Hei, tuo terapiassa käyminen 😳, kuin polkisi samaa liejukasaa. Itse sain yhden ja ainoan kerran psykologilta lohdutusta sanan verran. Terapiassa tosin tuli se tunne "oma syysi". "Saat syyttää itseäsi" se ensimmäinen kerta kun kävin terapiassa ja oli kaksi keskustelijaa. Aloin kertomaan pettämistarinaani - toinen heistä ohensi nenäliinan mutta toinen nauraen heitti läppän. Aika nolo tilanne. Mun terapiat jäi sillä kertaa. Toinen kerta pyysin ettei kyseinen henkilö olisi paikalla. Pettäminen olisi hyvä käsitellä tosi ymmärtävän, asiallisen, elämän perusarvoihin kunnioituksella suhtautuvan kanssa. Voimia ja jaksamista petetyille.🌻🙂🌻

Hei,

kiitos, että kysyit terapiasta. Tuntui tarpeelliselta miettiä terapeuttiani.

Kaksi vuotta sitten, kun mieheni "masennus", etääntyminen ja haluttomuus saivat yhtenä kauniina kevätaamuna nimittäjän "suhde", mieleni todella järkkyi. Pidin itseäni vahvana ihmisenä olin selvinnyt haastavasta lapsuudesta, syövästä ja lapsen vakavasta sairaudesta omin avuin. Nyt kyllä ymmärsin olevani yksin ja tarvitsevani ulkopuolista apua. Työterveyhslääkäri määräsi rauhoittavia ja unilääkkeitä ja kehoitti hakeutumaan terapiaan. Katsoin kuntani nettisivuilta terveyskeskuspsykologit ja soitin lähimmälle. Hän kuunteli asian ja ehdotti aikaa parin viikon saakka: itkuni keskeltä sain vakuutettua, että tarvin nopeampaa tukea. Pääsin parin päivän päästä pikaiselle vastaanotolle.

Hoitosuhde kesti puoli vuotta ja sitten olimme molemmat sitä mieltä, että terapia on tehnyt tehtävänsä.

Uskottomuuden ilmitulo oli tuolloin tuore asia ja terapeutti lähti käsittelemään sitä traumaattisena kriisinä. Hän kyseli paljon ja minä sain pukea tunteita sanoiksi. Oma selviytymiskeinoni oli aina ollut, että elämä jatkuu ja kaikesta selvitään. Terapeuttini kuitenkin kyseenalaisti tämän. Hän ei antanut suoranaisia neuvoja, mutta viimeisillä keroilla, hön sanoi, että terapian päämäärä on ollut voimaannuttaa minut tekemään itseni kannalta paras ratkaisu. Itse olin sitä mieltä, että kyseessä on pitkän avioliiton kriisi, josta kyllä selvitään. Miehenikään ei halunnut eroa, vaikka hän olikin aluksi sitä mieltä, että parisuhteemme on kuollut eikä tule koskaan elpymään. Tuo toinen nainen tuntui sielunkumppanilta ja tulisi aina olemaan, vaikka olikin toisen miehen vaimo.

Toivoin saavani neuvoja, miten selviän järjissäni ja miten saan liittoni pelastettua, mutta terapeutti oli sitä mieltä, että hanki uusi elämä ja katso tilannetta kauempaa, niin huomaat, että kaikki ei aina ole pelastamisen arvoista.

Olin aina hyvin uupunut terapian jälkeen, mutta jotenkin se aina vie askeleen eteenpäin. Jälkeen päin ajatellen terapeuttini kannatteli minua vaikka silloin tuntuikin siltä, että hän vie minulta viimeisenkin toivon rippeen.

Ehkä terapian paras anti oli ymmärrys siitä, etten voi muuttaa tosiasioita, vaikka kuinka kestäisin ja kärsisin. Mieheni ja "toinen nainen" tekevät omat ratkaisunsa ja minun on tehtävä omani.

Terapia oli siis hyväksi - eikä maksanut kuin teveyskeskusmaksun verran. Sovimme, että tarvittaessa voin jatkaa terapiaa.

Olen käynyt terapiassa yksin ja yhdessä miehen kanssa yhteensä neljä kertaa. Niissä on puhuttu suhteestamme noin yleensä ja muutama hyvä oivallus jäänyt mieleen. Toki mieshän jatkoi yhteydenpitoa toiseen naiseen, vaikka terapiassa kovasti ymmärsi, että yhteyttä ei voi pitää lainkaan 😟

Kävimme käynnit harvakseltaan muutaman kuukauden välein, koska siellä ja jo ennen sovittua käyntiä asioista puhuttiin yhdessä aika avoimesti.

Ehkä minulle tämä terapia on ollut tarve jonkun muunkin kertoa miehelle, että minäkin olen arvokas eikä minua tai meitä voi pitää itsestäänselvyytenä. Oliko siitä hyötyä? Jaa a. Ehkä miehen pitäisi selvittää omaa päätään ja suhdetta minuun ihan yksinkin? Hän kuitenkin jatkoi vielä kaksoiselämäänsä.

