Moikka Etsijä! Anteeksi nyt viisasteluni (viisastelen kumminkin), mutta nimimerkkinä Kokemusta on ihmettelin hiukan impotentiksi sanomista yhden kerran perusteella. Eiköhän yhtä hyvin mies kuin nainen voi siinä tilanteessa vähän jännittää? Voi, ja seuraava kerta voi olla ihan erilainen. Rakkauden puutteessa on kurjaa, itsekin olen ja itkeskelen. Ja tiedämme, ettei ketään voi pakottaa rakastamaan. Miksi siis olla raivoissaan väistämättömästä? Se on se hylätyksi tulemisen tunne, jota on katkerasti joutunut kokemaan, kokemusta on. Se värittää kaikkea ja sen setvimiseen kannattaa keskittyä. Älä hyvä tyttö vihaa itseäsi noin hirveästi, olemme olosuhteitten uhreja, emme pahoja noitia. Aseet ja köydet pois mielestä ja hellimään sitä sisimmässäsi olevaa kaltoinkohdeltua pientä tyttöä!

"Ihmisen osa on kokea.
Kärsimys on jokaisen elämässä tavalla tai toisella ajoittain ehkä enemmänkin läsnä.
Lohduttaako toisen kärsimys?
Entä jos toinen jakaa omaa kärsimystäni niin, että olen yltympäri otettu?-)) "

Pohdinpa vaihteeksi esittämiäsi kysymyksiä. Voisiko olla niin, että ihmisen osa on paitsi kokea myös oppia kokemastaan? Toisen kärsimys lohduttaa vastavuoroisuuden kautta, mutta se myös lisää omaa ahdistusta. Ahdistunut ihminen yleensä torjutaan, ja häntä neuvotaan menemään terapiaan tai tavalla tai toisella vetäytymään levittämästä omaa ahdistusta toisiin. Ahdistuneen kohtaaminen on poikkeuksetta raskasta.

Kristityssä kulttuuripiirissämme useimpia meistä hallitsee dikotominen näkemys maailmankaikkeuden tasapainosta eli hyvästä ja pahasta/Jumalasta ja paholaisesta. Tämä johtaa pahan ulkoistamiseen. Voimme vielä myöntää ristiriitatilanteissa käyvämme taistelua hyvän ja pahan välillä, mutta oman varjonsa kohtaaminen on niin tuskallista, että yleensä teemme kuten Varpushaukka Ged Maameren tarinoissa: juoksemme sitä pakoon vaikka maailman ääriin. Tarina opettaa meitä, että ainoa tapa kukistaa varjo on kohdata se. (Ursula LeGuin onkin perehtynyt taolaisuuteen, ja itämaisiin uskontoihin kuuluu sentyyppinen monismi, jossa paha ikään kuin sisältyy hyvään mystisellä tavalla, joka on meidän kulttuurillemme aika lailla vieras.)

Oman kärsimyksensä jakaminen toisen kanssa on suunnattoman lohduttavaa, mutta ei kumoa karman lakia eli jokainen kantaa lopultakin taakkansa itse. Ystävällisyys ja myötätunto tekevät ihmisestä paitsi onnellisen myös pidetyn. Ihminen (kuten minä), joka ei ahdistuksessaan aina pysty olemaan ystävällinen, mielletään epämiellyttäväksi henkilöksi. Tämä johtaa usein siihen, että ihminen eristäytyy yhä enemmän, mikä syventää pahaa kierrettä.

Yritän kohdata varjoni, johon tietenkin sisältyy myös mustasukkaisuus. Prinssini syytti minua mustavalkoisesta ajattelusta; häneen maailmansa on täynnä värejä. Tuossakin syytöksessä on kyllä ideaa. Olemme molemmat narsisteja. Ei siis vain hän, vaan myös minä, ainakin jossain määrin. Uskon edelleen, että olemme parisieluja, vaikka emme koskaan pääsisikään harmoniseen suhteeseen. (Ei Eino Leinokaan koskaan avioitunut Onervansa kanssa.) Jollain tasolla olen nähnyt tämän kaiken epäonnistumisen jo ennalta... se on kuin ansa, jonka vainottu eläin näkee ja juoksee siihen silti pelkkää epätoivoisuuttaan...

