Kyllähän minä olen käynyt paljon mökillä ja retkeilemässä, joskus vaeltamassakin kaukana kaupungista. Kaupunkiin on aina ikävä palata. Joskus toki mietin, että mitä jos odotukseni ovatkin liian suuret, mutta en usko maalla olevan ainakaan kurjempaa kuin kaupungissa. Minähän olen vähän ihmisarka, saatan jopa saada pienen paniikkikohtauksen keskellä ihmisjoukkoa. Metsässä on turvallisempaakin. Kaupungilla saa iltaisin pelätä. Niin ja metrossa. Minusta metrolla ajelu on kaukana huvista, koska siellä on lähes aina joku rähisijä. Busseissa ja ratikoissakin törmää pelottaviin ihmisiin melkein päivittäin. Minä en oikein kestä sellaista.

Olen myös miettinyt (aika paljonkin) mahdollisuutta, että olisinkin lesbo. Periaatteessa niin voisi olla, mutta olen lähinnä aina ihastunut miehiin. Tyttöihin jonkin verran myös, mutten usko sen olevan mitään tavallista kummempaa kiinnostusta. Toisaalta uskon, että jos "oikea" tyttö sattuisi kohdalle, voisin hyvinkin jopa rakastua. Kuitenkin rakastan myös puolisoani ainakin jossain määrin. Aina en tiedä onko rakkaus oikeanlaista, koska en tahdo saada otetta tunteistani. Ehkä kohdallani rakastuminen on muuttunut rakastamiseksi eikä siksi tunnu enää yhtä järisyttävältä kuin joskus aikaisemmin. Tai sitten olen jonkinlaisessa tunnetyhjiössä, kun hyvätkään asiat eivät tunnu hirveän hyviltä. Tai sitten en ole oikeasti rakastunut, ainoastaan kiintynyt tai sopeutunut. Olen miettinyt asiaa jo niin paljon, ettei paluuta vanhaan ole. Tunteeni ja ajatukseni ovat menneet liian sekaisin, jotta voisin uskoa ongelmien olevan vain mielikuvituksen tuotetta. Kuitenkin sain nämä ajatukset päähäni ollessani masentunut, enkä siksi ole aivan varma onko niissä perää. Minulla nimittäin on taipumusta kehitellä ongelmia tyhjästä, stressata turhia asioita. En tiedä miksi.

Se pillerijuttu oli tietysti lähinnä sellainen tuskastunut heitto. Olen minäsinin kanssa samaa mieltä, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia. Onhan minun puolisoni monessa asiassa mielestäni paljon järkevämpi kuin ns. perusmies, joka katsoo vain jalkapalloa ja juo kaljaa. Puolisollani oli seurustelumme alkuaikana tapana olettaa minun olevan tyypillinen nainen. Hän saattoi sitten todeta johonkin asiaan vain: "Ei naisia voi ymmärtää." Hermostuin, koska en minä ole kaikki naiset.

Puolisonikaan ei ole kaikki miehet. Hän tahtoisi ymmärtää paremmin, olla aloitekykyisempi ja parempi puhumaan. Niinpä minusta pitää yrittää keksiä miten pääsisimme siihen, eikä kuitata asiaa sillä, että hän on mies eikä opi.

Olen muuten kiitollinen teille molemmille, että jaksatte vastata näihin kirjoituksiini.

Muuten maalla tarvitsee olla paljon sosiaalisempi kuin isossa kaupungissa. Täällä kaikki tuntevat toisensa, kylään tullaan noin vaan ilmoittamatta ja kysymättä käykö vai ei vierailu. Naapurini asuvat kaukana, silti tunnen kylän jokaisen 186 ihmisen. He minut ja sukuni jo isoisän ajalta.
Kerrostalossa ei välttämättä tunne edes viereisessä asunnossa asuvaa.
En kyllä täälläkään uskalla yksin pimeässä mennä ulos, karhuja pelkään.
Niin, että taas tulin siihen johtopäätökseen, että joka paikassa on hyvät ja huonot puolensa. Kaiken kaikkiaan ja lasten vuoksi kuitenkin asun mieluummin maalla. Kyllä siekin Rusakko korvessa pärjäät.

