Sain ex-rakkaaltani pitkän viestin, jonka sävy on aivan tyrmäävä. Rivien välistä voin lukea, miten hän pelkää minua ja elinvoimaani ( = seksuaalisuuttani), jossa hän näkee demonisia piirteitä. Apuun huudetaan Pyhää Kolmiyhteisyyttä ja vaikka mitä voimia.

Voi hyvä Luoja! Oletteko koskaan kokeneet, miltä tuntuu, kun lyödään Raamatulla päähän? Nyt tiedän senkin. Minua lähestytään raamatunlausein ja samalla mies kohottaa itsensä minun ja muiden tavallisten kuolevaisten yläpuolelle... minun pitäisi hillitä himoni!

Jos totta puhutaan, olin viimeksi sukupuoliyhteydessä muistaakseni joskus 2000-luvun alussa pari kertaa (ex-avopuolisoni kanssa) ja sitä ennen pidin seitsemän vuoden paussin. Että näin himokkaasti tässä on eletty.

En enää jaksa edes surra. Olen itkenyt niin paljon, ettei enää edes itketä ja raivonnutkin olen niin paljon, etten jaksa olla enää edes murhaavan vihainen. Olen vain tyhjä ja surullinen.

Suoritan tätä elämää vain hiljalleen pois päivän kerrassaan. Hiljakseen, joo joo, kohti hautaa. Olisko jossain joku, joka aidosti välittäisi minusta? Viimeaikaisten kokemusten jälkeen ottaisin kumppaniksi vaikka ateistin. Mieluummin sellainenkin kuin uskovainen, joka haavoittaa toista omimalla Jumalan omiin nimiinsä.

Kenties hän onkin piilohomo? Sellaiset mielellään keräilevät kokemuksia, flirttailevat eivätkä kuitenkaan pysty varsinaiseen aktiin. Minun täytyy vain unohtaa hänet. Kaipa se on mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Kenties onnikin?

Hei kaikille!

Löysin nämä sivut vasta tänään, kun omasta avoerostani on kulunut pian kaksi kuukautta. On ollut lohdullista löytää vertaistukea näiltä sivuilta. 20 vuotta kestänyt avoliitto on nyt takana. Mitä siihen sisältyi? Muutin toiselle paikkakunnalla puolisoni takia ja jätin tutut kotikonnut. Aluksi vietimme kaiken ajan puolisoni kotipaikalla, kunnes ostimme oman kodin. Opiskelimme molemmat. Ihmettelin joskus, miten onnellisia olimmekaan. Melkein toivoin, että jotain dramaattista tapahtuisi. Kaikki oli niin tasapaksua ja hyvin. Olen rikkinäisestä lapsuuskodista ja kaikki normaali tuntui kai sen takia aluksi niin normaalilta ja ihanalta. Mutta...sitten kaikki muuttui. Aloin odottaa lastani. Ihmettelin miksi puolsoni ei ilahtunut asiasta yhtään..ei halausta, ei mitään. Lapsemme syntyi ja yksi päivä löysin varastostamme laukun. Laukussa oli kondomeja, postikortteja ja kirjeitä naisilta. Pian selvisi, että hänellä oli ollut raskauteni ajan suhde toimistosihteeriinsä. Selvisimme kriisiistä jotenkin ja jatkoimme eteenpäin. Pian alkoi salailu työvuoroista ja omista menoista. En ikinä tiennyt onko mies töissä vai missä. Olin lapsen kanssa täysin kahden. En enää luottanut häneen. Puolison äiti alkoi myös syytellä ties mistä - jopa raskauteni ei ollut normaali keisarileikkauksen takia. "Meidän suvussa kaikki ovat syntyneet normaalisti.." Lopulta alkoi toisen halveksunta, tee itsellesi jotain-kommentit, et omista mitään jne. Puoliso omistaa metsää, mutta muutoin kaikki päivittäisraha-asiat olivat yhtä kitsastelua. Hävetti lähteä kauppaan, kun kassalla alkoi väittely kuka maksaa. Samoin etelänmatkat olivat yhtä valitusvirttä bensan, ruuan ties minkä hinnasta. Maksoin aina puolet, ihan kaikesta. Ostin hulppeita joulu- ja syntymäpäivälahjoja puolisolle ja hänen sukulaisilleen. Itse jäin joko ilman tai sain halpis-mallin Valintatalosta. Väsyin ja tajusin, että tämä oli tässä - ostin heinäkuussa asunnon. Yhteinen kotimme on myymättä, mutta maksan senkin kiinteistä menoista vielä puolet. Ikävä entistä arkea on kova ja lapsi seikkailee kahden kodin väliä. Pettymys on suuri, kun en jaksanut lapsen takia. Harmittaa myös se, että en ole täältä kotoisin. Selviän, mutta kivun kautta! Ahdistus tulee yksin ollessa aaltoina. Itken kun itkettää. Selviän - kiitos työn, ystävien ja arjen pyörityksen 🙂

Tilanteeni nyt: suhteeni X:ään on edelleen mahdoton. Hän jatkaa seurusteluaan Y:n kanssa ja heidän näkemisensä yhdessä tuottaa minulle sanoinkuvaamatonta tuskaa ja ahdistusta. Olen joka kerran valmis hyppäämään junan alle... toisaalta haluaisin käydä samoissa harrastusryhmissä muista syistä. Ko. toiminta on minulle muutoin tärkeää.

