"Minusta piti tulla vaikka mitä. Olin niin lahjakas, että!"

Kerrot, että aine on järjestynyt sinussa niin, etet saa mitään valmiiksi. Rivien välissä kerrot, että ympäristösi on saanut sinulta ansaitsemaansa enemmän huomiota – sinun kustannuksellasi.

Japanin talousmahdin uskotaan rakentuneen parille, kolmelle menetetylle sukupolvelle. Suomen kilpailukyky perustuu niiden ihmisten elämälle, jotka tekivät työtä ensin sotakorvausten maksamiseksi ja sitten teollistuneen, myöhemmin pirstoutuneen talouden tuhansilla eri aloilla. Työikäinen väestö ei pääsääntöisesti ole ”toteuttamassa itseään” vaan ennemminkin toistamassa tiettyjä liikesarjoja osana tuotantoputkea.

Jos arvioi itseään ja tekemisiään siitä näkökohdasta, onko saanut mitään valmiiksi, pitäisi voida erottaa, onko kyse opintojen jättämisestä kesken ja ajelehtimesta, onko taustalla alkoholismia tai mielenterveysongelmia (keskittymisvaikeuksia) vai onko aika ja voimat kuluneet työhön – no vaikka esim. valimossa. Haitaksi ei ole olla rehellinen.

Perustarpeiden tyydyttämiseen tarvitaan pääsääntöisesti palkkatyötä. Se mitä työkseen tekee, on harvoin oma valinta, ja tokko koskaan jotain joka kasvattaa, kehittää, nostaa sinnikkäästi tasolta toiselle yhä ylemmäksi kohti valaistunutta vanhuutta, jossa viisaus sädehtii. Useimmiten edessä on pissantuoksuinen hortoilu ikävässä laitoksessa yhdessä kymmenien muiden kulumavikaisten kanssa.

On kyllä jotakin joka vaikuttaa kadehdittavalta aineen järjestykseltä. Menneinä vuosikymmeninä tapasin mielenkiintoisen ihmisen, joka esitteli vilkkaasti elehtien meneillään olevia projekteja. Hän oli käsittämättömän vireä, nopea ja aktiivinen ja hänen kymmenet projektinsa olivat loistavia ja mielenkiintoisia ja eittämättä taiteellisia ja kehittyneitä käden ja ajatuksen taitoja vaativia.

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen tapasin hänet uudelleen. Hänestä oli tullut vanha. Hän puhui edelleen paljon, kävelytti minua tonttinsa laidasta laitaan ja esitteli kesken olevia projekteja. Ne olivat samoja, joista hän oli puhunut 20 vuotta sitten, emeet nyt jo päivänpolttamia ja sammaloituneita. Hän puhui edelleen paljon, korostetun kärsimättömästi.

Tunsin hänen veljensä. Hänkin oli tavattoman taitava käsistään ja hänelläkin oli kädet täynnä työtä. Lisäksi hän luki intohimoisesti. Hänen kävelytavassaan oli jotain äärimmäisen vakaata, mestarismaisen tyyntä ja hänen puhetavassaan jotain, joka herätti kunnioitusta. Kaikki aloittamansa projektit hän vei loppuun järkähtämättä ja ahkeroiden, sinnikkäästi. Ja aloitti uuden, ilman kunnianhimoa, kuin uuden pitkän kierroksen auringon ympäri.

Veljeksiä oli yksitoista. Heillä kaikilla oli selkeät eroavuudet ”kesken jättämisen metodiin”, kuten sanot, ja eroa suhteessa elämään, vakauteen, temperamenttiin jne. Näytelmäkirjallisuudessa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kärsivät elämän valumisesta hukkaan, resurssiensa vajaakäytöstä, toteutumattomuudesta, elämättömästä elämästä.

Lastenkasvatuksessa muuan metodi lähtee siitä että perustarpeet tyydytetään, loppu on kiukuttelua. Kiukku omaa ”osaa” kohtaan on hedelmätöntä. Ei se mihinkään johda. Vähänkin älykkäämpi katsoo eväänsä ja tekee niillä mihin pystyy ja kykenee niissä oloissa joissa oikeasti on. Jos et saa leipää leivotuksi loppuun, heitä taikina roskiin. Jos pitkäjänteisyys puuttuu, puuttuu usein sinnikkyyskin. Kunnianhimoa taas on sitä enemmän, senkin tavoittelu kesken jäänyttä. Tärkeää kannaltasi on, ettet jää tuleen makaamaan ja pakkomiellettä kasvattamaan. Koeta jaksaa ajatella, mihin kaikkeen voit itseäsi käyttää. Jos inhoat sängyn petaamista, ajattele prosessi: tartun ensin lakanaan toiselta sivulta ja työnnän sen patjan alle, sitten toiseen sivuun ja...