Etsijä kirjoitti 22.10.2011 12:33

"Ihmisen osa on kokea.
Kärsimys on jokaisen elämässä tavalla tai toisella ajoittain ehkä enemmänkin läsnä.
Lohduttaako toisen kärsimys?
Entä jos toinen jakaa omaa kärsimystäni niin, että olen yltympäri otettu?-)) "

Pohdinpa vaihteeksi esittämiäsi kysymyksiä. Voisiko olla niin, että ihmisen osa on paitsi kokea myös oppia kokemastaan? Toisen kärsimys lohduttaa vastavuoroisuuden kautta, mutta se myös lisää omaa ahdistusta. Ahdistunut ihminen yleensä torjutaan, ja häntä neuvotaan menemään terapiaan tai tavalla tai toisella vetäytymään levittämästä omaa ahdistusta toisiin. Ahdistuneen kohtaaminen on poikkeuksetta raskasta.

Kristityssä kulttuuripiirissämme useimpia meistä hallitsee dikotominen näkemys maailmankaikkeuden tasapainosta eli hyvästä ja pahasta/Jumalasta ja paholaisesta. Tämä johtaa pahan ulkoistamiseen. Voimme vielä myöntää ristiriitatilanteissa käyvämme taistelua hyvän ja pahan välillä, mutta oman varjonsa kohtaaminen on niin tuskallista, että yleensä teemme kuten Varpushaukka Ged Maameren tarinoissa: juoksemme sitä pakoon vaikka maailman ääriin. Tarina opettaa meitä, että ainoa tapa kukistaa varjo on kohdata se. (Ursula LeGuin onkin perehtynyt taolaisuuteen, ja itämaisiin uskontoihin kuuluu sentyyppinen monismi, jossa paha ikään kuin sisältyy hyvään mystisellä tavalla, joka on meidän kulttuurillemme aika lailla vieras.)

Oman kärsimyksensä jakaminen toisen kanssa on suunnattoman lohduttavaa, mutta ei kumoa karman lakia eli jokainen kantaa lopultakin taakkansa itse. Ystävällisyys ja myötätunto tekevät ihmisestä paitsi onnellisen myös pidetyn. Ihminen (kuten minä), joka ei ahdistuksessaan aina pysty olemaan ystävällinen, mielletään epämiellyttäväksi henkilöksi. Tämä johtaa usein siihen, että ihminen eristäytyy yhä enemmän, mikä syventää pahaa kierrettä.

Yritän kohdata varjoni, johon tietenkin sisältyy myös mustasukkaisuus. Prinssini syytti minua mustavalkoisesta ajattelusta; häneen maailmansa on täynnä värejä. Tuossakin syytöksessä on kyllä ideaa. Olemme molemmat narsisteja. Ei siis vain hän, vaan myös minä, ainakin jossain määrin. Uskon edelleen, että olemme parisieluja, vaikka emme koskaan pääsisikään harmoniseen suhteeseen. (Ei Eino Leinokaan koskaan avioitunut Onervansa kanssa.) Jollain tasolla olen nähnyt tämän kaiken epäonnistumisen jo ennalta... se on kuin ansa, jonka vainottu eläin näkee ja juoksee siihen silti pelkkää epätoivoisuuttaan...

Desper puhuu asiaa: itsen helliminen on todella tärkeää kun maailma murjoo,
tai oma mieli!
Miksi meissä on niin ylettömän syvästi itseä syyllistäviä asenteita?!
Ahdistuksen kohtaaminen on vaikeaa.
Jaettuna sen kohtaaminen on puolet siitä vaikeudesta.
Vain sellaisella on volyymia - voimia - kykyä? - jakaa toisen ahdistusta, joka itse on saanut kokea oman ahdistuksen jakamista jonkun toisen kanssa.
Jolle voimakas ahdistus on tuttu tila koettuna, mutta jaettuna voitetuksi koettu.
Varjojen maata kannamme itsessämme.
Kukaan ei ole varjoton.
Tämä prinssi ei taida tajuta kuinka luo varjoaan sinun päälle, tiedostamattaan?
Riittäisi kullekin oma määränsä varjoa,
ravistele itsestä se hänen osansa varjoista!
Helppo(sivusta) ehdottaa, vaikea kokea!
Omia tunnekoukkuja vastaanhan sinä taistelet, etkö -?
Hän on kuin kala kuivalla maalla vesissäsi,
ei ymmärrä sitä miten kivuliasta on jokainen myönteinen ele, jota sinua kohtaan osoittaa -?
Eristäytyminen ei auta,
ellei eristä itseään siitä tuntemisesta - kivusta - miten -?
ei minusta ole kertojaksi?