En nyt oikein ole samaa mieltä ole kanssasi, että olet ongelman kehittänyt tyhjästä. Eiköhän sulla ole ihan oikea ongelma? Tai olenhan miekin välillä itselleni luulosairauksia kehitellyt, kun en ole osannut itseäni laittaa mihinkään ryhmään. Luulosairaana voi kuulua mihin ryhmään tahansa.

Minun mies katsoo kaikki mahdolliset urheiluohjelmat, vielä lähtee isänsä luokse, että saavat tingata asioista. Miekin kyllä olen aika kiinnostunut esim. jalkapallosta mutta liika on liikaa. En kyllä voisi kuvittelakaan, että vaatisin miestäni jättämään jonkun urheiluohjelman väliin. Ei juo kaljaa mutta on muuten ihan tavallinen perusmies. Semmoisen mie kyllä olen aina halunnutkin.
Mie olen tyypillinen nainen, aina raskaana, aina taidan mäkättääkin.
Me kyllä nykyisin puhutaan asioista, ei kaikista, mutta aika paljon kuitenkin.

Seuraava kysymys Rusakko; eikö sulle riitä tavallinen perusmies? Oletko omasta mielestä itse muuta kuin perusnainen? Et ole kaikki mutta et ole mitään vallan erikoistakaan loppujen lopuksi vai oletko? Elokuvissa on erikoisia ihmisiä, oikeassa elämässä on perusihmisiä.

Ei kaupungissa tosiaan tarvitse olla sosiaalinen. Se on vähän huvittavaakin, kun kaikkialla on ihmisiä, muttei ketään tunne. Monia ihmisiä näkee aina uudestaan, muttei heitä kuitenkaan tunne. Keskustassa on esimerkiksi yksi mies, joka aina seisoo samassa paikassa usein kuunnellen katumuusikoita. Aina samat vaatteet, sama asento. Ja sitten samat kerjäläiset tulevat pyytämään rahaa ja tunnen itseni ilkeäksi, kun en aina anna. Ei heitäkään tunne. Tuttuja ihmisiä en niinkään pelkäisi, ainakaan jos he ovat mukavia. Kaupungilla on kaikenlaisia tuntemattomia, joista ei tiedä milloin voivat saada raivokohtauksen ja käydä päälle. Tämä on tietysti vähän kärjistettyä, mutta sitä tapahtuu aika usein. Tai sitten vain tönitään ja kävellään päin pyytämättä anteeksi.

Kyllä minäkin oikeasti uskon, että minulla on jonkinlainen ongelma, mutten osaa tarkasti määritellä sitä. Pidän itseäni syypäänä siihen, sillä puolisoni jaksaa oikuistani huolimatta olla ihana. Se ei oikeastaan yhtään helpota asiaa; minä olen pahalla tuulella eikä toinen anna siihen mitään syytä. Ehkä tulen järkiini.

Voisin kai tosiaan sanoa, etten halua ns. perusmiestä. En vain tulisi toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtäisi minua auttamattoman huonosti ja olisi kiinnostunut lähinnä ihan eri asioista kuin minä. Ehkä minä määrittelen perusmiehen aika negatiivisesti. Oikeastaan pitäisi ehkä käyttää sanaa juntti. Siis sellainen, joka ei tajua paljon muusta kuin autoista tai urheilusta. Minun puolisoni ei ole lähelläkään sellaista miestä, vaikka hänellä on joitakin ns. perusmiehisiä ominaisuuksia, joita hän sitten saattaa syyttää kun on ongelmia.

Pitäisiköhän ennemmin puhua perusihmisistä? Ehkä se olisi parempi, koska on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat mielestäni hyvin tavallisia, tekevät tavallisten ihmisten asioita eli ryyppäävät, katsovat saippuaoopperaa (minäkin katsoin kyllä tänään, Ridge oli hyvin teatraalinen murheessaan), jumiutuvat toimistoihin ja miettivät asioita vähän. Tämä kuulostaa minusta huomattavan ylenkatsovalta, koska esitin heidät noin huonossa valossa. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä on sellaisia, joiden kanssa en tule toimeen. Minulla ei ole mitään sanottavaa meikeistä tai sen jonkun liian pienestä paidasta. Minä haluaisin olla (ja mielestäni usein olenkin) pohdiskeleva ja syvällinen, saada elämässä aikaan jotain järkevää. Tietysti hömppäkin pitää olla välillä, mutta en voi käsittää useiden ihmisten jatkuvaa pintaliitoa ja itsepohdiskelun puutetta. Harhauduin vähän asiasta, koska yritän perustella tätä asiaa hyvin. Luulen kuitenkin aavattoman keksivän vastaväitteitä, jotka minun pitäisi pystyä kumoamaan.