X ei halua seksiä minun eikä muidenkaan kanssa. Ilmeisesti sitä ei ole myöskään Y:n kanssa. X on enemmän tai vähemmän impotentti, joka ei haluakaan "parantua". Mutta minä koin löytäneeni X:stä ihanteellisen kumppanin. Ilmeisesti tunne ei ollutkaan molemminpuolinen. Suhteemme on äärimmäisen jännittynyt ja oma mieleni repaleinen.

Oma exäni Z taas lähestyy minua sinnikkäästi, on yrittänyt lähestyä jo viimeisen parin vuoden ajan, vaikka hänellä on ollut muitakin välillä. Elämme molemmat puutteessa, joten saattaa olla, että päädymme vielä saman peiton alle.

Jotenkin tuntuu moraalittomalta harrastaa seksiä Z:n kanssa, jos oma mieli on kiinnittynyt X:ään, joka on johdonmukaisesti torjunut minut eikä halua minua.

Järkevin ratkaisu olisi unohtaa X. Toisaalta tuskin tulen onnelliseksi myöskään Z:n kanssa. Yksinkään ei ole aina kiva olla.

Umpikuja, josta ei ole ulospääsyä. Mitä tehdä? Sekavaa, sekavaa--- ahdistaa. 😑❓

Minulla on eräs tuttu, jolla oli siihen aikaa ihan hyvä mies. Kumpikin oli enemmän/vähemmän uskonnollisia. Nainen olisi halunnut enemmänkin perus seksiä, mutta mies ei siihen pystynyt. Mies kuitenkin puhui, että jos menevät naimisiin, niin sitten tilanne muuttuu. Kun ehkä vuoden päästä menivät naimisiin, niin tilanne jatkui samana. Lopulta suhde loppui muidenkin ongelmien takia.
Kuitenkin tilanne on kääntynyt nykyään niin, että tämä nainen on uusissa naimisissa (vuosien jälkeen) ja nyt nainen ei halua kunnon seksiä vaikka mies on tosi kärsivällinen ja todella hyvä mies yleisesti. Kummallista miten elämän vaakakuppi voi muuttua. 🙂

Minulla on eräs tuttu jolla meni lähemmäs 4 vuotta ennenkuin pääsi irti eron tuskasta. Hän todellakin eli miehelleen ja nautti paljon yhteisistä viikonlopuista. Nykyään hän kärsii siitä, ettei uskalla päästää ketään miestä lähelleen, koskaa pelkää ylikaiken että hänet taas jätetään ja sattuu paljon...

Jos kysyt bändiltä neuvoa ongelmaasi, niin the 69 eyes varmaan vastaisi näin:

Who told you about a man without fear
Who told you about a god who does not care
Who told you about a pain that does not hurt
Who told you about a love that turns to dirt

Devils
You've got a face-to-face with your
Devils
You've got a race to race with your
Devils
You've got to find a place among your
Devils
You cannot replace your
Devils
You can’t deny
Devils
They’ll get you in the night

Alkuperäinen kielletty kopio dokumentista:

http://www.youtube.com/watch?v=Ok3vUDQmPdY

seriously:

" nämä tunnetilat

joissa liikun

liikuttavat minua

tekevät levottomaksi

olen matkalla
ja jo takaisin palaan

kyselen sieluni surua
missä olet
että pysyisin
paikallani
"

Niinpä. Jokaisella meistä on oma ristimme ja se on näköjään vain kannettava. Toisaalta kysyn itseltäni: jos (ja kun) tämä mies on ollut epärehellinen minua kohtaan tai jos hän vain ei halua minua, niin miksi roikkuisin hänessä kiinni ikuisesti?

Kaipa miehelläkin on oikeus kieltäytyä seksistä, olivat ne syyt mitkä tahansa. Ja on oikeus myös jättää ja hylätä toinen, oli hänen tilanteensa sitten ihan mikä tahansa. Papin aamen ei tätä asetelmaa ratkaisevasti muuta, ainoastaan oma päätös voi sen muuttaa. Aamen ei myöskään tee impotentista potenttia eikä ratkaise kaikkia henkilön ongelmia. Tämä mies ei ole koskaan halunnut sitoutua kehenkään ja olin naiivi kuvitellessani, että juuri minä olisin ollut hänelle se oikea.

Kenties yksinäisyys on juuri ihmisen osa? Jouduin miettimään taas tätäkin, kun sain kuulla, että terapia-anomukseni Kelalle olisi muuten valmis lähtemään, mutta nyt vaihtuukin sitten terapeutti. Eli kun löysin hyvän henkilön, niin tämä siirtyykin toisiin tehtäviin. Nyt pitäisi aloittaa alusta jonkun aivan uuden kanssa. Ei huvita yhtään, mutta toisaalta taas, jos nyt hylkään tämän mahdollisuuden, en aivan helposti saa uutta.

Vieläkään en tiedä, kuinka paljon tämä terapia tulisi maksamaan. Kelan tulisi korvata kaksi kolmasosaa, mutta se tietysti riippuu siitä, meneenkö anomus läpi. Ei tuntunut kivalta tämäkään.

