Ongelmani alkujuuren näkee jo otsikosta, olen siis liian kiltti ja kärsin siitä.

Olin ainut lapsi, kasvoin vastaamaan vanhempieni joskus liiankin suuria vaateita.
Halusin miellyttää kaikkia, enkä koskaan saanut niitä tosiystäviä. Luulen että minua pidetään pinnallisena ja häilyvänä, ehkä jopa turhamaisena.
Mutta sitä en ole, ainakaan omasta mielestäni.

Olen koko ikäni yrittänyt tehdä kaikkien läheisteni elämästä miellyttävää, pyrkinyt tekemään muista tyytyväisiä. En ollut koskaan pois koulusta turhaan, saati jättänyt läksyjäni tekemättä. Mutta koskaan en yltänyt kympin oppilaaksi, olen aina ollut vain keskinkertainen.

Menin naimisiin hyvin nuorena, ja saimme yhteisen lapsemme jo ennenkuin täytin 20.
Jaan kotityöt mielelläni mieheni kanssa, joka tekee kyllä kaikkensa perheemme eteen.
Mutta koen ongelmalliseksi avun pyytämisen, ihan kuin epäonnistuisin jos en jaksa kaikkea yksin.
Jos mieheni vapaaehtoisesti herää lapsen kanssa yöllä, koen siitä kamalaa syyllisyyttä ja minun täytyy hyvittää mieheni ”uhrautuminen” jotenkin. Saatan siis nousta aamulla aikaisin tekemään aamupalaa tai leipomaan, jotta saan korvattua asian miehelleni.

Koskaan mieheni ei ole mitään tällaista minulta vaatinut, oikeastaan päinvastoin.
Mutta en tiedä miksi koen jotenkin olevani jatkuvasti velkaa hänelle? Eihän minun oikeasti tarvitsisi hänelle hyvittää mitään yhteisen lapsemme hoitamisesta?

Toinen asia mihin tämä liiallinen kiltteyteni on minut johdattanut (vai olisiko syynä heikko itseluottamus) on se, etten voi kieltäytyä mistään. Suostun ylitöihin, lupailen mennä talkoisiin, teen palveluksia joille en koskaan saa vastinetta..
Ja vain siksi etten pettäisi kenenkään luottamusta.

Olen nyt raskaana, toista kertaa, ja raskauteni on ollut vaikeahko. Lääkärit pelkäävät lapsen syntyvän ennenaikojaan ja ovat suositelleen minun jäävän sairaslomalle.
Mutta en voi. Olen käynyt töissä minulle määrätystä sairaslomasta huolimatta, etten vain pettäisi työnantajani tai mieheni luottamusta.
Mieheni on kyllä sitä mieltä että voisin jäädä jo kotiin, etten vaaranna syntymätöntä lastamme, mutta en osaa hellittää.

Tiedän etten ole korvaamaton, mutta silti en vain osaa ottaa aikaa itselleni.
Tämä liiallinen kiltteys ja omien tunteiden pulloon sullominen väsyttää.
Enkä osaa puhua miehelleni, sanat eivät vain tule järkevästi suustani.
Pelottaa myöntää että olen epäonnistunut asioissa, en osaa olla täydellinen äiti. Täydellisestä vaimosta ja ihmisestä puhumattakaan.

Taidan tukehtua omiin suljettuihin tuntoihini. Enkä tiedä mihin suuntaan pitäisi jatkaa. 😞