Irtautuminen jostain(haaveen kantamisesta) voi kiinnittää johonkin kantavaan haasteeseen jonka myötä voi aueta jotain uutta mikä oikeasti kantaa ja vahvistaa?
Voiko (mitään)uutta tulla,
ellei raivaa uudelle tilaa luovuttaen jostain mikä vienyt elintilaa ja voiman?
Pointsi taitaa olla tuossa halussa luovuttaa?
jota ei ole? mutta itsesi hyvästä olostako haluat yhä luovuttaa?

Siksi kai ihminen elää;
oppiakseen rakastamaan
ja luopuakseen lopulta siitä, kaikesta, jota (liikaa) rakastaa?

Ei tässä todellakaan ollut kyse yhdestä kerrasta ja ns. epäonnistumisesta, vaan loppujen lopuksi siitä, että kyseinen mies on antanut minulle vuoroin toivoa ja vuoroin torjunut luotaan. Välillä on halailtu hyvinkin intiimisti, mutta sitten hän ei ole kuitenkaan suostunut olemaan kanssani "kunnolla". Ja se on ollut hyvin raskasta... ilmeisesti hän ei ole ymmärtänyt, miten raskasta tämä on ollut minulle ja aivan erityisesti se, että hän hylkäsi minut kokonaan seitsemäksi kuukaudeksi.

Nyt on välillämme kuitenkin avautunut edes keskusteluyhteys ja pahimmat lukot on saatu aukaistua. Tuskin tästä kuitenkaan koskaan mitään parisuhdetta tulee, ei myöskään sen toisen kanssa.

Minulla on muuten todella paljon omia menoja ja harrastuksia, joten en ole aivan tyhjän päällä. Mutta eikö jokainen kaipaa omaa kultaa, jolle kertoa huolet ja jota vähän halia?

Etsijä kirjoitti 24.10.2011 16:37

Ei tässä todellakaan ollut kyse yhdestä kerrasta ja ns. epäonnistumisesta, vaan loppujen lopuksi siitä, että kyseinen mies on antanut minulle vuoroin toivoa ja vuoroin torjunut luotaan. Välillä on halailtu hyvinkin intiimisti, mutta sitten hän ei ole kuitenkaan suostunut olemaan kanssani "kunnolla". Ja se on ollut hyvin raskasta... ilmeisesti hän ei ole ymmärtänyt, miten raskasta tämä on ollut minulle ja aivan erityisesti se, että hän hylkäsi minut kokonaan seitsemäksi kuukaudeksi.

Nyt on välillämme kuitenkin avautunut edes keskusteluyhteys ja pahimmat lukot on saatu aukaistua. Tuskin tästä kuitenkaan koskaan mitään parisuhdetta tulee, ei myöskään sen toisen kanssa.

Minulla on muuten todella paljon omia menoja ja harrastuksia, joten en ole aivan tyhjän päällä. Mutta eikö jokainen kaipaa omaa kultaa, jolle kertoa huolet ja jota vähän halia?

Hän ei ilmeisesti ole samassa mitassa 'rohkea' - jossain aiemmassa viestissäsi kerroit
hänen suoraan myöntäneen pelänneensä reaktioitasi?
Kaikissa ihmisissä ei ole kanttia vahvoihin tunteiden ilmaisemisiin?
Kanttia tai haluakaan?
Rohkeutta kysyy avautua kokemaan, jos ei ole siihen astisen elämnsä aikana saanut kokea vahvoja elämyksiä; jos on elämä ollut jotenkin suojattua tai 'vartioitua', säännösteltyä?

Kyllä minäkin kaipaan, että olisi joku jolle saisi olla 'erityinen'.
Joka olisi erityinen ja kykenisi hyvään henkiseen kuin fyysiseenkin läheisyyteen.
Kaipaan vaikkakin kuin en usko että sellaisen elämä minulle vielä soisi.
Mitä pidempään elän yksin, sitä haastavampi vierelleni varmaankin löytää tie tykö?