Mutta pakko on vain selvitä kaikesta. Luottaa itseensä ja etsiä voimaa sieltä, mistä sitä milloinkin saa. Yhteen ihmiseen nojaava järjestelmä on liian haavoittuvainen, oli sitten kyseessä rakastettu, ystävä tai terapeutti. "Verkko" on avainsana.

Joka tapauksessa tuntuu jo paremmalta. Itse asiassa paljonkin paremmalta. Kunhan vain ei tarvitsi exää nähdä ollenkaan, niin kaikki sujuisi kyllä jotenkin. Mutta koska kohtaamiset ovat väistämättömiä, täytyy niihinkin totutella. Ensin hankkiudutaan eroon paniikkioireista, sitten opetellaan vaihtamaan muutama ystävällinen sana. Sitten vieraannutaan. Näin se menee. Näin sen on mentävä.

Verkko on avainsana, mutta onpa se harvasilmäinen...Kävin taas tänään tankkaamassa itseeni yleviä ajatuksia. Siitä huolimatta, että olen tällainen musta lammas valkoisissa vaatteissa... kuten Sirkka Turkka aikanaan niin sattuvasti runoili:

"Kun pyydän viinaa, minulle tarjotaan jäätelöä"... Voisin soveltaa tuota ja sanoa, että kun pyydän rakkautta, minulle tuputetaan Rakkautta.

Niin, niin. Ei saa pyytää. Pitää vain antaa. Niinhän se menee. Mutta entä jos et siihen kykene?

Vaihdamme vieläkin tämän exän kanssa tekstiviestejä joskus. Aina hän kauppaa minulle sitä Jumalan rakkautta. Ja minä vastaan erään papin sanoin: Me emme tunne Jumalaa muutoin kuin lähimmäistemme kautta.

Miten helvetissä joku voi omia Jumalan itselleen? Käyttää Rakkautta suojakilpenä toista vastaan? Eipä silti, että Jumala välittäisi tuosta... me emme osaa kuvitella Jumalaa kuin ihmisen kaltaisena olentona. Siksi sanoisinkin wittgensteinilaisittain: Mistä ei voi puhua, siitä on oltava vaiti.

Tunnen nykyään aikamoista tuskaa, kun ihmiset juoruilevat perhesuhteistaan tai siitä, miten onnellisia he ovat...Yksinäisyys korostuu ihmisten keskellä. Kuitenkin ihmisten joukkoon on etsiydyttävä ja naama on pidettävä peruslukemilla.

Ajattele rakkautta ja se tulee luoksesi...Minä ajattelin, rukoilin viisi vuotta, fokusoin kaikki tarpeeni yhteen henkilöön ja se oli tietysti hirveä virhe. Mutta sellaisen virheen monet yksinäiset tekevät. Kristityt uskovat, että Jumala vastaa hartaisiin rukouksiin. Ei siis tietenkään kaikkiin. Itse uskon karman lakiin, mutta, ikävä kyllä, se ei tee minua onnelliseksi, vaan yhä onnettomammaksi. Olen tietysti saattanut ymmärtää karman väärin. Mutta jos uskoo, että on ilman rakkautta siksi, että on tehnyt pahoja tekoja/ajatellut pahoja ajatuksia ja joutuu nyt sitten kärsimään näiden tekojen ja ajatusten seurauksista, niin kyllähän sitä vajoaa yhä syvemmälle.

Juuri siksi, ihan noin psykologisessa mielessä, armo ja anteeksiantamus ovat niin suosittuja. Ihminen saa niissä uuden mahdollisuuden. Mutta ovatko ne myös absoluuttinen totuus? Ja jos kärsimys on absoluuttinen totuus siinä mielessä, että se on sidoksissa himoon, kestänkö tämän totuuden?

Jotenkin on vaikea sisäistää, että normaali eroottinen rakkaus olisi niin pahasta kun Viisaat meille kertovat. Tuntuu, että juuri tämä rakkaudettomuus on sitä kärsimystä. Mutta totta kai mukana on myös oiva annos itsesääliä. Sekin on pahasta! Mitähän tässä oikein saisi tehdä ja tuntea kun kaikista ei tule Äiti Teresoita?

Kokemusperäisesti ainakin vihaansa uppoaminen on pahasta. Siinä mielessä ero on pahempi kuin kuolema. Kuolema on elämän luonnollinen lopetus, mutta erosta saa syyttää vain itseään. Erossa ihminen joutuu työstämään omaa epäonnistumisen tunnetta ja se on kova pala.

Olen minä ylpeäkin itsestäni. Ainakin siitä, etten juo...Jos joisin suruuni, olisin kai jo alkoholisti. Sen sijaan lähden jumppaan. Ei sitä oikein voi meditaationa pitää, mutta ainakin on sen jälkeen sen verran väsynyt, ettei jaksa vihata ketään, ei edes itseään...
😉

Etsijä kirjoitti 8.10.2011 12:33

Niinpä. Jokaisella meistä on oma ristimme ja se on näköjään vain kannettava. Toisaalta kysyn itseltäni: jos (ja kun) tämä mies on ollut epärehellinen minua kohtaan tai jos hän vain ei halua minua, niin miksi roikkuisin hänessä kiinni ikuisesti?

