Hei! Aihe on itselle tuttu, siksi vastaan. Sehän on niin, että ihmistä käytetään hyväksi niin kauan, kuin ihminen itse siihen antaa luvan, eikä aseta muille rajoja. Tässä on myös se toinen puoli, että sinua ei myöskään arvosteta niin kauan, kuin noin teet. Arvostus itseä kohtaan on siis tavallaan ansaittava omalla käytöksellä.

Niinkuin olet varmasti huomannut ja niinkuin itsekin olen, on ääretön määrä ihmisiä, jotka käyttävät muiden kiltteyttä hyväkseen. Onhan se onnellista, jos tapaa jonkun, joka päinvastoin tukee liian kilttiä ihmistä toiseen suuntaan. Se tukeminen ei vain ehkä ole niin yksinkertaista ja helppoa, kun on tosiaan tällä kiltillä ihmisellä siinä touhussaan mukana nämä vahvat tunteet, kuten syyllisyys ja arvottomuus. Sikäli koukuttavia tuntemuksia, ettei niistä ihan heti pysty päästämään irti ja niin ne ohjaavat ihmisen olemista.

Kiltteyttään kannattaa myös arvostaa. Liika kiltteys on tietysti eri asia, mutta ajattelen, että kiltteys on suunnattoman hieno luonteenpiirre. Kaikki eivät sitä arvosta, mutta itse olen alkanut olemaan onnellinen tästä piirteestäni. Liika kiltteys tarkoittaa sitä, että antaa toisten kävellä ylitseen. Sellaisesta tulee itselle huono olo ja sitä en itse pysty arvostamaan, mutta kiltteys sinänsä on monessa tilanteessa upea asia, kun se yhdistyy itsensä tuntevaan ja itseään arvostavaan, rajojaan ja puoliaan pitävään olemukseen. Muistakaamme se!!! 🙂

Liiasta kiltteydestä irti pääseminen vaatii arkisissa tilanteissa harjoittelua ja itselleen armollisena olemista. Aina vain uudestaan ja uudestaan, sinnikkäästi.

Hyväksikäytettynä olemisesta voi herätä suunnaton katkeruus. Niitä tuntemisia onkin syytä elää läpi, päästäkseen eteenpäin. Joskus ihminen ei suostu tuntemaan, koska se on liian väkevää, siksi ei pysty siis muuttumaan. Tuo onkin jännä asia, kun sanot, että tunnet arvottomuutta. Mistäpäs sellainen tuntemus herää? Onko ihmisenä olemisen arvosi ollut siis siinä, että itseäsi ajattelematta autat muita ja annat käyttää hyväksi?

On jo sinällään upea asia, että olet huomannut itsessäsi muuttumisen tarpeen, sen ettet haluaisi enää olla hyväksikäytettynä. Siitä on hyvät näköalat lähteä eteenpäin. Ja voin kertoa, että muutos on todella mahdollinen ja aina matkan varrella ymmärtää enemmän ja enemmän ja hymyilee enemmän ja enemmän 🙂 (usein kylläkin vasta sitten, kun on ensin vihannut ja antanut itsensä olla hymyilemättä, niinkuin ennen teki->hymyili, vaikka olisi pitänyt vihata tai itkeä)

Voisin sanoa vihaavani syyllisyyden tunnetta. Sehän on tietysti ihan normi tunne ja tunne, jota tarvitaan ihmisen elämässä. Tuppaa olemaan monella kuitenkin niin, että syyllisyyttä on vaikka muille jakaa. Sitä tulee ovista ja nurkista suorastaan pursuten! Onko siellä lapsuudessa jo saatu peloteltua, että jos et ole sellainen ja tälläinen , niin et kelpaa mihinkään ihmisenä ja onko ne tilanteet perheessä aina olleet sellaisia, että syyllinen on nyt tähänkin asiaan löydettävä vaikka kiven kolosta, jos ei muualta?!

Miksi etsiä syyllistä? Siksi, että itse näyttäytyisi paremmassa valossa, ikäänkuin kohoaisi omasta kurjuudestaan edes pienen hetken verran ylemmäksi.

Niin, ensin nyt sinuna hyväksyisin sen, että sinulle herää niitä tuntemuksia, kun käyttäydyt toisin. Sitten opettelisin olemaan niiden tuntemusten kanssa, kunnes ne väistämättä alkavat hälvetä. Ja sinulla on ihka oikeasti oikeus muuttaa elämääsi haluamaasi suuntaan. Kukaan muu ei tule sitä puolestasi tekemään. Sinä itse määräät elämäsi suunnan. (noin karkeasti sanottuna) Todella kannustan lähtemään sille polulle!!