Siis en ole omasta mielestäni perusnainen, mutta se riippuu täysin perusnaisen määrittelystä. Ainakaan en tee hirveästi asioita, joita perusnainen tekisi. Itse ajattelen perusnaisen vähän tylsäksi hienohelmaksi, joka pelkää kaikkea elollista, jos se ei ole söpö, joka shoppaa jatkuvasti ja on ylikiinnostunut jokaisen kaverinsa ihmissuhteista, joista jaksaakin sitten kaakattaa vaikka kuusi tuntia. Ja joka haluaa komean, lihaksikkaan ja menestyneen miehen, jolla on hyvä status vai mikä lieneekään, mutta joka luultavasti päätyy yhteen lopulta hirveän kaljamahan kasvattavan Uuno Turhapuro -fanin kanssa. Riittävästi yleistystä tältä erää?

En ole kuitenkaan kovin erikoinenkaan, mutta sen verran erilainen (enkä varmasti aina hyvässä mielessä), etten ystävysty helposti. Olen vaativa ihmissuhteiden kanssa, koska minusta ne kannattavat vain silloin, kun molemmilla on toiselle oikeasti jotakin annettavaa. Siispä kaipaan ennen kaikkea sellaista miestä, jolta voin oppia asioita ja jota arvostan, mutta joka vastavuoroisesti myös arvostaa minua.

jokainen ihminen on erikoinen ja erityinen ja, niin, ehkä parempi vain sanoa että Ihminen, ilman mitään etuliitteitä. tuollainen perusmies/-nainen/-ihminen-ajattelu tuntuu todella oudolta. ei ole olemassa myöskään mitään "peruselämää". juu, voi olla että monet ihmiset tai heidän elämänsä näyttävät... samanlaisilta, tai miten kukin haluaa ajatella. minusta vaan kannattaa edes hetkittäin katsella vähän syvemmälle. ei sillä, ettenkö arvostaisi arkea ym. mutta se on omanlaistaan kaikilla. se, että tietyt samankaltaisuudet toistuvat ihmisten elämissä, ei tee niistä mitään "keskiarvoelämää".

toki on oikeus määritellä itsensä perusihmiseksi, jos se tuntuu hyvältä. mutta silloin on kyse ikiomaan määritelmään mahtumisesta, toisia ei sinne kannata yrittää tunkea. "oikeaa" käsitystä tai "totuutta" hyvästä elämästä lienee turha hakea. esimerkiksi nyt se, että musta aavattoman käsitykset sukupuolirooleista tuntuvat täysin vierailta, kertonee vaan siitä että... meillä on erilaiset käsitykset, mutta jos tuntuvat itsestä hyvältä, niin hianoa.😎

Minua jäi minäsini hieman vaivaamaan sinun sanasi, että minun käsitykseni sukupuolirooleista tuntuvat täysin vierailta? Eli mitkä käsitykset?
Kirjoitit juttusi sen jälkeen, kun sanoin, että sallin mieheni katsoa urheiluohjelmat ja sanoin, että olen tyypillinen nainen, aina raskaana.
Mieheni ei aina katso televisiota, urheiluohjelmia vaan. Niitä nyt tulee niin paljon, että kyllä osa pakostakin jää katsomatta eli liioittelin, kun sanoin, että kaikki. Korjaan ; melkein kaikki urheiluohjelmat mutta toisaalta hän ei katso mitään muita ohjelmia ja yleensä ottaa yhden tai kaksi lasta mukaan, kun lähtee isänsä luokse. Joskus ottaa minutkin, jos lupaan olla hiljaa.

Liioittelin myös oman ”aina raskaana”. Olinhan vasta muutaman kuukauden, että en ollut. Ja, kun olen tehnyt viisi lasta, siis vielä kolme, en aio olla enää raskaana.