Kaipa miehelläkin on oikeus kieltäytyä seksistä, olivat ne syyt mitkä tahansa. Ja on oikeus myös jättää ja hylätä toinen, oli hänen tilanteensa sitten ihan mikä tahansa. Papin aamen ei tätä asetelmaa ratkaisevasti muuta, ainoastaan oma päätös voi sen muuttaa. Aamen ei myöskään tee impotentista potenttia eikä ratkaise kaikkia henkilön ongelmia. Tämä mies ei ole koskaan halunnut sitoutua kehenkään ja olin naiivi kuvitellessani, että juuri minä olisin ollut hänelle se oikea.

Kenties yksinäisyys on juuri ihmisen osa? Jouduin miettimään taas tätäkin, kun sain kuulla, että terapia-anomukseni Kelalle olisi muuten valmis lähtemään, mutta nyt vaihtuukin sitten terapeutti. Eli kun löysin hyvän henkilön, niin tämä siirtyykin toisiin tehtäviin. Nyt pitäisi aloittaa alusta jonkun aivan uuden kanssa. Ei huvita yhtään, mutta toisaalta taas, jos nyt hylkään tämän mahdollisuuden, en aivan helposti saa uutta.

Vieläkään en tiedä, kuinka paljon tämä terapia tulisi maksamaan. Kelan tulisi korvata kaksi kolmasosaa, mutta se tietysti riippuu siitä, meneenkö anomus läpi. Ei tuntunut kivalta tämäkään.

Mutta pakko on vain selvitä kaikesta. Luottaa itseensä ja etsiä voimaa sieltä, mistä sitä milloinkin saa. Yhteen ihmiseen nojaava järjestelmä on liian haavoittuvainen, oli sitten kyseessä rakastettu, ystävä tai terapeutti. "Verkko" on avainsana.

Joka tapauksessa tuntuu jo paremmalta. Itse asiassa paljonkin paremmalta. Kunhan vain ei tarvitsi exää nähdä ollenkaan, niin kaikki sujuisi kyllä jotenkin. Mutta koska kohtaamiset ovat väistämättömiä, täytyy niihinkin totutella. Ensin hankkiudutaan eroon paniikkioireista, sitten opetellaan vaihtamaan muutama ystävällinen sana. Sitten vieraannutaan. Näin se menee. Näin sen on mentävä.

Jäin miettimään tuota kohtaa "yhteen ihmiseen nojaava järjestelmä on liian haavoittuvainen..."

Pitkän terapian jälkeen itseen on rakentunut kuin 'toinen minä' tai paremminkin toinen silmä' - eli jäin pohtimaan tuota yhteen ihmisen nojaavaa juttua.
Siinä mielessä, että se yksi olisikin itseasiassa 'kaksi' - se minuus joka jokaisessa on itsessään ja sitten se toinen osa itseä joka on syntynyt luottamuksesta, kiinnostuksesta, vuorovaikutuksesta itseä rakentävien ihmisten kanssa,
- tällöin ei itse asiassa nojaa ainoastaan itseensä vaan niihin joista ja joisen kanssa tekemisissä olllen on maailmaansa rakentanut.

Eli vaikka ei konkreettista fyysistä tukiverkkoa olisikaan niin, että joku konkr. tulisi tai pitäisi yhteyttä ja vetäisi pois pohjamudista tilanteen niin sitä vaatiessa, vaikka ei niin olisikaan - silti on tämä sieluun sisään rakentunut verkosto - oma tukiverkko.

Näin yösydännä ei tule mieleen mitään eksaktia kohtaa osoittaa mistään elämän opuksesta - mutta tuo, kuinka oman olemisen kuuleminen olennaisin osa osata tai oppia kerta kerran jälkeen - tai musiikin termein da capo al fine - siinä olen aina alkaja minäkin.

Tsemppiä terapeutin metsästykseen! Mun terapia maksaa 74€/krt ja Kelasta saan 45€/krt takaisin. 🙂

Etsijä kirjoitti 9.10.2011 23:14

Verkko on avainsana, mutta onpa se harvasilmäinen...Kävin taas tänään tankkaamassa itseeni yleviä ajatuksia. Siitä huolimatta, että olen tällainen musta lammas valkoisissa vaatteissa... kuten Sirkka Turkka aikanaan niin sattuvasti runoili:

"Kun pyydän viinaa, minulle tarjotaan jäätelöä"... Voisin soveltaa tuota ja sanoa, että kun pyydän rakkautta, minulle tuputetaan Rakkautta.

Niin, niin. Ei saa pyytää. Pitää vain antaa. Niinhän se menee. Mutta entä jos et siihen kykene?

Vaihdamme vieläkin tämän exän kanssa tekstiviestejä joskus. Aina hän kauppaa minulle sitä Jumalan rakkautta. Ja minä vastaan erään papin sanoin: Me emme tunne Jumalaa muutoin kuin lähimmäistemme kautta.

Miten helvetissä joku voi omia Jumalan itselleen? Käyttää Rakkautta suojakilpenä toista vastaan? Eipä silti, että Jumala välittäisi tuosta... me emme osaa kuvitella Jumalaa kuin ihmisen kaltaisena olentona. Siksi sanoisinkin wittgensteinilaisittain: Mistä ei voi puhua, siitä on oltava vaiti.

