Olen kerran joutunut luopumaan suhteesta järkiperustein. Itse olin sitä mieltä että pitäisi yrittää jatkaa ja katsoa mihin menee. Ei ollut avioliitto vaan parisuhde vain eikä ollut edes ongelmia. Maantiede tuli yhtäkkiä ja yllättäen vastaan ja miehen mielestä oli parempi erota kuin jatkaa etänä. Olisin itse ollut valmis seuraamaan häntä, mutta hänestä olisin luopunut liian paljosta ja ruvennut katkeroitumaan myöhemmin. Siinä kävi sitten niin että vei vuosia päästä hänestä yli eikä minua kiinnostanut kukaan muu. Minusta olisimme voineet kokeilla. Järkiperusteet eivät ainakaan minulla toimineet sitten yhtään.
Jos teillä on himppu yrittämisen halua edelleen molemmilla jäljellä, kannattaisi kokeilla. Lakaista ongelmat maton alle ja yrittää alkaa alusta. En tiedä ongelmianne mutt jos mahdollista koittaisin tuota. Jos toinen ei kerta kaikkiaan halua jatkaa, kannattaisi ehkä vaan hyväksyä sitten asia ja itselleenkin tavallaan tehdä selväksi että paluuta ei tule, koskaan. Jos elät ajatellen että ehkö joku päivä,odotat ehkä pitkään ja turhaan. Ja alkaa aktiivisesti jotenkin unohtamaan. Helppo sanoa, mutta myöhemmin kaduttaa jos ei tee tilaa uudelle.

Minulla ihan samat tuntemukset, posti toi tänään ilmoituksen avioerosta, ei siinä mitään olen sitä osannut odottaa...

Mutta kuitenkin kun en haluaisi erota vaan tehdä asiat paremmin kuin ennen niin vaikeaa tämä eroprosessi on kuitenkin..

Vaimoni haluaisi selvittää miten ja milloin asunto myydään ja omaisuus jaetaan mutta ne eivät ole päällimmäisenä mielessäni. Yritän viimeiseen asti korjata asioita koska en halua antaa periksi. Mutta yksin se ei muuta mitään mihinkään suuntaan..

Pyysin vaimoltani aikaa että saan käydä läpi asiat omassa mielessäni ennenkuin olen valmis ratkomaan muutkin asiat. Hän antoi tähän aikaa kun selitin että olen edelleen kriisissä avioeron keskellä, hän on menossa kohdassa 8xx kun minä olen vasta kohdassa 20.

Voimia sinulle! Jokainen vaatii oman aikansa asioiden läpikäymiseen.

Kiitos teflon ja miksu29 kirjoituksistanne! Tuntuu hyvältä että olette lukeneet viestini ja vastanneet siihen ja kertoneet omia kokemuksianne.

Pelkään minulle käyvän juuri kuten teflon kirjoituksessasi kerroit. Että jään vuosiksi kaipaamaan ajatuksella mitä jos kuitenkin.. Tiedän että maailma on pullollaan ihania ihmisiä. Uskon että tulen löytämään uuden kumppanin kulkemaan taivalta kanssani. Uskon että koen vielä onnea ja tyytyväisyyttä. Mutta elämäni rakkaus, sen menetän. En edes halua tehdä tilaa uudelle.

Ja vuosi on jo oltu minun uskoni varassa, ja tuntuu että se on repinyt minut palasiksi. Ettei toisella enää ole uskoa meihin, eikä sen myötä halua yrittääkään korjata asioita. Hän kokee ettei riitä omana itsenään. Olen kertonut että riittää. Kun kerron, välillä rauhallisesti ja rakentavasti, ja välillä itkien ja huutaen eli vähemmän rakentavasti että kaipaisin läheisyyttämme, henkistä ja fyysistä, kokee hän välittömästi ettei hän vain riitä minulle. Ajattelen jotenkin niin etteivät nuo ole ristiriidassa keskenään. Hän riittää omana itsenään vaikka ajoittain tuleekin tilanteita joissa tuon esiin tarpeeni jostain jota hän ei ole osannut luontaisesti tarjota.

