Kommentteja kaivataan kipeästi!
Kipeästi tarvitsisin apua ja kommentteja teiltä. Yritän pitää vuodatuksen suht lyhyenä, vaikka 25 vuotta on vaikeaa muutamaan riviin typistää.
Olen kohta viisikymppinen mies ja naimisissa saman naisen kanssa n. 25 vuotta. Suhteemme on alusta asti ollut myrskyisä, jatkuvaa riitelyä kaapin paikasta, siitä miten elämää ja parisuhdetta kuuluu elää, miten asiat tehdään jne.
Ensimmäiset viisi vuotta tappelin kovasti vastaan, olinhan nuori ja totta kai omasta mielestäni oikeassa. Olen kuitenkin itse ollut aina rikkinäinen ihminen, nykyisen tiedon varassa vähän liian kiltti ja kypsymätön. Voisin sanoa, että en oikein koskaan ole kasvanut vastuulliseksi ja kokonaiseksi aikuiseksi. Olin tekemässä irtiottoa perheestäni parikymppisenä kun tapasin vaimoni ja irtautumis- ja kasvuprosessi jäi ilmeisesti kesken. Korvasin vaativat ja dominoivat vanhemmat vaativalla ja dominoivalla puolisolla. Tuon ensimmäisen viiden vuoden jälkeen tapahtui pienimuotoinen romahdus ja olimme jo todella lähellä eroa. Hankin jo oman vuokra-asunnon ja eropaperit oli tehty. Palasin kuitenkin takaisin, ehkä säälistä, ehkä velvollisuuden tunnosta, olihan meillä yhteinen pieni lapsi ja koti. Sairastuin fyysisesti; oli paniikkikohtauksia, selittämättömiä kipuja ja tulehduksia, jatkuva uupumus ja ahdistus. Työ sujui huonosti, kotona meni huonosti.
Olin aloitekyvytön, unohtelin asioita, ym. Vaimoni moitti minua jatkuvasti kaikesta, tekemättömistä asioista, virheistä jne. Kun sitten yritin jotain tehdä, tulos oli useimmiten vaimoni mielestä väärä. Ajankäyttöni oli täysin vaimoni määrättävissä eikä minulla enää ollut mahdollisuutta oikein harrastaa mitään. Suoraan mitään ei kielletty, mutta aina oli väärä aika ja jotain tärkeämpää tekemistä vaimoni mielestä. Jokaista ennalta ilmoitettua menoa edelsi tuntien tai jopa päivien pienimuotoinen kiukuttelu joka rassasi hermojani ja aiheutti huonoa omaatuntoa, vaikka järjellä ymmärsin, että siihen ei olisi ollut aihetta. Niinpä yritin ostaa omaa aikaa suorittamalla erilaisia askareita etukäteen, mutta tämä vain lisäsi vaimoni kiukkua. Seuraavaksi aloin ilmoittaa menoistani yhä myöhemmin ja myöhemmin, mutta vaikka mitään ei olisikaan ollut suunnitelmissa, aika oli silti aina väärä ja vaimoni hermostui kun en aikaisemmin ollut ilmoittanut. Tämä koski jopa puolen tunnin iltalenkkiä, jos halusin käydä lenkillä ennen saunaa, ei se koskaan oikein sopinut. Lopulta yksinkertaisesti jätin lähes kaiken, ystävät ja harrastukset. Kun yritin asiasta keskustella, sanoin vaimoni, ettei koskaan ole mitään minulta kieltänyt.
Vaimoni saa aina aikamoiset raivarit muiden virheistä tai unohduksista ja myös monista arkipäivän asioista. Lopulta aloin piilotella asioita häneltä. Esim. erityisen pahan päivän aikana en halunnut hänen vielä näkevän ihan normaaleja laskuja, vaan piilottelin niitä muutaman päivän parempaa hetkeä odotellen. Arvattavasti tämä ei ole järkevää, koska asiat tulevat aina ilmi ja siitä tuli kahta kauheammat riidat. Minulla ei vain enää ollut voimia kestää raivareita, vaan yritin edes hetkeksi siirtää niitä. Nykyään hän kontrolloi kaikki raha-asiamme, koska minuun ei voi luottaa ja päättää muutenkin lähes kaikesta. Minä yritän lähinnä luovia karikoiden ohi säilyttäen rauhan. Etsin itsestäni vikaa ravaten lääkäreissä ja parilla psykiatrilla, mutta tuloksetta. Tätä jatkui viisitoista vuotta, kunnes muutama kuukausi sitten romahdin taas. Hakeuduin hoitoon ja sain masennusdiagnoosin ja lääkityksen. Nyt kun pää toimii hiukan paremmin, olen alkanut ajatella asioita laajemmin.