Vietin viikonloppuna aikaa mm. Taavi Kassilan kääntämän ja kommentoiman Bhagavad Gitan kanssa. Mielenkiintoinen teos. Siinä painotetaan ihmisen tehtävää löytää itsestään riippuvuuksista vapaa kaikkiin kohdistuva rakkaus tai myötätunto. (Buddhalaiset painottavat myötätuntoa, kristityt käyttävät mieluiten "rakkaus"-sanaa, mutta universaalin yhteyden tunteen kokemus lienee yhteinen). Vain sitä kautta voi etsijä löytää pysyvän onnen, näin väitetään.

Aika kovat ovat vaatimukset. Oma ego pitäisi voida kukistaa ja koko ajan vahtia itseään, ettei kiintyisi mihinkään eikä kehenkään, koska kaiken voi menettää ja kaikki myös tullaan menettämään... viimeistään kuolemassa, kun jätämme tämän tason. Samaan aikaan painotetaan, ettei saisi masentua eikä lannistua mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä.

Onko minusta tähän, jokainen varmasti kysyy itseltään. Olisinko sittenkin mieluummin tyydytetty sika kuin kysymyksiä esittävä Sokrates? Sika edustaa meidän mukavuusluontoamme, sitä nautiskelijaa meissä. Johtuuko sitten ihmisen melkoisesta aivokapasiteetista vai mistä, että sikailu ei pidemmän päällä tyydytä etsivää ihmistä, vaan hän haluaisi vastauksia Suuriin Kysymyksiin eli sellaisiin, kun miksi olemme olemassa ja mikä on elämämme tarkoitus.

Luulen, että jokaisessa ihmisessä on tämä kaipaus olla jollekulle aivan erityinen. Minulle oikea ihminen olisi sellainen, jossa vaistoan tämän saman kaipauksen ja halun tietää ja löytää vastauksia. Ikävä kyllä deittimarkkinoilla sellaiset miehet ovat harvassa. Ehkä heitä pitäisikin etsiä jostain muualta? Naisia tuntuu jokaisessa henkisessä tapahtumassa olevan enemmistö. Silti miehet ovat useimmiten niitä, jotka sisältöjä luovat.

Sinkkunaisten on usein vaikea löytää kumppania juuri siksi, että kaverilta toivotaan myös melkoista henkistä kapasiteettia eikä sellaisia miehiä löydy helpolla. Aina joku toinen on löytänyt heidät ensin... onko kohtaloni olla ikuisesti ns. toinen nainen tai kenties kolmas, ehkäpä kymmenes? Tai sitten jäädä täysin yksin? Vähissä ovat vaihtoehdot, mutta näistä on vain joku valittava.

Terapeuttikin sen totesi, että olen paljon paremmassa kunnossa nyt kun en ole nähnyt kipupistettäni, miestä, jota yhä rakastan kaiken tapahtuneen jälkeen. Suhde jätti syviä haavoja. Keskustelimme mm. seksistä ja seksuaalisista ongelmista, joihin minä olen törmännyt omissa suhteissani (tämä ei ole ollut ainoa). Ihmettelin, että miksi nämä ongelmaiset osuvat aina juuri minun kohdalleni...

Myös työstäni keskustelimme. Työpaikallakin on kaikenlaista ongelmaa ja ristiriitaa. Saa nähdä, koska kupla puhkeaa. Työpaikkakiusaamisesta puhutaan paljon, mutta ongelmat ovat kyllä suurimmillaan silloin, jos kiusaaja on esimies ja samalla tämä on vielä melkoinen narsisti. Olen lukenut, että silloin neuvotaan usein vaihtamaan työpaikkaa tai ainakin työpistettä. Minulla on omat erityiset syyni pysyä nykyisessä pisteessäni, ja ihmettelen myös, pitäisi koko yksikkömme henkilökunta panna samalla vaihtoon, koska narsistiesimiehestä kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Niin tai näin, nyt asiaa käsitellään jo korkeammallakin taholla. Saa nähdä, millaisia myrskyjä siitä seuraa, ja miten me kaikki ne kestämme.

Yksi esimiehistämme onkin ollut jo kahteen otteeseen masennuksen takia sairaslomalla ja vaihtaa nyt vähän helpompiin tehtäviin. Aika soppa on meillä kiehumassa siis, ja pitäisi itse vain kyetä pitämään pää kylmänä ja osata luovia kunnon diplomaatin tavoin, mikä ei todellakaan ole aina helppoa. Onneksi oma suisidaalisuuteni on hieman hellittänyt. Tai oikeastaan aika paljonkin, kun ristiriitaisia tunteita minussa herättänyt mies omine seksuaalisine ongelmineen on väistynyt hieman sivummalle.