Mulla ja miehelläni on ollut niin paljon kuolemia ja läheisten ihmisten menetyksiä, että osaa arvostaa toisessa ihmisessä ihan perusjuttuja. Ei kaipaa mitään hienouksia, ei syvällisiä keskusteluja. Niitäkin kyllä tulee aika usein, kun tapahtuu jotain syvällistä eli esim. Aasian katastrofi. Pääsiäisen aikaan puhumme paljon uskonasioista jne.

Mie kaipaan ja haluan mieheltäni ainoastaan perusturvallisuutta. Mulle riittää, kun se illalla tulee viereeni nukkumaan ja aamulla nousee vierestäni ylös. Kaikki muu on ylellisyyttä.

Tuotan sulle pettymyksen Rusakko, en keksi mitään sanottavaa juttuusi. Keksitäänkö jo uusi otsikko missä aletaan asioita pohtiin? Seksijutut olen, ainaskin mie, jo käsitellyt.

aavaton hyvä, todellakin tarkoitin vain sukupuoliroolikäsityksiä, en millään tavoin sinun ja miehesi suhdetta. niillä käsityksillä siis; "sukupuolivika, joka pitää hyväksyä" tai että eikö hyväksy sitä että mies on "perusmies"...

tässä just käsitykset eroaa (siis näiden kirjoitusten perusteella). mun mielestä niin miehillä kuin naisilla voi olla enemmän tai vähemmän stereotyyppisesti jommankumman sukupuolen "tyypillisyyksiksi" luettuja ominaisuuksia, mutta "perus"miehiä tai -naisia ei ole. mitään pahaa en näe siinä, että lukee itsensä jommaksikummaksi, kunhan ei pidä sitä normina.

minäkin arvostan parisuhteessa sellaisia arjen perusjuttuja, ne vaan ovat ihmisillä erilaisia. en minäkään jaksaisi olla kamalan "syvällinen" jatkuvasti, eikä ole sellaista ajatusta että suhteen pitäisi olla jatkuvaa sfääreissä liitelyä...;)

mutta en missään tapauksessa alkaisi ihmisten suhdetta täällä määrittelemään! en todellakaan edes haluaisi, ei mulla ole mitään mallia olemassa hyvästä suhteesta, se voi olla niiiiin monenlainen. kunhan ihmiset tuntevat olonsa hyväksi. en minä sinuakaan aavaton tunne, jotain voin miettiä näiden kirjoitusten perusteella. ja miehestäsi en tiedä mitään (muuta kuin että hyvältä mieheltä sinulle kuulostaa, ja sehän on tärkeintä!)

että kyse oli vaan tästä. vastasinko ihmettelyyn? 🙂

Minun maailmassani on perusihmisiä, perusmiehiä ja -naisia. On itsestään selvää, että he ovat kuitenkin kaikki erilaisia ja luultavasti erityisiäkin - jollekin muulle kuin minulle. Minun kannaltani kaikki ne ihmiset, joilla ei ole minulle juuri mitään annettavaa (eikä minulle luultavasti heille), ovat määritettävissä perusihmisiksi. Siis tarkoitan, että minusta on järkeä tuntea vain sellaisia ihmisiä, joiden seurasta oikeasti saa irti jotain arvokasta. Tietysti on niin, että kun riittävän kauan tuntee jonkun, tältä väistämättä oppii edes vähän jotain tärkeää. Mutta se ei ehkä tapahdu niin nopeasti, että jaksaisin vaivautua (olen melko epäsosiaalinen). Tämä kuulostaa ehkä vähän karulta, mutta en tarkoita etteivätkö minun kannaltani perusihmiset voisi olla jonkun toisen näkökulmasta maailman tärkeimpiä henkilöitä.