Vaimoni korostaa aina puhumisen ja avoimuuden merkitystä, asiat joista olen täysin samaa mieltä. Mutta kun puhumisen tuloksena on henkinen selkäsauna, niitä oppii välttämään!
Miksi en ole lähtenyt? Siihen on monta syytä. Ensiksikin minä olen oikeasti saamaton, unohteleva ja salaileva tohelo ja näin ollen jo moitteiden arvoinen. Toiseksi meillä on yhteiset lapset. Kolmanneksi olemme taloudellisesti riippuvaisia toisistamme.
Nyt olen hissukseen saanut sellaisen käsityksen, että vaikka on selvää, että minun pitäisi kasvaa ja ottaa vastuu omasta elämästäni, niin myös vaimoni toiminnassa on toivomisen varaa! Vaikuttaisi kuin hän olisi saanut jo aika päiviä otteen minusta ja pysäyttänyt sen aikanaan alkamassa olleen kasvuprosessin. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt tavattuani hänet.
Vaimoni tapa kohdella nyt jo täysi-ikäistä tytärtämme on herätellyt minua. Tyttäremme on fiksu, hyvin menestynyt, koulutettu nuori neiti. Vaimoni ei kuitenkaan päästä häntä irti otteestaan, vaan vahtii häntä kuin haukka peläten aina pahinta. Pienikin epäilys muuttuu aina hirveäksi kriisiksi ja tyttö muuttuu vaimoni silmissä hirviöksi, huoraksi tai miksi milloinkin, tilanteesta riippuen. Kun yritän rauhoitella tilanteita, vaimoni hyökkää minua vastaan. Tyttäremme alkaa olla itse aika lopussa ja on myös jo pitempään piilotellut asioitaan ja tekemisiään meiltä, vaikka niissä ei olisi mitään piilottelemista. Viimeisin juttu oli kun tyttö tapasi erään nuoren miehen. Pelkän kuulopuheen perusteella vaimoni päätti, ettei poika ole sopiva, vaan päinvastoin todennäköisesti psykopaatti ja ties mitä. Parissa viikossa vaimoni vaahtosi meille koko perheelle niin paljon, että tyttäremme oli pakotettu katkaisemaan alkava suhde. Emme koskaan edes tavanneet poikaa. Vaimoni penkoo edelleen nyt jo siis täysi-ikäisen tytön tavaroita, lukee salaa tämän päiväkirjaa, tutkii kännykän ja tietokoneen ollen aina varma siitä, että tyttö on perverssi ja pahoilla teillä. Mikään puhe minun tai tytön puolelta ei saa häntä rauhoittumaan.
Olen aivan ymmälläni mitä tehdä. Ymmärrän, että olen itsenkin epäkypsä ihminen ja tarvitsen apua. Mutta riittääkö se pelkästään? Jos kasvan itse aikuiseksi, onko looginen seuraus vain uudet ja kovemmat riidat kun alan ottaa vastuuta ja myös vaatia oikeuksia?
Olisin kiinnostunut kaikista (asiallisista) kommenteista.
En tosiaankaan tiedä, onko tämä asiallinen kommentti, mutta minusta vaimosi on sairas.
Yksinkertaisesti hän haluaa olla teillä "pomo" ja jokaisen alamaisen on tanssittava hänen pillinsä mukaan, hänen määräämällä tahdilla, hän "hallitsee" teitä ja nuppineulakaan ei saa tipahtaa ilman hänen lupaansa.
Jos tavallisiinkin asioihin on oltava häneltä lupa, mitä/missä/milloin, niin lirissä olette kaulaanne myöten, anteeksi vaan.
Tytön olisi ihan viisainta hommata oma asunto ja aloittaa oma elämä, vaikka äiti vastustaisi kuinka tiukasti, niin siitäkin huolimatta....ja sinä itse... sinä olet aikuinen ihminen, sinullakin on oikeutesi, mutta onko sinusta niiden ottajaksi, on itsestäsi kiinni. Mistä tiedät kuinka hyvin pärjäisit yksin, et ole sitä koskaan kokeillut.