Paras ystävättäreni on myös tuskaillut oman depressionsa kourissa, lääkityksellä hänkin. Kylläpä on kurjaa, kun niin monella menee huonosti eikä aina osaa auttaa, vaikka yrittääkin. Onneksi hänellä on uskollinen aviomies ja hienot, jo aikuistuneet lapset sekä hyvä hoito. Tiedän, että hän on luopunut paljosta tukeakseen miestään ja lapsiaan, joista vanhin on oma kummilapseni, mutta joskus olen hivenen kateellinen kaikesta tuosta perheonnesta, kun itsellä ei ole ketään. Toisaalta, minä olen luonut jonkunlaisen uran ja kaikkea ei koskaan voi saada.

Joku viisas kirjoittikin joskus, että unelmilla on taipumus toteutua, mutta sitten ne lakkaavatkin olemasta unelmia. Eli ihminen harvoin osaa iloita kaikesta, mitä hänellä on, kun levoton mieli haluaa jatkuvasti jotain lisää. Tämän takia mietiskely ja tyytyväisyyden opettelu on meille jokaiselle tärkeää. Oikeastaan se onkin tärkein tehtävämme tässä elämässä. Yritän tätä ajatella. Loppujen lopuksi seksuaalisia paineitaan voi kukin purkaa itsekin. Ilmankos pornolla ja kaikella siihen liittyvällä kamalla on niin paljon menekkiä!

Ystävyys onkin jo ihan toinen juttu. Se tarkoittaa sitä, että on olemassa joku tai joitakuita, jotka aidosti välittävät meistä ja auttavat parhaansa mukaan. Ystävyys ei ole kaupan ja siksi hyvät ystävät ovat kultaakin arvokkampia. Ystävän voi myös menettää, esimerkiksi oman tai toisen depressiolle. Tämäkin on koettu. Toivottavasti aito ystävyys kykenee uusiutumaan ja vahvistumaan myrskyissä. Toivossa on hyvä elää.

Ihme ja kumma: kipu on hellittänyt! Pystyn taas menemään mukaan sosiaalisiin kuvioihin, joista jouduin luopumaan puoleksi vuodeksi mustasukkaisuuden ja ahdistuksen vuoksi. Olen taas oma itseni. Juttelen kaikkien kanssa iloisesti ja rauhallisesti. En tosin ole nähnyt ko. paria paikalla, mutta joka tapauksessa. Pärjään, jaksan, kykenen.

Mustasukkaisuus on aika h-moinen vyyhti. Tässä monimutkaisessa triangelidraamassa, jossa minä, mies ja se toinen nainen (vai oliko hän sittenkin ensimmäinen?) olemme viime vuodet eläneet, on ollut aika vähän voittajia, mutta paljon häviäjiä. Kuvio ei ole se tavallisin, koska kukaan meistä ei ole naimisissa kenenkään kanssa eikä kyseisellä miehellä ole ihan täydellistä seksisuhdetta kummankaan kanssa - eikä ole koskaan ollutkaan. Silti me naiset olemme olleet hirvittävän mustasukkaisia toisillemme.

No, hänhän se on ollut pelin voittaja, tämä kerran niin kaunis vaaleaverikkö, minä olen vain syrjähyppy heidän herttaisessa tarinassaan. Viettelijätär, jonka kanssa ikään kuin vain li- tai hipaistiin huulia ja sitten pyyhittiin huolellisesti pois koko häpeällinen puna. Tämä toinen, nuorena hyväksikäytetty, ikuinen neitsyt on korjannut koko potin ja valloittanut miehen sydämen... minä olen ollut sivulause pitkässä ja oikullisessa kertomuksessa, joka on ollut pitkälti itse kirjoittamani.

Terapeutti kehotti minua käymään seksivälinekaupassa. On totta, että jotain tyydytystä voi tuollaisestakin saada. Henkisesti autoseksi jättää ihmisen kyllä lohduttoman yksinäisyyden tilaan, mutta onneksi elämässä on niin valtavan paljon muita antoisia ulottuvuuksia.