”Minusta piti tulla vaikka mitä. Olin niin lahjakas, että!” kirjoitat. Joissakin perheissä syntyvä lapsi on ehdottomasti tuleva presidentti eikä se tarkkailuluokalle päätyvä, impulssejaan hallitsematon ja venäläisestä pimeästä viinasta aivovaurioitunut kauhistunut maanvaiva. Anna niille (vanhemmillesi) anteeksi, ei kannata haaskata ruutia olemattomaan, on päästävä eteenpäin.

Kelpaat kyllä. Älä huoli. Älä mene siihen retkuun että odotat ympäristöstä hyväksyntää. Ajattele millainen kohtalo fyysikko Stephen Hawkingillakin on. Aine on järjestynyt hänessä ALS-sairauden muotoon. Hänen aivojensa sähköimpulssit kiinnostuivat (ulkoisesta ärsykkeestä?) fysiikasta. Hän kävi 30-vuotisen sodan muiden fyysikkojen kesken siitä, kuka saa todistusvallan määrittää maailmankaikkeutta ja sen liikkeitä. Vielä viimeisillä voimillaan hän hakee ”piirien” hyväksyntää todistelemalla aineen häviämättömyyden laista. Mitä todellisuudessa on? Äärettömän takana yhä uusia äärettömyyksiä, kunnes sitten sellainen äärettömyys, jossa ei mustia aukkoja, joista aine voisi höyrystyä minnekään? Kovastipa se lohduttaa täällä valimossa!

Jos jollain on merkitystä niin rakkaudella. Se mitä se on, on toinen asia. Vie kädet ympärillesi, purista ja rakasta ja mieti, mitä se on.

Kelpaan kyllä.
Minulla on jopa muutamia ihmisiä, jotka välittävät minusta. Se on oikeastaan aika ihmeellistä, ottaen huomioon luonteeni ja vajavuuteni. Tuo on oikeastaan ihmetyksen aihe, joka saa aikaan nöyryyttä.
Kysymys onkin siitä milloin vihdoinkin kelpaan itselleni. Se on naurettava "taisteluni" jota käyn.

Mietin miksi teen sitä tai tätä. MIKSI?
Mitä hyödyttää edes se sängyn petaaminen, kun päivän mittaan ei sitä ole kukaan muu näkemässä kuin minä itse. Väliäkö sillä miten myttyrässä lakanani ovat, kun niiden väliin taas kömmin.

Tämä on kriisikeskus, jossa ihminen saa puhua huolistaan. Kuitenkin meissä monissa on melkoisen suuret suojamuurit, jotka panevat kirjoittamaan vain pintaa, tai rivien välistä, tai yleismaallistaen asiat, jotka voisivat olla oikeasti sisältä käsin kerrottuina aivan liian kipeitä.

Arkipäivän kohtaamisissa joku vääntää kaiken keskustelun ja syyttelyn politiikkaan ja sen näkyviin henkilöihin. Yhtä lailla toinen syyttää liikenteessä matelevia kanssaihmisiään oman matkansa sujumattomuudesta. Kauppojen kassat eivät vedä,eikä vähäinen henkilökunta tiedä mitään.
Tätähän riittää. Jokainen tuntee tuon kaltaisia ihmisiä.

Kasvoista kasvoihin me ihmiset hyvin harvoin pääsemme asioiden äärelle. Pidetään hymynaamari päällä ja itketään sitten omassa pienessä hiljaisuudessamme.
Olen oikeasti ruvennut miettimään erakoksi heittäytymistä. Puhelimeni on lähes aina kiinni, enkä pidä siitä että ovikello soi.