Hei MattiL,
Kyllähän näitä pirttihirmuja maailmaan mahtuu. Ja he tarvitsevat aina sen suloisen kiltin vierelleen voidakseen loistaa. Vertaan heitä Pikkuprinssi-sadun kuninkaaseen, joka elää yksin planeetallaan ja pyytää Pikkuprinssiä jäämään luokseen, sillä eihän hän voi olla kuningas, ellei hänellä ole alamaisia... Uskallan käyttää näitä termejä, kun itse olen elänyt myös n. 20 vuotta mutta kahden eri pirttihirmun kynsissä. Toinen ei edes vaivautunut peittelemään luonnettaan, vaan antoi myös fyysisesti tuta, kuka on kuningas ja kuka kaikkea muuta kuin kuningatar. Toinen peitteli hienostuneella käytöksellään hyvin pitkälti todellisia aikeitaan. Molemmat onnistuivat pyörittämään minua kuitenkin hyvin pitkään, koska minulla ei ollut pontta nähdä tosiasioita eikä kuten hyvin sen kuvasit, ottamaan oikeasti vastuuta omasta elämästäni. Molemmilla kerroilla irtiotto oli kipeä ja tuskallinen prosessi. Nyt edelleen nuolen haavojani kipeistä eroista ja yhteiselämistä, jotka tuhosivat minussa jotain hienoa. Toki ovat myös saaneet ymmärtämään sen, että minunkin elämäni on elämisen arvoista ilman heitä tai ketään muutakaan. Elämäni on elämisen arvoista ihan ilman pönkkääkin. Siinäpä se vitsi piileekin, että yhtä paljon kuin nämä kuninkaat tarvitsevat alamaisia, me poloiset alamaiset yritämme piiloutua itseltämmekin sinne kuninkaan viitan liepeisiin. Olemme niitä, jotka säikkyvät omaa varjoaankin. Haluamme paistatella heidän kuninkaallisen aurinkonsa loisteessa kuin kuut ilman omaa valoa. Uskomme, että tuo aurinko tekee meidänkin elämästämme valoisan, mutta emme ymmärrä, että elämme koko ajan varjossa näkemättä oikeasta auringosta vilaustakaan.
Kaikki mainitsemasi käytöskuviot olen itsekin joutunut kestämään ja vielä pahempaakin, ehkä siksi että olen ollut myös fyysisesti se heikompi osapuoli. Jokainen joutuu tekemään omat ratkaisunsa omilla eväillään. Ensimmäisen parisuhteeni alussa jotkut yrittivät puhua minulle järkeä. Oma sisäinen tuskani kuitenkin ajoi minut siihen jäämään. En osannut käsitellä itsessäni piilevää valtavaa vihavuorta itse. Tarvitsin apua, ja exäni kyllä auttoivat todellakin parhaan kykynsä mukaan😋 Sain vihata heitä ja heidän tekemisiään ja myös itseäni, kun todellinen vihani kohde oli ihan muualla ja ennen kaikkea lapsuudessani. Kävin läpi vanhoja pakkautuneita vihan tunteitani väärien ihmisten kanssa ja väärällä kohtaa aikajanalla.
Kun elämä sitten ajautui henkiseen umpikujaan jo toistamiseen muutama vuosi sitten, en enää päässyt pakoon itseäni. Oli pakko kohdata oma tuska ja sillä tiellä ollaan yhä. Tiedän, että osa tuskaa on vielä sisimmässäni ja terapoin itseäni edelleen, ja ties kuin kauan tämä prosessi jatkuu. Ilmeisesti edelleen, koska en kaikilla osa-alueilla ole osannut vielä kääntää lehteä eteenpäin. Olen menettänyt elämässäni hienoja asioita siksi, etten ole elänyt kuten aikuinen ihminen. Sille ei voi mitään. Toivon kuitenkin hartaasti, että voisin tulevassa ammatissani jollakin tapaa hyödyntää omien kriisieni tuomaa elämänkokemusta. Toivon, ettei valtava työ jonka olen joutunut itseni kanssa tekemään valuisi kroppani mukana hautaan. Että voisin vielä eläessäni jakaa siruja elämänkokemuksestani muiden kanssa. Että voisin kohdata toisten ihmisten tuskaa paremmin, koska olen itse käynyt valtaisan määrän tuskaa ja ahdistusta läpi. Että osaisin paremmin olla muille se kanssakulkija edes hetken verran heidän yhtä tai usein vielä kipeämmällä polullaan.