Tunnen nykyään aikamoista tuskaa, kun ihmiset juoruilevat perhesuhteistaan tai siitä, miten onnellisia he ovat...Yksinäisyys korostuu ihmisten keskellä. Kuitenkin ihmisten joukkoon on etsiydyttävä ja naama on pidettävä peruslukemilla.

Ajattele rakkautta ja se tulee luoksesi...Minä ajattelin, rukoilin viisi vuotta, fokusoin kaikki tarpeeni yhteen henkilöön ja se oli tietysti hirveä virhe. Mutta sellaisen virheen monet yksinäiset tekevät. Kristityt uskovat, että Jumala vastaa hartaisiin rukouksiin. Ei siis tietenkään kaikkiin. Itse uskon karman lakiin, mutta, ikävä kyllä, se ei tee minua onnelliseksi, vaan yhä onnettomammaksi. Olen tietysti saattanut ymmärtää karman väärin. Mutta jos uskoo, että on ilman rakkautta siksi, että on tehnyt pahoja tekoja/ajatellut pahoja ajatuksia ja joutuu nyt sitten kärsimään näiden tekojen ja ajatusten seurauksista, niin kyllähän sitä vajoaa yhä syvemmälle.

Juuri siksi, ihan noin psykologisessa mielessä, armo ja anteeksiantamus ovat niin suosittuja. Ihminen saa niissä uuden mahdollisuuden. Mutta ovatko ne myös absoluuttinen totuus? Ja jos kärsimys on absoluuttinen totuus siinä mielessä, että se on sidoksissa himoon, kestänkö tämän totuuden?

Jotenkin on vaikea sisäistää, että normaali eroottinen rakkaus olisi niin pahasta kun Viisaat meille kertovat. Tuntuu, että juuri tämä rakkaudettomuus on sitä kärsimystä. Mutta totta kai mukana on myös oiva annos itsesääliä. Sekin on pahasta! Mitähän tässä oikein saisi tehdä ja tuntea kun kaikista ei tule Äiti Teresoita?

Kokemusperäisesti ainakin vihaansa uppoaminen on pahasta. Siinä mielessä ero on pahempi kuin kuolema. Kuolema on elämän luonnollinen lopetus, mutta erosta saa syyttää vain itseään. Erossa ihminen joutuu työstämään omaa epäonnistumisen tunnetta ja se on kova pala.

Olen minä ylpeäkin itsestäni. Ainakin siitä, etten juo...Jos joisin suruuni, olisin kai jo alkoholisti. Sen sijaan lähden jumppaan. Ei sitä oikein voi meditaationa pitää, mutta ainakin on sen jälkeen sen verran väsynyt, ettei jaksa vihata ketään, ei edes itseään...
😉

Totta! Harvasilmäinen on verkko mutta huolimatta siitä m i t e n harva, olennainen se, että se on ja etenkin se, että muistaa huoltaa omaa osuuttaan siinä. Turvaverkko on kahdensuuntainen näin vertaismaailmassa.

Tuo hurskasteluilla vastaaminen, mitä se auttaa ihmistä, jos ohjaa poispäin eikä kohti?-))

Karma on osa meitä. Vaikutamme valinnoilla miten valoisa se on tai ei ole.

Tuosta pyytämisestä.. sitä nimenomaan karman rakentaminen on.
Jos olen asenteiltani umpiläpipohtinutpureskelija - kuten toisinaan itseni sellaisesta kiinni saan - kuinka pääsisin eteenpäin, paikallaan polkemisen sijaan -?
Jos olen jo 'täysi' -?
Jos en koe tarvetta - enkä lupaa! - pyytää mitään keneltäkään - kuinka silloin kukaan(Elämä) voi antaakaan sitä mitä sisimmässäni(tai vaan tavan arjessani) janoan ja kaipaan?
- keneltä odotan lupaa?

Kärsimys on keskiössä tuossa absol.totuudessa.

Ihmisen osa on kokea.
Kärsimys on jokaisen elämässä tavalla tai toisella ajoittain ehkä enemmänkin läsnä.
Lohduttaako toisen kärsimys?
Entä jos toinen jakaa omaa kärsimystäni niin, että olen yltympäri otettu?-))

Tapasin ex-prinssini yllättäen tilanteessa, jossa oli muita läsnä... hirvittävää, ihmiset vitsailemassa halauksista jne. Selvittelimme kuitenkin välejämme, vähän siis. Hän vitsaili pelkäävänsä minun murhauhkauksiani. Kylläpä jaksoi naurattaa. Oli ihan entisensä, jutskaamassa jokaisen kanssa, verkostoitumassa kaikkien kanssa ja kaikkialla kuin entinen Elisan mainos. Tunteeni: äärimmäisen sekavat. Itse asiassa löin häntä poskelle hansikkaalla. Lopetin kuitenkin halaukseen... mutta hei: ei se ollut intohimoinen halaus, ei sellainen kuin minä olisin halunnut...

Miltä nyt tuntuu? En tiedä itsekään. Tiedän kyllä, rationaalinen puolisko minussa tietää, että en voi syyttää yksinäisyyden tunteestani häntä yksinomaan. En ole koskaan ollut mikään haka kevyissä suhteissa... mutta jos olen kunnossa, pystyn kyllä ylläpitämään sosiaalista julkisivua.

