiksi olisi ihan välttämätön tähän tilanteeseen, niin sitten tällainen lausunto, jolla ei kuitenkaan ole todellisuuden ja todellisen asumistilanteen kanssa mitään tekemistä, torpedoi mahdollisuuden siihenkin.
Välillä toki muistan ajatella, että tämä on välivaihe, tämä on se pelastusvene, johon pelastauduin ja sain lapsenikin mukaan, kukaan ei hukkunut sittenkään. Ja pelkästään elossaolosta on syytä olla nyt onnellinen. Että mitä siitä että kaikki (vähäiset) säästöt nyt menevät ja varmaan jo ensi kuussa elän kädestä suuhun, ehkä joudun hakemaan toimeentulotukea ja halvempaa asuntoa, minulla ei ole varaa esim. televisioon, pesukoneeseen tai edes mattoihin, mitä millään materialla on väliä, kun vaakakupissa on se rauha ja vapaus, minkä nyt olen saanut. Täällä voimme hengittää, olla juuri sillä tuulella ja puhua vapaasti mistä vain. Miten nopeasti oikeastaan unohtaa sen helvetin mistä on pelastunut ja alkaa vaivata tyytymättömyys kaikesta pienestä. Ehkä mieli on vaan armollinen ja painaa pahimmat muistot nyt taustalle, kai ne jossain terapiassa sitten kaivellaan taas esiin?