Olen ollut mieheni kanssa parisuhteessa reilut 7 vuotta, meillä on ihana pieni lapsi ja suunnittelemme talon ostamista. Minun elämääni varjostaa ahdistuneisuus- ja pakko-oireinen-häiriö, joiden takia tästä seuraavastakin asiasta on tullut itselleni tällä hetkellä todella ahdistava, vaivaava ja suunnattomiin mittasuhteisiin kasvava asia.

Nelisen vuotta sitten olin tyttökaverini kanssa paikallisessa baarissa ja tapasin siellä entisen säätöni, jonka kanssa juttu oli loppunut hieman ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Päädyimme samaan pöytään istumaan iltaa, keskustelimme paljon menneisyydestä ja nykyisyydestä, myös molempien kumppaneista. Hitaiden alkaessa mies kysyi minua tanssimaan ja jonkun aivohäiriön takia suostuin. Tanssimme ihan sivistyneesti ns. oikealla tanssiotteella, eikä tanssi sisältänyt mitään muuta fyysistä kosketusta, hinkkausta tms mitä nyt yleensä baarien hitailla näkee. Illan jälkeen jatkoimme omiin suuntiimme.

Minussa tämä ilta liikautti jotain sisälläni ja rupesin arvioimaan nykyistä suhdettani uudella tavalla (molemmat olivat silloin hieman masentuneita ja mieheni joi alkoholia usein & paljon kerralla, mistä tuli aina riitaa). Keskustelin mieheni kanssa myös halustani erota. Kerroin hänelle kyllä että olin nähnyt entistä säätöäni ja jutellut tämän kanssa, mutta tanssista en kertonut.

Saimme mieheni kanssa asiat puhuttua halki tunteiden osalta ja päätimme jatkaa yhdessä eteenpäin, sen hetken ongelmista huolimatta. Vaihdoin seuraavan puolen vuoden aikana muutaman viattoman ”mitä kuuluu” viestin entisen säätöni kanssa, mutta emme enää koskaan tavanneet ja yhteydenpito loppui myös. 

Muutimme mieheni kanssa toiselle paikkakunnalle ja aivan täysin unohdin koko hitaiden tanssimisen. Se painui unohduksiin kolmeksi vuodeksi, jossa välissä saimme lapsen ja menimme kihloihin. Kunnes taas palasi mieleeni nähtyäni niin todenomaisen painajaisen siitä, että olen pettänyt miestäni. Siitä lähtien asia on tasaisin väliajoin palannut mieleeni, kuten nytkin, mutta nyt tilanne on siinä mielessä eri, että nyt tämä muisto on selkeästi kytkeytynyt pakko-oireisiini pakkoajatuksen muodossa.

Asia ahdistaa niin paljon etten meinaa saada syötyä, nukuttua tai ajateltua mitään muuta. En ole enää varma mikä muistoista on totta ja mikä ei, asia on saanut mielessäni valtavat mittasuhteet ja tunnen itseni likaiseksi huoraksi.

Silti en uskalla ottaa asiaa puheeksi mieheni kanssa. Hän vihaa entistä säätöäni sydänjuuriaan myöten (alkuperäistä syytä en oikein tiedä), enkä kykene repimään haavoja auki. Pelkään että hän jättää minut ja lapsemme. Rakastan häntä todella ja haluan kasvattaa lapsemme hänen kanssaan.

Pitäisikö minun teidän mielestä kertoa asia suoraan miehelleni vai onko menneitä turha kaivaa esiin? Vaikka toki ne ovat tällä hetkellä aika voimakkaasti esillä minun päässäni. Tiedän että ahdistus menee ohi tietyn ajan päästä, mutta se myös palaa, ja jos tämä tulee olemaan jatkuva aihe pakkoajatuksilleni, en ehkä kestä.

Anteeksi pitkä teksti. Minulla ei ole ketään kenelle puhua asiasta, ei ystäviä tms. johon voisin tukeutua.