Exän exäkään ei halunnut tavata minua tänä viikonloppuna, kun työ vie kaikki voimat. Niinpä niin. Pysyn sinkkuna ikuisesti ja menen hautaan tyytymättömänä. En kuitenkaan ole aivan yhtä hajalla kuin vielä keväällä, silloin kun hän jätti minut....Seitsemän kuukautta olen kerännyt voimia ja vaikka kaikki tuntuukin ajoittain merkityksettömältä, touhuan jatkuvasti, kuntoilen ja teen kaikkeni pitääkseni itseni koossa. Onhan sekin jotain.

Vaikka voisin sanoa kuten Martta Niskavuori-näytelmässä: Hyvä Jumala taivaassa, anna minullekin rakkautta!
Tai jos en sitä ansaitse (kuten ilmeisesti en todellakaan ansaitse), anna edes yksi kunnon pano...Illuusio rakkaudesta?

Illuusio? Ei minulla enää ole illuusioita. En jaksa uskoa enää kehenkään. Kaikki ihmiset ovat menettämistä varten. Ellämä on sitä, että me menetämme vähitellen kaiken: työmme, ystävämme, kykymme, terveytemme, nautintomme, uskomme ja lopulta vain lakkaamme hengittämästä. Kas, siinä koko juttu.

Mutta siinä mielessä kuolema on kiinnostava, että onko verhon toisella puolellla elämää? Viisaat kertovat, että on, mutta ikävä kyllä, se ei alkuun poikkea kovinkaan paljon tästä nykyisestä. Me näemme sen, mitä haluamme nähdä myös toisella puolen. Kunnes kärsimyksen kautta vähitellen vapaudumme siitä ja alamme nähdä selvemmin.

Selvemmin? totta kai taivas on illuusio. Se on ja ei ole. Todellinen taivas ei ole jotain harhaista kuvitelmaa, vaan se on jotakin aivan muuta, jota emme kykene tässä tilassamme, omassa rajoitetussa persoonassamme käsittämään.
Mutta kun ei ole kuin tämä pieni surkea persoona!! Ja tällä vain pitää tulla toimeen.
Onni on sitä, että kestää musertavan yksinäisyyden painon murtumatta. Onni on valmius kuolla, valmius luopua. Olenko siis onnellinen? Olen ainakin siitä, että pystyin käymään tuon kapisen keskustelun särkymättä kokonaan.

Ja olen myös (kurjaa tunnustaa) onnellinen, että läimäytin sillä pehmohanskalla. Se mies ansaitsi sen. Hyttysen pistokin sattuu muuten enemmän. Totta kai olisi pitänyt tehdä kuten Jeesuskin teki eli kääntää toinenkin poski. Mutta olin itse asiassa juuri aikeissa halata tuota miestä vaikka puoliväkisin, kun hän näki jonkun tuttavansa ja alkoikin jutsata tämän kanssa. Silloin tuli hanskaa...Mutta niinhän ladytkin tekevät... elokuvissa... Tietysti häpeän myös tekoani...olen yksin syyllinen kaikkeen.

Elämäsi on todellakin kuin ruusuilla((ruusun)piikeillä) tanssimista.
Kiitos kun jaat tuntumiasi! Rehtia ja rehellistä ajatustenvirtaa on hyvä saada jakaa, eikö totta?-))
Jatkan paremmalla ajalla, sytytit pohdintoja...
hyvää tätä alkanutta aamua!

Kiitos, kiltti nimimerkki Erakoksiko. Kiitos, että jaksoit lukea ryöppyni. Vaikutat jännältä ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Meitä on varmasti monta, jotka olemme kokeneet samankaltaisia asioita.

Lisään vielä, että oli hurjaa, miten omat kauan aikaa sitten tukahdutetut syrjäytymisen, hylätyksi ja kiusatuksi tulemisen kokemukset voivatkin yht´äkkiä vyöryä ylleni, kun pitäisi keskittyä itse tapahtumaan ja ennen kaikkea ajatella järkevästi. Tunsin itseni pieneksi koululaiseksi taas, joka valittiin viimeisimpänä ja armosta pesisjoukkueeseen. Tukahdutettu yksinäisyys ja huonosti salattu viha vain vyöryivät aaltoina ylitseni... niinpä. Me emme koskaan pääse eroon noista perimmäisistä ahdistavista kokemuksista, vaikka opimme hienosti peittelemään niitä kuten kauneutta tavoittelevat naiset (joihin itsekin kuulun) peittelevät ihon kauneusvirheitä meikillä... jossain vaiheessa värit vain karisevat ja alkuperäinen suomuiho tulee esiin. Kukapa rakastaisi meitä silloin ja ottaisi syliin?

Ei kukaan enää sen jälkeen kun oma äiti on kuollut. Tämä on raaka totuus elämästä. Ei ole muuta kuin yhdenlaista rakkautta: äidinrakkautta. Kaikki muut rakkaudet ovat epätoivoinen ja tuhoon tuomittu yritys sekä vapautua siitä että elää se jälleen.

Meille on annettu rakkaus, mutta katselemme sitä vihan värittämien silmälasien läpi. Ei ihme, että se näyttää vääristyneeltä...Valo on aina läsnä, mutta silmämme ovat sokeat ottamaan sen vastaan.

