Hei taikku79,

Eilen kirjotin oikein palopuheen sinulle omista kokemuksistani siitä, miten suku voi vaikeuttaa eroa ja sen jälkeistä aikaa. Mutta onneton painoin väärää nappia ja juuri kun olin saamassa sen valmiiksi hävitin onnellisesti koko tekstin jippii. Eli ei lämmitetty juttu enää ole sama. Mutta jotain raapustan kumminkin.

Kun luen tarinaasi, olen kuulevinani siitä, että koet ympäristön takia syyllisyyttä eropäätöksestäsi ja uudesta suhteestasi. Ja kun mainitset uskonnon liittyvän asiaan, oletan, että sitä kautta sinua painostetaan.

Itselläni ei ole eroon liittynyt usko tai uskonto muutoin, kuin että olen sinnitellyt loppuun asti. Yhteiselämä on ollut minulle hyvinkin pyhä asia, lupaus siitä, ettei hevillä anneta periksi. Se on ollut osasyy eron pitkittämiselle. Mutta vain murto-osa. Ja kukaan ei todellakaan tapauksessani ole minua syyllistänyt siitä, että jätin helvetilliset parisuhteet taakseni. Eivät uskovaisimmatkaan 😉

Se mikä minut sitten sai eilen vaahtoamaan...että pitää uskoa omiin ratkaisuihinsa. Kerroin pitkälti siitä, kuinka tulin satutetuksi erotilanteessa, kun luottamukseni rikottiin ja asioitani vatvottiin sukulaisten kesken. Sillä seurauksella, että vetäydyin pitkäksi aikaa yhteydenpidosta. Halusin surra ja tehdä eroa rauhassa. Toinen hirveän kipeä toisessa erossani oli se, että alun perinkään lähisukuni valtaosa ei hyväksynyt exääni. Oli hirveän kova pala myöntää sellaisessa ilmapiirissä, että minun on pakko erota siitä ihmisestä. Voit vaan kuvitella niitä onnellisia kasvoja "enkös minä sitä sanonut" ja "hyvä että jätät moisen". Vaikka olin onnellinen, että jaksoin eron ottaa, ei todellakaan ollut iloista kuultavaa.

Ja sitten jotkut ottivat oikeudekseen arvostella exääni todella räikeästi. Niin että itselleni tuli olo, hetkinen tässä puhutaan kuitenkin ihmisestä, jota olen syvästi rakastanut. Ja jos he ennakkoluuloineen olivat nähneet vain kaiken pahana, he eivät olleet koskaan olleet näkemässä arkeamme. Sitä arkea mikä sai minut uudelleen ja uudelleen uskomaan yhteiselämäämme. Se arki missä rakkaus ja rakastavat teot punnitaan. En oikeastaan ole monelle voinut puhua edes siitä, kuinka hemmoteltu käytännössä olin, koska useat läheiseni pitävät exääni vain paskiaisena piste. He eivät koskaan ole ajatelleet, että ensimmäisen epäonnisen parisuhteeni jälkeen tuskin olisin vuosikausia sinnitellyt toisessa helvetissä. Olin vuosia hyvin onnellinen. Tosin täysin tietämätön, millaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä. Silti. Arkemme oli hyvää valtaosin. Hoin itselleni, ettei tällainen onni voi olla totta. Myöhemmin paljastui ettei voinutkaan.

Se pääviesti mitä eilenkin halusin sinulle välittää oli ja on, että kuuntele itseäsi. Olet tehnyt eroratkaisun. Se on sinun päätöksesi. Jos joku siitä valittaa, muista, että ihmisillä on taipumus siirtää omat taakkansa muille. He reagoivat omiin ratkaisemattomiin ongelmiinsa sinun erosi kautta, elleivät osaa pysyä omalla tontillaan. He eläkööt omaa elämäänsä, ja sinä omaasi. Sinulla on oikeus rajata pois sellaiset ihmiset elämästäsi, jotka eivät tässä tilanteessa tue sinua. Itse tein niin, ja se oli ensimmäinen rohkea päätös itseni ja hyvinvointini puolesta. Ja paras. Palasin yhteydenpitoon kun toivuin, eikä siinä ollut kellään mitään sanomista. Ja kun ensimmäisen kerran uskalsin, uskalsin toisenkin ja siitä lähti se, mitä kutsuisin minun elämäkseni. Siihen asti olin elänyt muiden ehdoilla. Joten suosittelen lämpimästi kulkemaan ihan ikiomia polkuja 🙂👍