Ne oivallukset. Terapeutti kertoi parisuhteen olevan kuin ikkuna, jossa on verhot auki ja näemme toisemme. Mutta kun avaat verhot (suhteen) uuteen ikkunaan (ihmiseen), se toinen sulkeutuu.

Hän myös näki, että asiat eivät ratkea mihinkään suuntaan, ellemme asu puoli vuotta tms reilusti erillään. No, minähän olin siinä vaiheessa sitä mieltä, että jos emme saa asioita kuntoon yhdessä (ja mies lopeta kertakaikkiaan yhteydenpitoa siihen toiseen), niin niitä ei saada kuntoon. Virhe. Asiat menivät vaan jatkuvaa alamäkeä.

Asumme nyt sitten erillään. Aluksi näytti siltä, että ero tulee, mutta muutaman viikon poikamieselämän jälkeen mies totesikin, että on hullu, kun haaskaa hyvän elämän ja hajottaa perheensä.

Että katsotaan nyt sitten.

Tiedän ystäviä, jotka ovat terapiassa käyneet erilaisten syiden vuoksi ja kai se parhaimmillaan on sitä, että kumpikin ymmärtää osuutensa suhteessa ja mikä tärkeintä, on rehellinen itselleen, saa vahvuutta tehdä ratkaisuja, joilla kummankin elämä voi parantua, vaikka hetkellisesti näyttää tapahtuvan toisin.

Ennen kaikkea on hyvä puhua, mutta jossain vaiheessa sekin kai riittää ja pitää pystyä elämään eteenpäin?🙂🌻

XXX3:n oivallus terapiassa siitä ettei toisen ihmisen ratkaisuihin voi vaikuttaa ja että elämässä on itse vastuussa omista valinnoistaan kuulostaa hyvin tutulta. Itse voi vain oivaltaa, että tilanne on tämä, itse panostan siihen tämän ja tämän verran ja saan sitä tämän ja tämän takaisin. Kysymys kuuluu, että riittääkö se ja jos ei riitä, niin ei sitä vaatimalla tai painostamallakaan enempää saa.

Itse menin terapiaan yksityiselle ja maksoin siitä 120€/h. Kävin kaikkinensa neljä kertaa ensin kolme kertaa kuukauden välein ja sitten kertaalleen vuosipäivänä. Maksoihan se, mutta oli se sen arvoista. Jos terveyskeskuksessa on jonoja ja ruuhkaa, niin hyödyntäkää ihmeessä yksityisiä psykologeja, kyse on teidän mielenterveydestä ja miksei myös loppuelämästä. Psykologille on paljon helpompi kertoa asioita kuin läheisille tai tutuille, jotka ovat jollain tapaa osa isompaa tarinaa ja jotka ovat vaikutuksessa kaikkien kanssa.

Ilman terapiaa olisin eronnut ahdistuneena ja lapsieni elämä olisi muuttunut aivan toisenlaiseksi. Terapiassa sain työkalut siihen etten vahtaa ja vehtaa jokaista risahdusta enkä ylitulkitse ja hakemalla hae itselleni marttyyrin viittaa. Tiedostan olevani itsenäinen omiin ratkaisuihin ja myönnän puolisollenikin sen vapauden olla. Kyllähän petos syö ja söi sisältä, mutta se on osa historiaa josta koko nykyisyys rakentuu ja se on osa minun tarinaani.

Puolisoni ei halunnut missään nimessä mitään pariterapiaa ja olen yksinäni työstänyt asioita päässäni. Olen itse saanut seuraavan sivun käännettyä ja toivon puolisonikin henkisesti selviävän häpeänsä yli ja tulemaan perässä. Tapahtuneen myöntäminen ja oman heikkouden tunnustaminen on ollut kova paikka hänelle, jolla on yleensä kaikki langat omissa käsissään. Mutta pettävät harvemmin kehtaavat mennä terapiaan riippumatta siitä ovatko miehiä vai naisia. Iso kumarrus heille jotka pystyvät siihen.

Aloitin ilmaisen terapian perheasiainneuvottelukeskuksessa reilu puolitoista vuotta pettämisen ilmitulon jälkeen. Tapaamisia oli puolen vuoden ajan. Ne päättyivät viime syksynä. Kävin puhumassa yksin, sillä miehellä ei asian kanssa ollut ongelmaa. Hän puolustaui sillä, että hän halusi silloin jotain muuta elämäänsä ja hänellä oli siksi syynsä pettämiseen.

Terapian aikana oloni helpottui. Mietimme paljon omaa oloani ja terapeutti tuki minua siinä, että minun ei tule sietää mitä tahansa. Pohdimme sitä, miksi annan kohdella itseäni huonosti. Aloinkin jämäkämmin puolustamaan itseäni parisuhteessa. Eihän se tietenkään miehen käytöstä muuttanut eikä parisuhde siitä parantunut.

Lopetimme terapian siihen lopputulokseen, että minun olisi syytä vielä jatkaa traumaterapeutilla itseni hoitamista. En ole siihen kuitenkaan lähtenyt.

Kun terapian päättymisestä on nyt jo kuukausia aikaa, on oma tilanteeni mielestäni palautunut entiselleen.