Olen kyllä miettinyt, aloittaisinko jonkun kanssa suhteen ihan vain sen takia, mutta toistaiseksi sopivaa ei ole löytynyt. En kuitenkaan enää itke enkä lyö päätäni seinään sen takia. Minulla on mielenkiintoinen työ ja valtavasti harrastuksia, olen todella aktiivinen ja puuhakas. Sublimointi onnistuu, kun kokemusta on riittävästi. Minun kokemukseni on lähes elämän mittainen.

Toisaalta autoseksi (eli itsetyydytys)kin on parempi vaihtoehto kuin torjutuksi ja loukatuksi tuleminen toisen osapuolen taholta. Kyllä kuuminkin rakkaus kuolee, jos sen päälle jatkuvasti heitetään ämpärikaupalla kylmää vettä.

Näin tänään. Kenties huomenna jo toisin? Mutta nyt on hyvä. Ei haittaa, vaikka ulkona on pimeää kuten aina marraskuussa. Minulla on toivon ja hyvän mielen kynttilä sydämessäni. Joskus valkopukuinen Lucia on armollisempi kuin riehakas kukkahattu Vappu. Joskus rauha on riehaa arvokkaampi. Ja pimeys lempeämpi kuin suojaton, räikeä kevätvalo.

Etsijä .. Olet paras! Tekstisi kuulostaa niin tutulta, sarkasmi ja kaikki. Kuinka saan sinuun yhteyttä?

Aikuinen MIES

Vai niin, hyvä Sparky... nyt alkoi jo naurattaa! Kun sarkasmi lopulta taipuu huumoriksi, ollaan ihanalla toipumisen tiellä. En tiedä Sinusta mitään... onko Sinulla omaa ketjua täällä?

Nimimerkin suojassa on hyvä kirjoitella, mutta tutustuminen onkin jo toinen juttu. Voit olla vaikkapa joku tuttavani, joka on tunnistanut minun kirjoituksistani ja nauraa minulle. Vaikka eihän sekään mitään, minä nauran jo mukana. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun kipu on viimein hellittänyt.

Eli siis jos todella haluat jutella, kerro jotain itsestäsi, niin mietitään sitten jatkoa. 😉

Etsijä

Olen 29 vuotias mies, pk seudulta. Itse käyn juuri läpi pitkän suhteen päättymistä kun nainen vain yhtäkkiä sanoi että haluaa eron koska en ole samanlainen kuin ennen. Tämän jälkeen paljastui kun menin psykiatrille ja psykologille että olen kärsinyt masennuksesta jo monta vuotta mutta eipä häntä kiinnostanu pysyä rinnallani ja auttaa vaikka itse kyllä pysyin hänen rinnallaan kun hänelle oli nuorena suuriakin ongelmia. Tässä sitä yritetään päivä kerrallaan pyrkiä eteenpäin. Olisi hauska edes jutella kanssani huumorisi osuu minuun =)

Hmm... taidanpa olla Sinulle hivenen liian vanha, ellet sitten satu tykkäämään puumanaisista. Mutta vakavasti puhuen: useat meistä elävät illuusiossa, että persoonallisuutemme on aina se yksi ja sama, vakaa kuin kallio. Tämä on tietenkin yhtä puppua. Persoonallisuutemme muuttuu koko ajan ja siihen vaikuttavat niin ikä, sukupuoli, hormonitoiminta, elämänkokemukset kuin sairaudetkin.

Depressio ikävä kyllä muuttaa persoonallisuutta. Tämän olen itsekin kokenut. Ennen niin innostunut ja moneen motivoitunut ihminen ei vain enää jaksa kiinnostua kuin joistakin harvoista asioista tai ehkä ei enää juuri mistään. Juuri tämän takia tehdään psykologisia testejä, joiden yksi komponentti on seksuaalinen halu (jonka yksi ulottuvuus on tietysti myös kyky). Kuinka ihmeessä ihminen, joka ei tunne oloaan oikein mukavaksi tässä elämässä, voisi olla kiinnostunut muista tai tuntea seksuaalista halua?

Valitettavasti tämä ymmärretään usein väärin. Aika räikeä esimerkki on mielestäni Anna-Leena Härkösen kirjoittama kirja Ei kiitos. Siinähän kerrotaan naisesta, jonka mies viihtyy netistä ja kieltäytyy jatkuvasti kohteliaasti seksistä, vaikka nainen mitä yrittäisi. Niinpä tämä alkaa etsiä avioliiton ulkopuolisia kokemuksia.