Vyyhtimme on valtava ja myrkyisästä menneisyydestämme johtuen painolastia, tapahtuneita asioita ja sanottuja loukkauksia on paljon. Nämä ovat nyt viimeisen vuoden ajan aina enenevässä määrin lähes jokaisessa arkisessakin keskustelussamme mukana. Lähtien sen sopimisesta kuka käy kaupassa tai mitä tehdään viikonloppuna. Ne vaikuttavat puolisollani niin voimakkaasti että hän ei pysty peittämään minua kohtaan tuntemaansa halveksintaansa ja katkeruuttaan niissäkään keskusteluissa. On itsekin myöntänyt noiden voimakkaiden tuntemustensa vaikuttavan paljon, mutta ei tiedä mitä niille tekisi, miten ne saisi katoamaan.

Ja kaikesta huolimatta rakastan niin että sattuu. Enkä halua päästää irti. Kuulostan varmaankin epätoivoiselta, en ole mielestäni kuitenkaan epätoivoinen. Tunnen sydämessäni että teemme valtavan
virheen. Mutta se toinen sydän, se ei tunne samoin.

Haluaisitko miksu29 kertoa omaa tarinaasi enemmän? Miksi vaimosi on eroasiassa niin paljon edellä? Oletteko yhdessä päätyneet eroon vai onko se enemmän toisesta lähtöisin? Voimia sinullekin tilanteeseesi. Mitään viisasta ja rohkaisevaa en osaa sanoa, mutta ehkä se helpottaa että on muitakin jotka painivat samankaltaisten ongelmien parissa. Minua se tieto helpottaa, vaikken kellekään mitään kurjaa toivoisikaan.

Kontiainen, kuvaat itseäsi näin:

"Olen joskus ollut ylpeä sinnikkyydestäni ja vahvasta uskostani siihen että elämä kantaa ja kaikista ongelmista voi selvitä..."

Sinulla on syytäkin olla ylpeä noista ominaisuuksistasi. Se, että uskallat jättää huonon parisuhteen taaksesi ei ole luovuttamista. Periaatteesi tarkoittavat nykytilanteessasi, että silloinkin, kun täytyy tehdä iso muutos ja asettua epävarmalle pohjalle, uskot, että elämä kantaa muutoksen yli. Ja että ongelmista voi selvitä uskaltamalla tehdä asiat toisin, menemällä sinnikkäästi uutta päin.

Toivotan sulle rohkeutta jatkaa just niillä periaatteilla, mitkä sulla on ollutkin - kunhan näet, että ne eivät tarkoita paikalleen jysähtämistä!

terkuin Iida

Kyllä kolahti ketjun aloitus. Tässä on elänyt pientä valaistumisen aikaa muutaman päivän ajan ja asiat ovat alkaneet hieman asettua uuteen perspektiiviin..tosin pahoin pelkään, että aivan liian myöhään. 🙁

Olen samankaltainen aloittajan kanssa asioissa, ajattelen aina, että kyllä tästä selvitään ja asiat suoristuu ajan kanssa, mutta periksi ei anneta.

Meillä tilanne räjähti vaimon pettämiseen kaksi vuotta sitten, reilun vuoden salasuhde paljastui taustalta ja siitä asti on kitkutettu eteenpäin. Välillä mielestäni paremmin, välillä aika hirveän huonosti.

En ole aiemmin tajunnutkaan, kai sitä tuli niin keskityttyä tuohon pettämisen aiheuttamaan pahaan oloon, että ei tämä meidänkään tilanne yllätys ole.
Lapsia meille tuli neljä viiden vuoden sisällä ja elämä muuttui koko ajan vauhdikkaammaksi, mutta aina kun tilanne tavallaan vauva-ajan jälkeen rauhoittui hieman, nousivat meidän parisuhteen ongelmat hiljalleen ongelmiksi, jotka sitten hautautuivat seuraavan lapsen vauva-ajan hälinään. Keskityin liikaa pitämään huolta kaikesta arjen pyörityksestä ja vaimon mielestä syrjäytin hänet enkä antanut hänelle rauhaa tehdä asioita omalla tavalla. Yritin kyllä mielestäni antaa hänenkin tehdä, mutta nyt tajusin OIKEASTI sen, että olisin vain halunnut hänen tekevän asiat kuten itse tein. Ja jaksoin kyllä valittaa siitä, että kun joudun kaiken itse tekemään ja miksi toinen ei voi osallistua...kuinka helvetin tyhmä sitä ihminen osaakaan olla :-(((