Etsijä kirjoitti 17.10.2011 16:21

Kiitos, kiltti nimimerkki Erakoksiko. Kiitos, että jaksoit lukea ryöppyni. Vaikutat jännältä ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Meitä on varmasti monta, jotka olemme kokeneet samankaltaisia asioita.

Lisään vielä, että oli hurjaa, miten omat kauan aikaa sitten tukahdutetut syrjäytymisen, hylätyksi ja kiusatuksi tulemisen kokemukset voivatkin yht´äkkiä vyöryä ylleni, kun pitäisi keskittyä itse tapahtumaan ja ennen kaikkea ajatella järkevästi. Tunsin itseni pieneksi koululaiseksi taas, joka valittiin viimeisimpänä ja armosta pesisjoukkueeseen. Tukahdutettu yksinäisyys ja huonosti salattu viha vain vyöryivät aaltoina ylitseni... niinpä. Me emme koskaan pääse eroon noista perimmäisistä ahdistavista kokemuksista, vaikka opimme hienosti peittelemään niitä kuten kauneutta tavoittelevat naiset (joihin itsekin kuulun) peittelevät ihon kauneusvirheitä meikillä... jossain vaiheessa värit vain karisevat ja alkuperäinen suomuiho tulee esiin. Kukapa rakastaisi meitä silloin ja ottaisi syliin?

Ei kukaan enää sen jälkeen kun oma äiti on kuollut. Tämä on raaka totuus elämästä. Ei ole muuta kuin yhdenlaista rakkautta: äidinrakkautta. Kaikki muut rakkaudet ovat epätoivoinen ja tuhoon tuomittu yritys sekä vapautua siitä että elää se jälleen.

Meille on annettu rakkaus, mutta katselemme sitä vihan värittämien silmälasien läpi. Ei ihme, että se näyttää vääristyneeltä...Valo on aina läsnä, mutta silmämme ovat sokeat ottamaan sen vastaan.

Onkohan tuossa aiempien kokemuksien olotiloihin yhtäkisti humpsahtamisessa kyse samasta kuin omassa suojaton/kuoreton -olossa? joka oli turvallinen olo turvallisessa terapiasessiossa mutta arkielämässä ilman terapian yksityisyyden suojaa, sama olo ja tila onkin kuin uhka tai vaara joka sytyttää hälytyssignaalit jossain mielen sopukoissa?

Kiitos sanoistasi Etsijä. Myönnän eläneeni jännittävää ja mielenkiintoista elämää joka on varmaankin omat jälkensä niin sisään(kuin ulkonaisestikin) jättänyt. Olo on ajoittain 'elämälle kiitos - sain siltä paljon' -

'Luonas kai olla saan' laulaa juuri nyt Juice haudan takaa(radio yle)..

Tuo 'ylivyöry' - omassa traumataustassani yhtymäkohta sensuuntaiselle, ehkä sisällössä jotain muuta kuin sinun maailmasi 'ylivyöryissä', mutta se yhtäläisyys että kyse tunne-elämän aallokoista(tai nimenomaan siitä ettei niitä aaltoja ole).. niihin liittyen.

Tällaisena halauksen saaminen kontra antaminen ei aina niin yksiselitteisen yksinkertainen toiminta. Kuinka rohkenisi lähteä kiertämään turuja ja toreja jakamassa syliään kuin Äiti Amman, joka edelleen taitaa tehdä sitä palvelusta tälle maailmalle? Kun riittäisi 'se yksi' syli jolle saisi olla nimenomaan 'se yksi ja erityisen oma' syli.

Läheisyydennälkä on suuri kaikkialla. Myös itsessäkin.

Äidinrakkaus - sehän on isänkinrakkautta?eikö? onko? eikö ole? Rakastavathan isätkin, vaikkeivät olekaan saaneet (k)annettavakseen niin pehemää syliä kuin äidit.

Joku syvyys viisaissa sanoissasi on, kun sanotaan Jumalan luoneen äidin nimenomaan siksi, kun hän ei voi olla niin konkreettiisesti yhtäaikaa kaikkialla. Kenenkähän ajatus tuo olikaan? nyt en muista(jos ei sattunut olemaan Hammarskjöldin?).

"Kaikki muut rakkaudet ovat epätoivoinen ja tuhoon tuomittu yritys sekä vapautua siitä että elää se jälleen... "

Kiteytät niin kauniisti asioita.

Tito Colliander kirjoittaa jossain kirjassaan... " ...mutta minun lapsuuttani hallitsi vielä jokin muu: rakkaus. Äidin ja isän. Heidän rakkautensa toisiinsa ja meihin lapsiin. Se ei jättänyt tilaa tyhjyydelle ja tarkoituksettonuudelle. Se antoi kaikelle merkitystä, se sitoi toisinsa arjen päivät, loi kaikkeen valoa ja kirkkautta, tunnun eheydestä, ei pirstoutumisesta, pysyväisestä, ei hävityksestä. Tämä aina läsnäoleva ihme: kyky iloita, antaa anteeksi, rakastaa.
Se kantoi meitä eteenpäin, kantaa varmasti yhä."
(WSOY Elämän viisauden kirja(koonnut Hannu Tarmio))

Puolalaisen sananlaskun mukaan suurin rakkaus on äidinrakkaus, sitten koiran ja sitten kullanmurun...

