Miten jaksan rakastaa??
Kuukausi sitten vaimoni ilmoitti, ettei tiedä rakastaako minua enää. Olemme kulkeneet yhdessä kahdeksan vuotta joista neljä naimisissa. Meillä on ihanat 3,5 ja 1 vuotiaat tyttäret.
Vaimoni kertoi että on alkanut epäilemään tunteitaan jo ensimmäisen lapsen synnyttyä. Synnytys oli todella rankka, 36 tuntia. Hätä sektiolla tyttömme syntyi terveenä. Synnytyslaitoksella oli hirveän painostavaa imetyksen suhteen, kun maitoa ei tahtonut tulla. Jouduin tuolloin jo häätämään yhden hoitajan huoneestamme koska vaimoni itki epäonnistumistaan. Neuvolassa jatkui yli vuoden sama tuputtaminen imetyksestä ja tyttö oli muka liian laiha, ei syö riittävästi. Vaikka hän kasvoikin alarajan yläpuolella.
Toisen lapsen syntymä oli synnytyksen puolesta kuin käsikirjasta. Vaimolleni se oli todella positiivinen kokemus, hän oli onnellinen.
Ensimmäisen lapsen syntymän aikaan jouduin olemaan töissä todella paljon. Välillä vaimoni sanoikin, ettei hän jaksa tällaista tilannetta enää. Vaihdoin työpaikkaa että saisin olla enemmän kotona tukena ja lapsia hoitamassa. En tiedä kuitenkaan tiedä pystyinkö tukemaan vaimoani riittävästi tuossa tilanteessa.
Nyt kun mietin, niin vaimoni alkoi tuolloin tekemään paljon asioita yksin tai vanhimman tyttären kanssa. Touhusi kirpputori tavaroita kaiket illat tai istui tietokoneella. Lähti käymään Tallinnan reissulla ihan vain ilmoittamalla että lähden käymään.
Hän on tahtonut kulkea paljon itsekseen ja olen ajatellut että hän tarvitsee enemmän omaa aikaa ja näin olen antanut sitä hänelle.
Olemme ilmeisesti kasvaneet erilleen toisistamme lastemme synnyttyä, mutta minä rakastan häntä vilpittömästi ja tahdon jakaa elämäni hänen kanssaan.
Nyt hän on muuttamassa omaan asuntoon vuokralle omakoti talostamme, tahtoo omaa tilaa selvitelläkseen ajatuksiaan. Tämä tuntuu järkevälle mutta samalla kauhealle, pelkään menettäväni hänet kokonaan.
Tällä hetkellä vaimoni sanoo, ettei tiedä tuleeko hän palaamaan takaisin, minä rakastan häntä mutta tämä on helvetin vaikeaa.
Onko täällä ketään jolla on vastaavia kokemuksia ja miten teillä on tilanne menny?
Uups. Rakkaus taitaa olla kamppailulaji.
Sairastuin aikanani masennukseen avioliitosta, joka oli sekasortoinen yhdistelmä hyvää ja pahaa. Ja kuten teillä, jompi kumpi ei ymmärtänyt jompaa kumpaa oli kysymys ihan mistä vaan.
Kun vuosien tuskan jälkeen aina päädyttiin siihen, että on turha yrittää saada toiseen keskusteluyhteyttä eri planeetoilla kun elettiin, niin muutin pois.
Vaikka suhde ja sen toimivuus on molempien vastuulla, mieheni oli helpompi uskoa, että lähdin, koska minulla oli toinen mies. Syy: kuinka kukaan voi jättää näin hyvää miestä.
Eipä ollut toista miestä minulla. Elämä yhdessä oli yksinkertaisesti mahdotonta.
Joskus se pitää vaan myöntää.