Eveny kirjoitti 7.9.2011 11:14

Niinkuin olet varmasti huomannut ja niinkuin itsekin olen, on ääretön määrä ihmisiä, jotka käyttävät muiden kiltteyttä hyväkseen. .... ja helppoa, kun on tosiaan tällä kiltillä ihmisellä siinä touhussaan mukana nämä vahvat tunteet, kuten syyllisyys ja arvottomuus. Sikäli koukuttavia tuntemuksia, ettei niistä ihan heti pysty päästämään irti ja niin ne ohjaavat ihmisen olemista.

Liiasta kiltteydestä irti pääseminen vaatii arkisissa tilanteissa harjoittelua ja itselleen armollisena olemista. Aina vain uudestaan ja uudestaan, sinnikkäästi.

Hyväksikäytettynä olemisesta voi herätä suunnaton katkeruus.

Miksi etsiä syyllistä? Siksi, että itse näyttäytyisi paremmassa valossa, ikäänkuin kohoaisi omasta kurjuudestaan edes pienen hetken verran ylemmäksi.

Niin, ensin nyt sinuna hyväksyisin sen, että sinulle herää niitä tuntemuksia, kun käyttäydyt toisin. Sitten opettelisin olemaan niiden tuntemusten kanssa, kunnes ne väistämättä alkavat hälvetä. Ja sinulla on ihka oikeasti oikeus muuttaa elämääsi haluamaasi suuntaan. Kukaan muu ei tule sitä puolestasi tekemään. Sinä itse määräät elämäsi suunnan. (noin karkeasti sanottuna) Todella kannustan lähtemään sille polulle!!

Kiitos viestistäsi Eveny

Vastailen joihinkin kohtiin, joita kirjoitit:

Huomattu on, että hyväksikäyttäjiä löytyy ja ihan lähipiiristä. ☹️ Jostain syystä he (hyväksikäyttäjät) ovat ylpeitä siitä, että saavat käyttää tyhmiä kilttejä hyväkseen. Ovat sillä tavalla nerompia olevinaan. Niin kuin henkisiä "autojobbareita". Mikä lie antaa heille oikeuden käyttää muita ihmisiä taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti hyväksi ja perustella sitä sitten sillä, että "oma on vikasi, kun olet niin tyhmä että annat". Hei, sentään oletin, että saisin jotain vastavuoroisesti.😋

Omaan kiltteyteeni on johtanut alkoholistivanhemmat, seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena ja varmaan ihan vaan se pahamaineinen "kiltteys"-geeni. Joten syitähän toki löytyy ja katkeruuttakin varmasti voitte kaikki lähes kuulla tästä näyttöruudun sirinästä. Toki vaihtaisin tämän mieluummin hyväksikäyttäjän onnelliseen olotilaan, jossa hän pääsee helpolla ja saa kaiken tarvitsemansa ellen.... Tietäisi jotakin mitä hän ei tiedä, tietäisi ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja tunteista, särkyneestä sydämestä enemmän kuin hän voi koskaan saada tietää... Sekin on rikkaus. Joten en ole ehkä sittenkään niin katkera. Hetkeäkään en koe olevani paremmassa valossa, vaikka syyllistänkin hyväksikäyttäjiäni, valoon pääseminen vaatii vielä aivan muunlaista etsimistä kuin syyllisen etsimistä.

Olet varmasti oikeassa siinä, että tämä herättää minussa paljon tunteita. Koen, että olen jonkinlaisessa alussa ja olen hakeutumassa terapiaan selvittämään sitä mikä teki minusta tällaisen hirviön eli liian kiltin. Tai ainakin käymään ne asiat läpi että voin jättää ne taakseni. Voi olla että siinä jää taakse aika monta ihmistäkin. 😮

Mitä mieltä itse olette vastavuoroisuudesta? Milloin se toteutuu?

Terkuin Lempeät tuulet🙂🌻

Moi,

Tunnustan sairastavani kiltin tytön syndroomaa. Iän myötä siitä olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon, helppoa se ei todellakaan ole. Toisinaan tunnen olevani tosi tyhmä, kun annan samojen ihmisten käyttää itseäni hyväksi. Toisinaan ajattelen, että jos nyt autan jotain, niin saan sen aivan varmasti takaisin, en välttämättä samalta ihmiseltä, mutta jollain tapaa joltain muulta. Antaa hyvän kiertää, siitä saan hyvän mielen🙂

Se onkin liiasta kiltteydestä toipuvalle ja miksei muillekin, välillä mietinnän aihe,missä menee antamisen rajat. Ylipäätään elämä kai on sellaista, tasapainoittelemista. Ehkä, jos ei tiedä, missä rajat menevät, voi aloittaa siitä, että laittaa aivan äärettömän tarkat ja tiukat rajat ja sitten ajan kuluessa katsoo, missä kohtaa voi höllätä.