Pointtihan on mielestäni siinä, että kyseinen mies on masentunut. Hän löytää sitten verkosta vertaistukea. Oman vaimon jatkuvat lähestymisyritykset maistuvat puulta. Traagista on, että nainen ei ymmärrä eikä mielestäni edes yritä ymmärtää. Siksi kirjan äitelä loppu onkin niin äärettömän epäuskottava.

Jos toinen osapuoli ei ymmärrä, suhde melko varmasti päättyy eroon, etenkin jos ei olla virallisesti naimisissa. Olen vähän vanhanaikainen tässä (vaikka seksuaalisesti olenkin vapaamielinen), sillä mielestäni petikumppaniaan kohtaan tulee olla ymmärtäväinen ja uskaltaa kohdata toinen myös tunnetasolla. Jos jompikumpi on masentunut, täytyy yrittää auttaa ja tarvittaessa hakea ammattiapua. Niinhän Sinä teitkin. Kurjaa, ettei kumppanisi ymmärtänyt, mutta elämän ikävä tosiasia on, että vakavassa kriisissä ystävät usein jättävät. Eli akanat karsiutuvat ja jäljelle jäävät vain ne todelliset helmijyvät: uskolliset ystävät kaikissa elämän myrskyissä.

Juuri tätähän se avioliittolupaus mielestäni tarkoittaa: lupaan rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä. Paljon luvattu; helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Myötäkäymisissä rakastamiseen ei tarvita suurta taitoa. Vastoinkäymisessä tukeminen on paljon vaativampaa. Silloin ei enää puhuta siitä, mikä tuottaa nautintoa, vaan jostakin paljon suuremmasta ja syvemmästä.

Siis: etsi sellaista ystävää, joka ei hylkää Sinua vaikealla hetkellä. Vain hän on oikea ystäväsi. Muut ovat pelkkiä tuttuja eikä heitä kannata jäädä kaipaamaan.

Vysotsky sanoi sen vain kauniimmin Ystävän laulussa...
http://www.youtube.com/watch?v=sREk3WmG7Ao

Hei Etsijä 🙂

Olen jo muutaman päivän ajan seurannut ketjuasi ja on sanottava, että tekstisi kautta olen myös "ymmärtänyt" muutamia uusia asioita itsessäni...ja yleisesti elämässä.
Ihailen taitoasi ilmaista itseäsi sanallisesti näin tekstin muodossa, koska itse tuskin siihen koskaan noin hienosti pystyn. Suuri osa kirjoituksistasi on vain kuin omiani. Tuntuu, että itselläni päässä on asiaa niin paljon, että ne on vaikea pukea sanoiksi...tai että pitäisi osata päättää mistä kaiken aloittaa 🙄
Kuitenkin itse itseni tutkiminen on saanut alkunsa muutamia viikkoja sitten ja jo nyt olen löytänyt joitain vastauksia mitkä toivottavasti helpottavat elämääni 🙂
Olo on kuin raakileella, joka haluaa kasvaa meheväksi ja ennenkaikkea eheäksi - yrittää unohtaa kaiken "pahuuden" ja ihmisten julmuuden ja päästää ihmiset lähelleen ilman valtavaa ennakkovarausta...
Haluan kiittää sinua kirjoitustesi jakamisesta "maailmalle" ja kertoa, että ainakin tälle se on avartanut maailmaa ja se vain on NIIN totta, että jotenkin elämä ja sen mukana tulevat asiat tuntuvat helpommilta kun ymmärtää, ettei ole yksin tai ainoana asiodensa kanssa...takertuen kirjoitukseesi Ei Kiitoksesta niin on rikkaus myös itse ymmärtää, ettei se kumppani välttämättä pysty ymmärtämään täysin toista jos hänellä itsellään ei ole kokemusta moisesta ja on puolivoittoa ymmärtää itse hakea sitä vertaistukea muualta 🙂👍 itse olen kai vuosia jo toivonut jonkinlaista tukea ja ymmärrystä mieheltäni saamatta sitä, koska toisen on varmasti vaikea ymmärtää sitä kaikkea ailahtelevuutta jne. Ja olen jollailla kääntänyt asiat vuosien saatossa niin, että mies onkin aina "kaikkien muiden paitsi minun puolellani" eli jotenkin minua vastaan ja nyt alan vasta ymmärtämään oman mieleni osuuden asiaan...