Tässä nyt sitten pari vuotta on asiaa yritetty työstää, olen yrittänyt saada hänet puhumaan, kertomaan ajatuksistaan, tunteistaan, toiveistaan, siitä mikä on mennyt pieleen...ja saanut hänet vain menemään enempi lukkoon. Vaikka olen omasta mielestä kyllä antanut hänellekin aikaa yrittää rauhassa asiaa käsitellä ja yrittänyt olla hiljaa ja odottaa, en silti ole tarpeeksi antanut hänelle rauhaa. Olen edelleen pyörittänyt arkea talossa ja valittanut ja napissut siitä, että kun joudun itse tekemään kaiken. Kaiken tekemisen jälkeen on tullut toivottua vaimolta läheisyyttä, yhdessäoloa ja kuitenkin käytännössä en ole itse yrittänyt järjestää mitään meille, vaan täyttänyt kaikki ajat niillä keskeneräisillä töillä...ja valittanut sitten kun ei hän koskaan ehdota mitään yhteistä...

Keskusteluyhteys on tosiaan hukassa, arjen asiat on pyörineet, mutta mihinkään muuhun ei ole päästy, ennenkuin muuan päivä sitten, kun kysyin lopulta, että mitä hän meinaa tehdä. Eron toinen vaihe on mahdollista muutaman päivän päästä ja vasta nyt hän sanoi, että hän ei tunne enää mitään rakkautta minua kohtaan, ei ole tuntenut koko aikana, mitä paljastumisen jälkeen on aikaa kulunut. Lasten takia ollut helpompi olla yhdessä ja hieman silloin tällöin hoitaa minut hiljaiseksi seksillä tai satunnaisella halauksella tai epämääräisellä kommentilla yhteisestä tulevaisuudesta...kyllä veti minut aika hiljaiseksi tuo paljastus.

Ja vaikka otankin kyllä syytä nyt omaankin niskaan meidän ongelmista (enkä ole aiemminkaan sitä yrittänyt väittää että kaikki olisi vaimon syytä), niin kyllä tässä on aika kauhistunut siitä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, millä minua on vedätetty näin pitkään. Ei vaimoni koskaan ole ollut mikään hirveän hyvä tunteiden osoittamisessa, mutta nyt hän on jo täysin kaikkien tunteiden toisella puolella, ainakin minua kohtaan.

Ja silti, en edelleenkään haluaisi luovuttaa. En edelleenkään haluaisi rikkoa perhettä. Pelkään muutosta, joka siitä tulisi, lapsille, minulle...tunnen kuinka maailmani on romahtamassa ja yritän pitää sitä hatarasti pystyssä ja takerrun oljenkorsiin. Järki sanoo, että ero voi olla järkevin tässä tilanteessa, pää sanoo, että ei ikinä.

Jaksaminen aika helvetin heikoilla ja nyt kun tajusin nuo omat virheeni lopultakin...hitto.

Hei taas

Iida.A kiitos viestistäsi. Luin viestisi moneen kertaan. Jos kykenisin ymmärtämään sanasi sydämessäni, olisi minulla avain eteenpäin. Järjellä ymmärtäminen ei näköjään minulla riitä siihen että voisin toimia ja sisimmässäni ajatella niiden mukaisesti. Luulen että tulen vielä palaamaan sanoihisi kun aika on kypsä.