On kai vain luotettava omaan mutuun. Tosin liian kiltin mutu on usein kadoksissa, mutta kun sen alkaa löytämään, niin kyllä sen sitten tietää. Siinäkin voi olla itselleen armollinen.

Itse olen huomannut, että siinä käy helposti niin, että: Hupsis, tiettyjen ihmisten kanssa sitä vain antaa liian helposti periksi. Tuotakin sitten pitää opetella käytännössä juuri niiden tiettyjen ihmisten kanssa, rajojen laittamista. Aika paljon kaikki lähtee kuitenkin aina itsestä.

Periaatteessa antajalla pitäisi aina olla antamisen ilo. Käytännössä on kuitenkin niin, ettei se aina toteudu ja silti on joskus hyvä, tai pakko antaa. Esim. omiin lapsiin liittyen on joskus tilanteita, ettei jaksaisi/haluaisi jotain tehdä, mutta tilanne vaatii. Tosin tuostakin sitten voisi tehdä jutun, mitkä niitä tilanteita ovat.

Vastavuoroisuuden suhteen itse ajattelen, että kohtuus kaikessa. Itse en tarvitse lähellekään aina "vastalahjaa", mutta sen pitää mennä niin, etten väsy tai tuskaannu.

Harvinaisen totta Eveny,

On ihmisiä, joiden kanssa rajojen asettaminen on vaativampaa ja joidenkin kanssa se ei vaan tahdo onnistua. Ehkä odotan liikaa joidenkin ihmisten kohdalla sitä, että he muuttuisivat toiveeni kaltaiseksi. Ei saisi asettaa ihmisille toiveitaan. Kuitenkin pystyy muuttamaan vain omaa käyttäytymistään.

Hyvä neuvo tuo rajojen asettaminen ensin tiukaksi, sitä pitää miettiä. Tosin musta tuntuu, että tulee rankkoja konflikteja ja välirikkoja siitä johtuen. Odotukset mua kohtaan on aina niin valtavat niillä ihmisillä, jotka ovat tottuneet tähän "kiltteyteen".

Toisaalta muutamien ihmisten poistuminen loukkaantuneena kuvioista on ollut vain helpotus lopulta. Vähemmän vaatimuksia ja muistamista, vähemmän rahanmenoa.
Toisaalta suren menetettyä ystävyyttä, mutta oliko se todellista ystävyyttä. ☹️

Oman itsensä kuntouttaminen on nyt päämäärä. On muuten elämänikäinen projekti. 😯🗯️

Joo, minä sanon, että terveitsetuntoiset ihmiset eivät hätkähdä ollenkaan, kun heille asetetaan rajoja. He päinvastoin tukevat ja hyväksyvät. On lahjaa löytää ympärilleen sellaisia ihmisiä.

Tietysti heidän oma käytöksensä voi hätkähdyttää itseä, kun ovat usein suorapuheisia ja eivät riipu ja roiku kenessäkään liiaksi, vaan kaikessa on vapaus. Pitää itsekin totutella sellaisten ihmisten seuraan, mutta se kannattaa ja on palkitsevaa 🙂

Vielä jäi sanomatta, että itse olen kyllä suututtanut läheiseni, kun olen kertonut, mistä kissat pissivät, mutta ei ne auta mukinat. Tosin yksi läheisistäni on niinsanotusti mahdoton tapaus, että hänelle on sinällään mahdotonta asetella rajoja siinä mitassa, missä pitäisi, ellei halua sitten lopettaa kokonaan kanssakäymistä.

Toinen vaihtoehto on nimittäin kuunnella jatkuvaa selittelyä ja anteeksipyytelyä ja vaikerointia viikosta ja päivästä toiseen. Sellaistakaan ei jaksa. Pitkän pohdinnan ja tuskailun tuloksena olen päätynyt siihen, että haluan säilyttää välit, mutta tapaamme melko harvoin ja vain vähänaikaa kerrallaan.