Hyvää syksyä ja alkavaa talvea 🙂

Kiitos Mustavalkea Sinulle ja kiitokset samalla myös tämän sivuston ylläpitäjille! Teette arvokasta ja hyvää työtä auttaessanne ihmisiä verkostoitumaan ja avautumaan nimimerkin suojassa omasta elämästään. Kaikkihan me valaistumattomat elämme sellaisessa harhassa, että oma elämämme on ainutkertainen ja kukaan muu ei voi ymmärtää meitä täysin, koska olemme niin ainutlaatuisia.

Todellisuudessa elämä on Ykseys ja kaikki näkemämme valo on vain heijastusta suuren prisman eri väreistä. Niinpä myös eroottinen rakkaus ja tuska ovat saman kolikon kaksi puolta. Me himoitsemme rakkautta uskoen, ettei tuska iske koskaan meihin raatelevaa seivästään... mutta juuri niinhän meille käy. Meille valmistautumattomille.

Luen juuri oikein mielenkiintoista kirjaa: Lauren Oliver: Delirium. Rakkaus on harhaa. Tässä scifi-fantasiassa kerrotaan nuoresta naisesta, jonka äiti on tehnyt itsemurhan sairastuttuaan amor deliria nervosaan eli tuhoisaan rakkauden tautiin. Tyttö Lena kasvaa tätinsä ja setänsä hoivissa yhteiskunnassa, jossa rakkaus on kielletty. 18-vuotiaat joutuvat kaikki kokemaan proseduurin eli eräänlaisen aivoleikkauksen, jossa heidän tunne-elämänsä latistuu tavanomaisen tasaiseksi. He saavat tämän jälkeen mennä naimisiin yhteiskunnan heille valitseman kandidaatin kanssa, mutta heidän avioelämästään puuttuu kaikenlainen intohimo ja siihen sisältyvä kärsimys. (Olisikohan kirjoittajalla ollut mielessä ne taannoiset lobotomialeikkaukset, joita tehtiin ns. hysterian oireista kärsiville?)

Lena on 17-vuotias nuori nainen, jonka elämä mullistuu, kun hän tapaa kaikkia normeja ja tabuja rikkovan Alexin, johon hän tietenkin rakastuu. Rakastuneita vainoavassa totalitäärisessä valtiossa nämä salarakastuneet piileskelevät ja piilottelevat Lenan odottaessa kauhulla maagista 18-vuotispäiväänsä ja tulossa olevaa hirvittävää proseduuria... onko mitään keinoa paeta ja mitä siitä seuraisi?

Tässäpä paljon ajatuksia antavaa luettavaa meille sydämensä särkeneille. Huvittuneena luin listaa deliriumin oireista ja totesin sairastaneeni niistä useampia. Hullu rakkaus todella tekee meistä zombeja, se antaa paljon ja lopulta ottaa vielä enemmän... mutta kyllä siitä voi lopultakin toipua.

Aina ei tuo kohtalokas tauti johda kuolemaan. Ei johtanut minunkaan kohdallani, vaikka rajatiloissa jo käytiin.

Näin tänään taas exän ja hänen tyttöystävänsä onnellisina yhdessä. Nyt jo kestän kohdata heidät edes jollakin tavalla vetämättä kuviteltua revolveria esiin käsilaukusta. Ei se helppoa ole, ei todellakaan, mutta enää en hajoa palasiksi. Olen Minä, olen itse itselleni kylliksi...no jaa, joka tapauksessa pystyn siihen ja olen ylpeä itsestäni.

Toinen lukemani kirja on Naimisissa narsistin kanssa. Siinäkin on paljon mielenkiintoista pohdittavaa. Onko exäni narsisti? Ainakin monenlaisia narsistisia piirteitä hänestä löytyy. - Myös exän exä, entinen avomieheni on käynyt luonani teellä. Hänkään ei enää tunnu yhtä vastenmieliseltä... alan siis selvästi parantua. Luojan kiitos!

Sparky kirjoitti 13.11.2011 23:42
Etsijä .. Olet paras! Tekstisi kuulostaa niin tutulta, sarkasmi ja kaikki. Kuinka saan sinuun yhteyttä?
Aikuinen MIES

😎