Minulla oli alussa niin suuri hätä, että soitin kriisipuhelimeen, otin yhteyttä skr:n perheneuvotteluhenkilöön (tai jotain sinnne päin). Sainkin ajan monen kinuamisen jälkeen. Kävin keskustelemassa ehkä noin viisi kertaa. Suurta apua en tuntenut saavani. Minä puhuin ja hän kuunteli. Olin tosi uupunut session jälkeen. Sitten menin yksityiselle terapeutille. Kävin siellä viisi kertaa. Sama juttu siellä. Minä puhuin, hän kyseli ja nyökyttytteli. En tiedä, mitä odotin, mutta en ainakana tätä. Ehkä toivoin joitakin eväitä, miten jatkaa. Enemmän vuorovaikutusta. En pidä yksinpuhelusta. Kolme vuotta tapahtuneesta tulee kuluneeksi syyskuussa. Emme siis ole eronneet. Itse olen yrittänyt, mutta mies rukoilee etten jättäisi häntä. Pääsääntöisesti menee hyvin, jopa paremmin kuin ennen. Kaikesta huolimatta minulle tulee synkkiä jaksoja joita ei voi järjellä selittää, mistä ne johtuvat. Koko paska vyöryy päälle. Viha, sitäkin on vielä. Olen yrittänyt käsitellä asiaa itse. Lukenut paljon aiheeseen liittyvää. Yrittänyt unohtaa. Ajattelen, että kaikki nämä tunteenpurkaukset ovat itseni parhaaksi. Unohtaa en kuitenkaan voi, en myöskään antaa anteeksi. Mieheni kärsii varmaan lähes yhtä paljon kuin minä, mutta se ei minua lohduta.

Keaton kirjoitti 6.5.2016 21:32
.... Terapiassa sain työkalut siihen etten vahtaa ja vehtaa jokaista risahdusta enkä ylitulkitse ja hakemalla hae itselleni marttyyrin viittaa.

Tunnistan niin oman käytökseni tästä lauseesta ☹️
Olisi kiva kuulla millaisia työkaluja sait terapeutilta tähän?

En saanut ehkä mitään tiettyä harjoitusta ja kymmenen kohdan hengitysharjoitusta vaan juuri ne oikeat, ääneen sanotut sanat siitä, että teet omana itsenäsi vain minkä pystyt ja sen on riitettävä. Et voi olla kukaan muu tai mitään muuta kuin jo olet.

Pitää itse punnita ne asiat mitä haluaa suhteelta, mitä on sille valmis antamaan ja mitä saa takaisin. Jos näiden asioiden välille ei tule tasapainoa, niin sitten ollaan jo sellaisten kysymyksien äärellä, että kannattaako enää puhua parisuhteen jatkamisesta. Omista tarpeistaan ei saa antaa periksi, koska silloin varastaa itseltään.

Onhan tuo klisee kavalkaadia pahimmillaan, mutta klisee syntyy siitä, että tottahan se on. Olen tehnyt itselleni selväksi, että pärjäisin yksin. Olen arvokas juuri tällaisena. Petettynä en ole tehnyt mitään väärää. Vaimoni teki virheen, jota katuu. Vaikka tekikin sitä vuosia, niiin nyt hän haluaa toistaiseksi (minun lisäykseni) jatkaa kanssani. Tämä voi päättyä vaikka huomispäivänä ja sittenhän päättyy, voi voi. En voi vaatia/pakottaa/kiristää häntä jatkamaankaan jos hän toisin haluaa. Toista ihmistä ei voi omistaa ja parisuhde on aina kahden kauppa ja toinen on kuitenkin sitä mitä on.

Ei kai tätä ajatusta tämän tarkemmin voi avata, mutta toisen ihmisen ääneen sanomana, se avasi monta henkistä solmua ja nosti minut takaisin oman elämäni kuskin paikalle. En ole toisen vietävissä kuin lehti tuulessa.

Keaton kirjoitti 16.5.2016 23:7

Olen tehnyt itselleni selväksi, että pärjäisin yksin. Olen arvokas juuri tällaisena. Petettynä en ole tehnyt mitään väärää. Vaimoni teki virheen, jota katuu. Vaikka tekikin sitä vuosia, niiin nyt hän haluaa toistaiseksi (minun lisäykseni) jatkaa kanssani. Tämä voi päättyä vaikka huomispäivänä ja sittenhän päättyy, voi voi. En voi vaatia/pakottaa/kiristää häntä jatkamaankaan jos hän toisin haluaa. Toista ihmistä ei voi omistaa ja parisuhde on aina kahden kauppa ja toinen on kuitenkin sitä mitä on.

Tässä on juuri se asian ydin. Samoin myös minulle on selkeytynyt asia, että pärjään yksin. Elämä saattaisi olla osittain jopa parempaa. Se saakin miettimään eri vaihtoehtoja. Minua ei olisi satuttanut ja loukannut se, että minut jätetään vaan se, että minulle valehdellaan. Tämän asian kanssa joudun tekemään töitä. Mistä eväitä sen käsittelyyn. 😭