Keskustelin tuttavani kanssa tästä kiltteydestä. Aika moni on sitä mieltä, että "mitäs läksit" ja että "oma on vikasi". Myöskin sen huomaan, että olen aika pahasti kyynistynyt, mikä on tietysti seurausta katkeruudesta. 🤨 On tullut tarpeeksi takkiin, jotta huomaa että kaikki ihmiset eivät ole sen väärtejä. Joidenkin kohdalla täytyy vaan luovuttaa. 😟

Toisaalta on aika ylimielistä myös sanoa että se on kiltin oma vika. Ainakin niiden suusta, jotka eivät osaa asettua (siksi etteivät ole muokkautuneet lapsuudenkokemuksistaan johtuen kiltiksi) kiltin asemaan. Että jos on hopealusikka suussa syntynyt, niin näkee maailman täysin eri vinkkelistä. Ei ole tarvinnut tukahduttaa omaa normaalia käytöstään ja miellyttää vanhempiaan saadakseen lämpöä, ruokaa ja turvaa. Ennakoimalla vanhempiensa tarpeita ja käyttäytymällä kiltisti sai edes jonkinlaista hyväksyntää, turvaa ja itse tekemällä ruokaa.

Kökkömäisintä tässä on, että loppujen lopuksi ei saa enää sillä "hyvällä käytökselläkään" sitä hyväksyntää. Tämän päivän yhteiskunta korostaa yksilöllisyyttä ja arvostaa ihmisiä, jotka täyttävät markkinavoimien odotusten mukaisesti omia tarpeitaan ja käyttävät siihen rahaa. Avuliaisuus on ilmaista eikä tuota mitään kenellekään: autettu tuntee itsensä huonommaksi ja vetäytyy kontaktista, auttaja kokee hylkäämis-reaktion panostuksestaan huolimatta. Kokemusta on.

Olen päättänyt suunnatta kiltteyteni yleishyödylliseen auttamiseen, anonyymisti. Silloin minulla ei ole odotuksia ketään kohtaan, apu menee perille, eikä autetun tarvitse tuntea huonommuutta. Vaikkapa erilaisiin tukijärjestöihin. Ainakin olen tehnyt jotain hyvää. 🙂👍, josta oikeasti hyödymme molemmat minä ja autettu, kuka hän sitten lienekään.

Kiltteys muuten kiusaa myös fyysisesti: olen aivan jäykkänä koko kropastani.

Niinhän se on, että jos vanhemmat eivät tue lasta olemaan omana itsenään, lapsen täytyy turvautua erilaisiin keinoihin saadakseen hyväksyntää. Eihän lapsi sitä tiedosta, että onkin sitten ihan pihalla itsestään, kun yrittää pärjätä siinä maailmassa, missä omat vanhemmat ovat ehdoton auktoriteetti ja oikeassa. On vain vallitsevana olotilana paha olo. Onhan nuoruus murroksen aikaa, mutta kyllä siihen kuuluisi onnellisuus ja keveys, eikä esim. itsensä syyllistämisen ja alaspainamisen ajatukset ja tunteet.

Varmasti sitten vielä luonteestaan riippuen kullakin ihmisellä tulee tämä reagointi.

Onnellinen se lapsi, jonka vanhemmat ymmärtävät laittaa rajat, mutta tukea lasta olemaan omana itsenään. Ja pitää todella lasta arvossa ja ihmisenä, eikä vain jonain rasittavana kiusankappaleena, joka ei ymmärtänyt olla syntymättä. Miten vapaa ihminen voikaan olla, kun saa aikanaan olla turvatussa huomassa. Onneksi se on kuitenkin jollaintapaa mahdollista aikuisuudessakin, saada toisen ihmisen turvassa kasvaa pois monesta pahasta olosta.

Ilmanmuuta kroppa ja mieli on yhteydessä toisiinsa. Tuo kropan jäykkyys on oikein tuttu asia. Hermosto lähettelee ylifanaattisia käskyjä lihaksille ja jatkuva oman itsen kontrollointi on viheliäistä ja kuluttavaa. Onneksi on konsteja rentoutumiseen, ne itselle sopivat pitää vain löytää.

Kuulin myös aikoinaan olevani liian kiltti, mutta en enää nykyään. Autoin nuorempana muita ehkäpä enemmän kuin itseäni, mutta kun olisin itse tarvinnut apua jäinkin kovin yksin paria ihanaa poikkeusta lukuunottamatta.

Tämä toimi siis itselläni eräänlaisena herätyksenä siihen, että kaikkien olkapäänä ei tarvitse eikä suorastaan pidä olla - se vaan verottaa omia voimavaroja turhaan. Tosi ystävät ovat toki asia erikseen ja niiden eteen olen toki edelleen valmis tekemään lähes mitä tahansa.

