Olen 39-vuotias nainen ja parisuhteessa kaksivuotiaan lapseni isän kanssa. Elämäni on stressin, pelon, väsymyksen ja vihan tunteissa pyristelevää selviytymiskamppailua.

Mieheni juo. Joka päivä. Viikonloppuisin vielä enemmän.

Emme ole olleet suhteessa kuin muutamia vuosia. Tavatessamme hän oli täydellinen: omille lapsilleen energisenä, huolehtivana ja omistautuvana näyttäytyvä isä. Minulle rakastava ja huomioiva puoliso jonka kanssa saattoi keskustella sängyssä tuntikausia ennen nukkumaanmenoa.

Alkoholi kuului hänen elämäänsä viikonloppuisin ja otin itsekin seuraksi. Huomasin että hänen vaikea edellinen eronsa ja lapsista eroon joutuminen oli raskasta. Alkoholi toimi lääkkeenä vaikka yritin saada hänet puhumaan. Ja puhuihan hän, loputtomasti, humalassa ollessaan.

Mieheni kuitenkin skarppasi ja parisuhteemme oli onnellinen: käytiin yhdessä lenkillä ja matkoilla, tehtiin uutta ja yhteistä kotia – ja päätettiin perustaa yhteinen perhe. Tulin helposti raskaaksi ja odotin innolla uutta perheenjäsentä ja puolisoni edellisen liiton lapsista tuli itselleni entistä läheisempiä.

Yhteisen lapsen myötä jokin kuitenkin muuttui. Synnytys oli vaikea ja olin pitkään erittäin huonossa, jopa kriittisessä tilassa. Kotiuduttuani mieheni joi koko isyyslomansa ajan ja pakotti minut seksiin kanssaan vaikka en ollut itse siihen valmis henkisesti enkä fyysisesti. Aloin saada paniikkoireita jotka pahensivat muuta oloani: minulla oli pieni vauva jonka kanssa olin vielä hoitoasioissa ummikko, mieheni joi viinaa ilta toisensa jälkeen ja pelkäsin että itse kuolisin joko johonkin fyysiseen oireeseen tai stressiin.

Purin hammasta ja päätin selviytyä – mutta luottamus katosi. Miten voisin enää koskaan turvautua ihmiseen joka petti minut ja vastasyntyneen lapsemme pahimmalla mahdollisella hetkellä. Turvaverkkojakaan minulla ei ollut joten olin tilanteessa täysin yksin.

Tilanne helpotti hieman kun fyysiset oireeni paranivat ja kului aikaa. Mieheni ei lakannut juomasta ennen kuin erään jouluisen putken jälkeen tajusi jotakin ja kävi a-klinikalla keskustelemassa.

Seurasi melkein 5 selvää kuukautta. Täydellisiä, perhekeskeisiä, kauniita päiviä.

Tuli seuraava kesä ja kesäriennot. Lähti taas juominen lapasesta. Tänä syksynä hän on kerta toisensa jälkeen tuottanut pettymyksiä kaikille perheenjäsenilleen, lapsille ja aikuisille. Seksielämämme on nollassa koska tunnen häntä kohtaa lähinnä halveksuntaa. Hänen omat seksuaaliset fantasiansa vain kärjistyvät ja minulle niitä esittäessään hän ei ymmärrä että se mistä hän haaveilee herättää minussa ainoastaan kuvotusta ja etäännyttää minua entisestään.

Luonnollisesti kaikki kotityöt ja samaten tavaroiden tai muunkin varallisuuden hankinta on minun harteillani. Hoitaessani hänen asioitaan, lapsiaan ja yhteistä kotia ilman apua katkeroidun joka päivä lisää ja viha sisälläni kasvaa. Kun hän kerran meinasi iskeä minua puukolla samassa huoneessa missä lapsemme nukkuivat minä vannoin että suhde loppuisi siihen.

Mutta silti jatkoin. Ehkä pelosta. Ehkä lapseni vuoksi joka jumaloi sisaruksiaan.

Kohtalo soi minulle tuon suloisimman lapsen miehen kanssa joka tekee omasta elämästäni helvettiä. Ehkä vielä tulen järkiini ja estän ettei hän tee samaa lapselleni.