Mustaa75, paljon oli samankaltaisuutta tilanteissamme. Uskomme asioiden järjestymiseen ja sinnikkyytemme muun muassa. Tilanteesi kuulostaa todella raskaalta. Tekisi mieleni rohkaista sinua, kehottaa hyväksymään tilanne ja suuntaamaan jollain tavalla eteenpäin. Mutta ehkä sinäkään et osaa tai tiedä miten se tehdään. Minä en ainakaan ymmärrä miten saan mieleni suunnan käännettyä. Miten hyväksyä jotain mitä en ole lainkaan valmis hyväksymään.

Huomaan nyt takertuvani ajatukseen kun päästän irti, huomaa hän virheensä ja haluaakin yrittää vielä. Näyttelen siis irti päästämistä ja huijaan ennen kaikkea itseäni.

Olen yrittänyt myös myrkyttää mieleni puolisoa kohtaan, muistellen vain kaikkia kurjuuksia ja se toimiikin jonkin aikaa. Kunnes taas. Mieleeni tulvivat väkisin hyvät hetket ja sydän pyrkii ulos rinnasta kun mietin mitä menetän, mitä lapsemme menettävät ja jopa mitä puolisoni menettää. Tuo viimeinen ajatukseni on ihan kiero ottaen huomioon että puolisoni tuntee eron
myötä saavansa enemmän kuin menettää.

En tiedä. Taidan olla takertuva ja sekaisin. Peloissanikin. Minkälaiseksi olen muuttunut ja tulen muuttumaan. Mitä jos katkeroidun. Menetän luottamukseni ihmisiin. Välillä mietin olenko narsisti. Kun oikeasti todella ajattelen olevani kuitenkin niin mainio ettei minusta kannattaisi luopua. Jos hän jonain päivänä tajuaakin virheensä mutta on liian myöhäistä, jos minä olen silloin liian kaukana tai särkynyt.

Näitä ajatellessani ja kirjoittaessani tulee epätodellinen olo. Kun maailmaa on tähän saakka katsonut tietystä vinkkelistä. Uskonut tietävänsä kuka on, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä kohtuutonta mikä sallittua ja nyt alankin epäilemään olenko ollut väärässä koko ajan. Olenko sairas tai poikkeava. Jos ongelmamme ovatkin johtuneet vain minusta. Kumppanini elämänasenne on että hän voi luottaa vain itseensä. Ehkä minunkin pitäisi luottaa vain häneen. Olen ehkä luottanut liiaksi omiin tunteisiini, itseeni. Toki häneenkin.

Näinhän se meni, ei enää mikään vaimon päätä näytä kääntävän, lopulliset paperit matkalla postin kyydissä... 🙁

Ei tosiaan ymmärrä, että miten tästä eteenpäin elämä pyörii, omat tunteet heränny vaimoa kohtaan niin voimalla, mutta hän ei kuuntele enää ollenkaan. Pitäisi vain käyttäytyä asiallisesti, jotta lapsille ei pahaa oloa tulisi erosta..huoh.

Yritin kirjoittaa jo tänne vastauksen pari iltaa sitten, mutta jonnekin bittiavaruuteen kai on jäänyt. Nyt ei pelaa pää yhtään.

Samankaltaiset ajatukset on katkeroitumisesta, mielen suunnan kääntämisestä tulevaisuuteen ja omaan elämään, epäilyksestä omasta narsismista.

Elämä tuntuu aivan järjettömältä, päivät kotona kuluu kuin mitään ei olisi tapahtunut verrattuna kuukauden, vuoden, takaisiin tilanteisiin. Ja silti, illalla tapahtunut nousee mieleen ja yrittää rauhassa lapsilta selvitellä asioita vaimon kanssa, välillä eroa ja siihen liittyviä asioita selvitellen, välistä itkien ja kerjäten mahdollisuutta.

Toisaalta tajuaa, että toisen mieli on lopullisesti päätynyt tähän ja hän ei välitä ja halua enää minusta muuta kuin lasten isän ja huoltajan, että en voi enää häneen vaikuttaa. Ja toisaalta en halua hyväksyä tilannetta mitenkään..

Miten tässä tosiaan pystyisi kääntämään oman päänsä, hyväksyä tilanne, että on vain pakko luovuttaa ? Apuja ja vinkkejä ottaisin minäkin ap:n lailla vastaan...