Rahallinen kuppaus kuulostaa jo kohtuu huolestuttavalta ja jossei kyseessä ole laina, niin pidä ihmeessä kiinni pennosistasi. 🤨 Ystäviä jotka ui rahapussille voi jo hyvällä omallatunnolla sanoa loisiksi ja moiset voi huoletta potkaista pellolle elämästään. Itse en ole moiseen nähnyt koskaan tarvetta vaikka kuinka suossa on hetkittäin tullutkin oltua.

Sinäkin kuulostat siltä, että olet varmasti hyvä ystävä ilman rahallisia avustuksiakin ja arvostaisin suuresti jos itselläni olisi moisia ihmisiä enemmän ympärillä. 🙂 Yritä pitää puoliasi äläkä uhraudu muiden puolesta - siitä tulee parempi olo kuin uskotkaan pidemmän päälle.

Kiitos tuestanne Eveny ja Broken Arrow.

Monta on paikkaa, jossa tätä kiltteyttään pitää karsia. Työ, vapaa-aika ja perhe. 😟

Huomenna menen käymään keskusteluapua saamassa. Sitä kautta toivon saavani jotain kättä pidempää tuon muutoksen toteuttamiseen. Olkoonkin sitten vaikka kirja tai jokin tehtävä. 🙂

Niin, tietysti vaikuttaa koko elämän alueella tuonlaiset asiat.

Armollisuutta sitten vain itselle! 🙂🌻

Ensimmäinen terapiakäynti takanani. Vaikka pelkäsin kuollakseni avautua asioistani terapeutille, koin, että hän kuunteli minua, ei tuominnut, ei pilkannut, otti tosissaan. Tulin kuulluksi. 🙂👍

En tiedä miksi minua hävettää kaikki mitä olen. Sekin, että olen kiltti ihminen. Koen ettei minussa ole mitään hyvää, koska jopa kiltteyttäni halveksitaan. Vaikeita asioita. 😭 Toivon, että oppisin pitämään puoleni, ihmissuhteita en niinkään enää toivo. Kun olen yksin, olen turvassa.

Olen ollut toisten käytettävissä kun jaksan kuunnella, mutta rajansa kaikella kiltteydelläkin.
Arkielämässä joutunut toteamaan että ite en saa apua keneltä kysyn vaikka konkreettista avun tarvetta tilanne pitäiskin sisällään.
Ihmiset on aika jojottajia - jotkut ovat katkomassa jatkuvasti yhteydenpitoaan, johon en nykyään enää jaksa kauheasti vastata; jos poistaa minut yhteydtiedoistaan niin omahan on asiansa - en itse ole ottanutkkaan sinnepäin yhteyttä - antaa palaa vaan ja hankkikoon uuden jota jojottaa ihmissuhteenaan. Liekö kyse epävarmuudesta itsessä - itsen luottamuksen puutteesta - mutta rajansa kaikella. Kun oli otettava itse sairauslomaa, sellainen 'ystävä' heitti pois ystävistään, kun olisi tarvinnut ottaa huomioon oma väsymykseni.

Lempeät tuulet kirjoitti 6.10.2011 21:15

Ensimmäinen terapiakäynti takanani. Vaikka pelkäsin kuollakseni avautua asioistani terapeutille, koin, että hän kuunteli minua, ei tuominnut, ei pilkannut, otti tosissaan. Tulin kuulluksi. 🙂👍

En tiedä miksi minua hävettää kaikki mitä olen. Sekin, että olen kiltti ihminen. Koen ettei minussa ole mitään hyvää, koska jopa kiltteyttäni halveksitaan. Vaikeita asioita. 😭 Toivon, että oppisin pitämään puoleni, ihmissuhteita en niinkään enää toivo. Kun olen yksin, olen turvassa.

Tuo häpeän kanta minen on jotenkin elämän alkeista lähtien meihin niin syvään uurtunutta, että sen tiedostaminen on aika työn takana. Siis sen tiedostaminen mistä se meihin milloinkin on syntynyt.

Itsenä tuntematonna, tai itselle tuntematonna, on kuin sen häpeän kuoren takana suojassa oloa. Häpeä on kuin suoja.

Häpeä on tunteista aika vaikeimmasta päästä, samaa sarjaa kuin syyllisyyden tunne.

Jos saat kokea halveksuntaa kiltteyden vuoksi, se lyö todella maahan.
Kilttinä kun muutenkin on jo kuin valmiiksi polvillaan anomassa olemassaolon oikeutta.

Valoa matkaasi Lempeät tuulet!
Terapian toimiminen on kuin valoa sytyttäisi mielen sokkeloihin!
Rohkeutta toivotan <3