Entä sitten perusmiehet ja -naiset? Heitä on hankala määritellä sanallisesti, koska tietenkään ei ole olemassa mitään maailman tavallisinta naista tai miestä (paitsi ehkä supertietokone jollain tasolla osaisi etsiä sellaisen). Mutta onhan selvää, että joissain ihmisissä kasaantuvat ns. perusmiehiset tai -naisisiset ominaisuudet enemmän kuin toisissa. Rajaa perusmiehen ja ei-perusmiehen välille on luonnollisesti mahdotonta vetää. Tämä ajattelu toimii lähinnä käytännössä. Jos kohtaan esimerkiksi miehen, joka luettelee harrastuksikseen penkkiurheilun ja metsästyksen, joka sanoo pitävänsä oluesta ja makkarasta, ilmoittaa periaatteikseen jotakin sen kaltaista kuin: "naisia ei saa lyödä" (ja on tästä periaatteestaan erityisen ylpeä) ja keskustelumme lopuksi päästää mojovan pierun sekä ihmettelee, miksi kyselen noin typeriä asioita (on varmaan tytöllä kuukautiset), niin minulle on ihan turha väittää, etten voisi luokitella häntä perusmieheksi. Se ei tietenkään tee hänestä samanlaista kuin kaikki muut perusmiehet. Tyypitelläänhän ihmisiä monilla muillakin tavoilla, joista kaikki ovat suhteellisia. Miksei siis näin?

Peruselämä on elämää, jonka minä ajattelen ITSELLENI liian tylsäksi ja tyhmentäväksi. Minun nähdäkseni peruselämää viettävät miljoonat ihmiset ovat varmasti suureksi osaksi ihan tyytyväisiä elämiinsä. Toisaalta suuri osa on varmasti kyllästynyt jämähdettyään, koska kuitenkin melkein kaikki nuorena haaveilevat jännittävästä elämästä. Harva kuitenkaan toteuttaa haaveitaan, tai siltä ainakin vaikuttaa.

Minä olen miettinyt näitä asioita syvällisesti. Minusta "jokainen ihminen on erikoinen ja erityinen" on eräänlainen klisee. Yleisesti ajateltuna näin tietysti on, mutta kun kyse on vain omasta elämästä. Nuo kaikki tuntemattomat ihmiset tuolla kaupungilla ovat vain massaa, eivät kovin erityisiä minulle. Hyvin usein tuntuu, ettei kukaan ole lopulta kovinkaan erikoinen, mikä on tietysti luonnollista siihen nähden että kuulumme samaan lajiin. Monet peruspiirteet ovat väistämättä samanlaisia. Minulla on ehkä liiallisia odotuksia itseäni ja läheisiäni kohtaan. Saatan esimerkiksi hermostua itselleni, jos katson ihan kiinnostuneena jotakin periaatteessa täysin typerää saippuaoopperaa. Miksen mieluummin lue jotakin hyödyllistä tai ole ulkona? Eihän koko ajan voi olla fiksu ja tekemässä jotain älyllistä, mutta silti...

Luultavasti minulla on näistä asioista aika samanlaiset käsitykset kuin melkein kenellä tahansa, mutta minä vain sanon ja määrittelen ne vähän eri tavalla, ehkä hieman jyrkemmin. Todellisuudessa en tietenkään ole jatkuvasti luokittelemassa ihmisiä, mutta jos yleisellä tasolla pitää puhua asioista, niin silloin joutuu yleistämään.

Aavaton, kyllä minulle riitti että sain väittää minäsinille vastaan 🙂 Onko sinulla uusia keskustelunaiheita mielessä? Minustakin tämä asia alkaa olla jo aika käsitelty.

Minäsini, arvelen olevani samoilla linjoilla kanssasi. Minä en tunne olevani mikään "perusmies". (Vieläkin harmittaa, että taannoin esitin yleistyksen "meistä miehistä".) Varmaan sukupuolten välillä on eroja, mutta niin on sukupuolten sisälläkin.

Pystyttekö te ymmärtämään seksuaalisuuttanne? Minä en. Suhtautumiseni on kovin ristiriitaista. Seksi on toisaalta likaista (konkreettisesti, ei moraalisesti), toisaalta pyhää. Se on lapsellista ja typerää, mutta haluttavaa. Minun on hankala osallistua seksiin, usein tunnen itseni sivustakatsojaksi. (Pätee kyllä elämääni muutenkin.)

