Hei! Aihe on itselle tuttu, siksi vastaan. Sehän on niin, että ihmistä käytetään hyväksi niin kauan, kuin ihminen itse siihen antaa luvan, eikä aseta muille rajoja. Tässä on myös se toinen puoli, että sinua ei myöskään arvosteta niin kauan, kuin noin teet. Arvostus itseä kohtaan on siis tavallaan ansaittava omalla käytöksellä.
Niinkuin olet varmasti huomannut ja niinkuin itsekin olen, on ääretön määrä ihmisiä, jotka käyttävät muiden kiltteyttä hyväkseen. Onhan se onnellista, jos tapaa jonkun, joka päinvastoin tukee liian kilttiä ihmistä toiseen suuntaan. Se tukeminen ei vain ehkä ole niin yksinkertaista ja helppoa, kun on tosiaan tällä kiltillä ihmisellä siinä touhussaan mukana nämä vahvat tunteet, kuten syyllisyys ja arvottomuus. Sikäli koukuttavia tuntemuksia, ettei niistä ihan heti pysty päästämään irti ja niin ne ohjaavat ihmisen olemista.
Kiltteyttään kannattaa myös arvostaa. Liika kiltteys on tietysti eri asia, mutta ajattelen, että kiltteys on suunnattoman hieno luonteenpiirre. Kaikki eivät sitä arvosta, mutta itse olen alkanut olemaan onnellinen tästä piirteestäni. Liika kiltteys tarkoittaa sitä, että antaa toisten kävellä ylitseen. Sellaisesta tulee itselle huono olo ja sitä en itse pysty arvostamaan, mutta kiltteys sinänsä on monessa tilanteessa upea asia, kun se yhdistyy itsensä tuntevaan ja itseään arvostavaan, rajojaan ja puoliaan pitävään olemukseen. Muistakaamme se!!! 🙂
Liiasta kiltteydestä irti pääseminen vaatii arkisissa tilanteissa harjoittelua ja itselleen armollisena olemista. Aina vain uudestaan ja uudestaan, sinnikkäästi.
Hyväksikäytettynä olemisesta voi herätä suunnaton katkeruus. Niitä tuntemisia onkin syytä elää läpi, päästäkseen eteenpäin. Joskus ihminen ei suostu tuntemaan, koska se on liian väkevää, siksi ei pysty siis muuttumaan. Tuo onkin jännä asia, kun sanot, että tunnet arvottomuutta. Mistäpäs sellainen tuntemus herää? Onko ihmisenä olemisen arvosi ollut siis siinä, että itseäsi ajattelematta autat muita ja annat käyttää hyväksi?
On jo sinällään upea asia, että olet huomannut itsessäsi muuttumisen tarpeen, sen ettet haluaisi enää olla hyväksikäytettynä. Siitä on hyvät näköalat lähteä eteenpäin. Ja voin kertoa, että muutos on todella mahdollinen ja aina matkan varrella ymmärtää enemmän ja enemmän ja hymyilee enemmän ja enemmän 🙂 (usein kylläkin vasta sitten, kun on ensin vihannut ja antanut itsensä olla hymyilemättä, niinkuin ennen teki->hymyili, vaikka olisi pitänyt vihata tai itkeä)
Voisin sanoa vihaavani syyllisyyden tunnetta. Sehän on tietysti ihan normi tunne ja tunne, jota tarvitaan ihmisen elämässä. Tuppaa olemaan monella kuitenkin niin, että syyllisyyttä on vaikka muille jakaa. Sitä tulee ovista ja nurkista suorastaan pursuten! Onko siellä lapsuudessa jo saatu peloteltua, että jos et ole sellainen ja tälläinen , niin et kelpaa mihinkään ihmisenä ja onko ne tilanteet perheessä aina olleet sellaisia, että syyllinen on nyt tähänkin asiaan löydettävä vaikka kiven kolosta, jos ei muualta?!
Miksi etsiä syyllistä? Siksi, että itse näyttäytyisi paremmassa valossa, ikäänkuin kohoaisi omasta kurjuudestaan edes pienen hetken verran ylemmäksi.
Niin, ensin nyt sinuna hyväksyisin sen, että sinulle herää niitä tuntemuksia, kun käyttäydyt toisin. Sitten opettelisin olemaan niiden tuntemusten kanssa, kunnes ne väistämättä alkavat hälvetä. Ja sinulla on ihka oikeasti oikeus muuttaa elämääsi haluamaasi suuntaan. Kukaan muu ei tule sitä puolestasi tekemään. Sinä itse määräät elämäsi suunnan. (noin karkeasti sanottuna) Todella kannustan lähtemään sille polulle!!