Ole tunteva, tiedostava ja taitava

Tulla tietoiseksi itsestään kriisiytymisen kautta on positiivinen seuraus kaikesta kärsitystä ahdistuksesta ja tuskasta. Syvän yksinäisyyden vuosina nuoruudessani mietin ankarasti, miksi joudun kärsimään jatkuvasti, ilman taukoa, talvet ja keväät, kesät ja syksyt. Olin jatkuvasssa hankauksessa ympäristöni kanssa ja toivoin tuhannesti olevani joku muu kuin minä ja että vain ”jonain toisena - muuna” elämäni olisi edes vähän siedettävämpää. Ulkoisesti hiipparoin töihin ja takaisin ja pelkäsin olla yhtään päivää pois, etten menettäisi niitä vähiä ropoja, joitaa työstä silloinkin jo oltiin maksavinaan.
Jouduin laatimaan itse itselleni arvomaailman. Yksi sen kulmakivi oli, ettei kukaan, ei kukaan ole minun silmissäni yläpuolellani eikä kukaan, ei kukaan ole alapuolellani, tuntui minusta sitten miltä tahansa, ja jos tuntuu, jotain tärkeää on jäänyt huomaamatta tai sisäinen informaationi pettää. Pidin tätä ajatusta kuin onnenkiveä kädessäni hyvin pitkään ja peilasin saamaani kohtelua jatkuvasti ja uupumatta tähän arvoon. Myöhemmin tietysti asia monimutkaistui. Jäljelle jäi tekojen arviointi.
Ristiriita ympäristön ja itseni välillä vain syveni. Sen käsittäminen alkoi olla niin työlästä että tein vakaan päätöksen: minun on saatava työtä jossa annan aikani, mutta en aivojani, koska tarvitsin aivoni omaan käyttööni ja selvittääkseni ”mistä kana kusee”.
Haaksirikossa minäkuva on aina uhattuna. Arvottomuuden tunne seuraa kokemusta häviämisestä, uhriksi joutumisesta. Vihan tunne on vastenmielinen, lohduton, vie voimat. Se on kuin hedelmätön puu aavikolla, jossa vain tuuli pöllyttää hiekkaa.
Kriisit ovat olleet usein toistuvia. Itsekritiikin kausia suorastaan pelkään. Ne ovat musertavia.
Kriisit ovat joka kerran ilmaantuessaan muuttaneet minua. Ne ovat myös kasvattaneet selkärankaani, koska sen olen vaatinut ”vastapalvelukseksi” elämältäni. Kriisien keskellä on vaiheita etten tunne pelkääväni mitään, en tuulta tai myrskyä, koska pahempaa kuin meneillään oleva kriisi, minulle ei enää voi tapahtua.
Tietysti lopulta tuli se suurin, se suurin - kriisi, joka miltei tappoi minut. Sen keskellä ihmettelin ihmistä sinänsä, ihmisen vahvuutta ja kestävyyttä. Kyse ei ollut itsemurhan yrittämisestä vaan liki täydellisestä vajoamisesta itseeni. Vain vaivoin hankin elantoni, vapaa-aikani istuin selkä tikkusuorana sohvannurkassa, tunnista toiseen, hievahtamatta. Kun viimein kuukausien kuluttua jalkani taas lähtivät viemään paikasta toiseen, olin lopullisesti muuttunut. Mutta samalla olin kääntänyt selkäni koko maailmalle, vakaasti päättäneenä.
En voi suositella erakkoutta kellekään. Siinä on liikaa haittapuolia: kyky kommunikoida ympäristön kanssa heikkenee, sosiaaliset taidot katoavat, puheentuotanto pysähtyy. Erakkous on eräänlaista paluuta sikiöasentoon, tarkkailemaan pieniä merkkejä. Erakkous on luovuttamista, ja luovuttaminen – se ei ole muotia ihmisen historiassa.
Mutta rauhan se antaa. Vaikka silmät vajoavat syvemmälle kasvoissa, vaikka alakulo harhailee kasvoilla kiinnittyäkseen sitten palaan rannalle huuhtoutunutta styroxinpalaa.

Pidä sinä vaan puhelinta auki ja ilostu soivasta ovikellosta. Ihminen on sen velkaa toisille – ja itselleen. Minulla ei ole paluuta. Kuljen kaukana rajan takana. Joskus, hyvin harvoin, joku omista ajatuksistani hetkeksi herättää kiinnostukseni. Ja sitten kiinnostus taas sammuu.