Aikoja sitten lakkasin yrittämästä ymmärtää. Vähän helpotti. Ajattelen, että seksuaalisuuteni on lajini kehityksessä paljon vanhempaa kuin tämä käsitteellinen järkeily. Tuskin kykenen sitä koskaan täysin ymmärtämään. (Varmuuden vuoksi: Tämä ei vapauta minua yrittämästä toimia oikein. Niinhän yritän muutenkin, vaikka en totisesti ymmärrä maailmaa.)

Se vähän askarruttaa, että ymmärtämättömyyteni tunnustaminen tuntuu suututtavan. Mutta ylenmääräistä järkeilyäkään ei hyväksytä.

Urpo

Urpo, mie kyllä pystyn seksuaalisuuteni ymmärtämään. Mikä on kyllä aika ihmeellistä. Olen aika ujo ja jopa arka mutta seksistä pystyn puhuu ja aika härskejäkin juttuja kertoo. Pyhää mulle on perhe ja uskonto, seksi ei todellakaan.

Likaista? no miten senkin ottaa, onhan pyykkikoneet ja suihkut keksitty, nekin ovat osa seksiä. Mie en ymmärrä miten seksi on lapsellista? Mikä asia siinä? No meillä ehkä nuo mielikuvitusleikit ja seksikaupassa käynnit voisi olla lapsellista? Mikä sitten sulla, Urpo on lapsellista?

Sivustakatsoja? Hankala kyllä on ymmärtää miten mies voi olla sivustakatsoja?
Kyllä kai sun nyt siinä pitää olla osallisena, ei kai vaimosi käytä sun ruumistasi, ilman sinua?

Johtuukohan mun ymmärtäminen siitä, että isän eläessä meillä halattiin ja näytettiin tunteita aika avoimesti. Isä suuteli äitiä jatkuvasti (niin ainakin muistan) ihan meidän lasten nähen. Niin myös ukki mummoa.

Minäsini vastaus selvensi asioita.

Rusakko en taaskaan keksi mitään sanottavaa sun juttuusi. Oletko koskaan mitään kertonut sun äidistä ja isästä, tulisikohan niistä joku uusi otsikko?
Tai voidaanhan me siirtyä nuorten puolelle, siellä voi ihan ittestään puhua, ei tarvitse ottaa ukkoa tai muuta sukua mukaan. Sun vuoro aloittaa otsikko.

Urpo, en todellakaan ymmärrä seksuaalisuutta(ni). Toisaalta en tiedä mitä ymmärrettävää siinä on. Maailman luonnollisin asia syömisen ja juomisen ohella. Siitä pitäisi tulla kiva olokin, mutta kun ei läheskään aina tule, ei ainakaan henkisesti. Seksi ja suutelu ovat molemmat vähän likaisia harrasteita. En ole bakteerikammoinen tai muuten yleisesti koe likaa hirveän epämiellyttävänä, mutta sekä suutelu että seksi herättävät minussa usein vähintäänkin lievää vastenmielisyyttä. Tulee olo "minut liataan ja minuun tunkeudutaan vaikka en ihan oikeasti haluaisi", jota en oikeastaan osaa selittää. Suuteluun liittyvä inho on osaltaan sitä, että toisen suu on limainen ja kylmä. Toisaalta se ei herätä minussa oikein muuta tunnetta kuin, että tuo toinen tahtoo taas seksiä. Syntyy vastareaktio, joka saa minut haluamaan kauas pois koko tilanteesta.

Minusta tuntuu, että mies haluaa seksiä aina yrittäessään olla kiva olemalla hellä ts. koskettelemalla tai suutelemalla. Päätyessäni harrastamaan seksiä tunnen itseni usein ulkopuoliseksi koko tapahtumassa, kun mietin vain, ettei tämä ole kovin kivaa (ja tietyllä tasolla se tietysti on fyysisesti mukavaa), oikeastaan ihan hölmöä. Aivan kuin seksistä ei saisi olla pitämättä, seksuaalisuutta (eikä etenkään seksuaalista vapautta tehdä ja haluta melkein mitä tahansa) ei saisi kyseenalaistaa eikä siitä saisi puhua negatiivisesti. Seksistä on tosiaan tullut jonkinlainen pyhä asia, joka on parisuhteen kulminaatiopiste, rakkauden huipentuma. Minä en koe seksissä mitään tällaista miltei yliluonnollista. Minusta se on vaan seksiä ilman ylisanoja.