(Ah ollapa kohti kullanmurua - .... )

Tukahdutetut tuntemukset, salatut vihat ja koetut vääryydet , ehkä niillä on se tehtävä suojata meitä kun/jos emme kestä valon vapauttavaa hiljaista tai mahtavaa voimaa?-))

Miten se Iso Kirja sanoi ..."tulette tuntemaan totuuden ja totuus on tekevä teidät vapaiksi... " olikohan se galatalaiskirjeessä?

vapaaksi mistä? niistäkin tunnesiteistäkö jotka pitävät minua orjuuttavassa riippuvaisuudessa johonkin joka jossain vaiheessa vastannut odotuksiini jollain tavalla tai tavoilla mutta jotka eivät ole riittäneet vaan niitä janoaa yhä - niin kauan kuin niissä on tehoa - tai minuun tulee irtautumisen(vapautumisen) autuas kokemus, joka jalkoinani kävelen yhä suurempaan vapauteen ja iloon?-))

ps. tuosta läimäytyksestä - mitä olen lukenut ahdistuksesi (häneen liittyen)määrää, jos olisin sinä, olisin läväyttänyt niin että mies olisi hetken istahtanut kanveesissa.... symbolisesti siis, se läväys olisi hetken kaikunut (varsinkin omissa) korvissani - ja mies olisi saanut mitä on sinulta tietämättään hurskauksillaan vongannut....

Herra EX soitti ja halusi selvitellä asioita niin kuin olin s-postiviestissäni pyytänyt häntä tekemään. Pitkin yötä niitä sitten selvittelimme, vaikka seuraavana päivänä (tänään) oli tärkeä tapahtuma. Siis minulla. Olipa hirveää. Nyt vasta rikki olenkin... 😭

Ex haluaisi edelleen olla ystäväni ja neuvoo minua jopa tyydyttämään itseni (!) ex-avomieheni kanssa. Sanoin hänelle, että minusta rakkaus on vähän muutakin kuin itsensä tyydyttämistä toisen avulla. Hän naureskeli myös, että kuningas Salomolla oli 700 jalkavaimoa. Kysyin, luuletko, että hän tyydytti ne kaikki ja ilmoitin, etten jalkavaimoksi rupea. Vakavasti puhuen hän sanoi pelkäävänsä minua ja voimaani... ettei hän todellisuudessa olisi impotentti (no kyllä ainakin sen kerran oli kun yritettiin). Mutta hällä väliä, sika, homo tai impotentti, lopputulos on sama.

Ja hänen ystävättärensä on kuulemma enkelin hänelle lähettämä. No, mitähän minä maan matonen, olisinkaan enkeliä vastaan. Silti hänen piti saada halata... kunhan oltiin julkisella paikalla. Mutta noin intiimisti hän pelkäsi, että liiskaisin hänet kuin kärpäsen. Jopas jotakin. (Toivoin, että olisin lyönyt vähän lujempaa. Pakko myöntää.)

Nyt ja varsinkin väsyneenä päässäni juoksee jatkuva herjauksien, törkeyksien ja aggressioiden virta... hirvittävää. Hän katsoi tarvinneensa etäisyyttä minusta mustasukkaisuuteni (eikö siihen sitten ollut aihetta?) ja suisidaalisuuteni takia (joka on huomattavati hellittänyt saatuaan hänestä etäisyyttä). Siis itse on mies puhdas kuin pulmunen, suunnilleen Jeesuksesta seuraava!

Olipa kerran nainen, joka rakastui intohimoisesti mieheen, joka ei välittänyt hänestä. Nainen kesti aikansa ja kosti sitten. Tappoi jonkun. Nainen joutui vankilaan ja teki siellä itsemurhan.

Tällaisia aikuisten satuja täällä tänään sepitellään. Oli kuulemma hänen niin ikävä minun hienoja loppusoinnullisia runojani. Ikävä kyllä, niitä ei enää synny. Olen liian rikki.

Nuolen haavojani yksinäisyydessä. Niin kauan kun kukaan ei ole kuollut tässä perkeleellisessä kolmiodraamassa, ollaan voiton puolella.

Hei te, mukavat vapaat miehet: oletteko te kaikki unta?

Minulla on aggressioita, se tarkoittaa: minulla on myös energiaa, luovaa voimaa. Olen sublimaation maailmanmestari, joten eiköhän piiloteta lopullisesti ne salaa postimyynnistä tilatut kaksi pornofilmiä kaappiin, jotka muistuttavat minua alennustilastani: fiksut naiset jäävät ilman, mutta ainahan heillä on kirjahylly, joka pursuaa filosofeja ja aforismeja.

Parempi sekin, kuin asekaappi. Voisi tulla kiusaus avata sen kaapin ovi.

Eli siis: tilani on taas huonontunut. Mutta toisaalta puhuminen selvitti asioita. Prinssistä on tullut lopullisesti sammakko ja prinsessa ja paha noita ovat jälleen kerran vaihtaneet paikkaa. Tämä tarina loppuu suureen ilotulitukseen ja kulissien takana noita kietoo nuoran kaulaansa. Tsemppiä teille muille, jotka olette kiltimpiä. Jatkuu ensi numerossa.😋