Kenen parhaaksi on kaikki diagnoosit?
mie olen oikein nippukaupalla saanut diagnoosesja viime vuosina. On diabetes, epilepsia, asperger, traumaperäinen härö, ahistus ja nyt ollaan siitä mieltä, että mulla on krooninen suru ja sen hoitoon pitää oikein keskittyä. Nämä kaikki olen saanut uusien vanhempien aikana. Oman äidin aikana mie olin paha murrosikäinen ja kaikki vaivat piti mennä ohi, kun aikustun. Ei ollut edes mitään lääkitystä, kukaan terapeutti ei mua kestänyt montaa käyntikertaa.
Nyt mie olen jatkuvasti jossain kuntoutuksessa, saan uusi lääkkeitä ja laitteita, sama terapeutti on ollut jo monta vuotta. Silti on paska olo ja tuntuu, että aina vaan keksitään uusi nimi mun ololle.
Johtuuko mun diagnoosit siitä, että mun uudet vanhemmat ovat innokkaita mua viehmään aina lääkäriin, mun entinen äiti ei vienyt koskaan.
Tuleeko vanhemmille hyvempi olo, kun hankkivat mulle uusia diagnoosia, ovat tavallaan huolehtivia vanhempia kun niin tekevät? Toivottavasti tämä ei ollut loukkaus mutta tarkoitan sitä, että kenen parhaaksi ovat kaikki diagnoosit, mun vai vanhempien? Kun mun olo ei parane vaan tunnen itseni monivammaiseksi ja parantumattomaksi sairaaksi, kun on niin paljon diagnooseja.
Etpä sie taia mikään maanvaiva olla. Uskoisin diagnoosien helpottavan oikean hoidon valitsemista. Väärä diagnoosi => väärä hoito. Ja onhan se hienoa että joku jaksaa sinun puolesta nähdä vaivaa. Helppoa se ei ole kenellekään. Kuitenkin tuo kaikki on varmasti sen vuoksi vain että sinusta välitetään eikä sinuun olla lopulta kyllästyneitä. Onhan se raskasta, mutta kukapa sanoi elämän helppoa olevankaan. Tsemppiä sulle 🙂
Minunki elämä on täynnä dianooseja,useasta sairaudesta johtuen.Kun saan epikriisin puoli sivua täynnä jotain selityksiä diagnooseista...Miten ne vaikuttaa hoitoon en tiedä,ei ainakaan minusta vaikuta mihinkään...Sanoja vaan lääkärin paperilla...Ne on vain siellä paperilla,mihinkään ei esim.ohjata vaikka tietävät et kaikki ei ole kunnossa ja kun ei jaksa kukaan ei auta tai ohjaa mihinkään.Heikommat jää oman onnensa nojaan...Minunki nuoruudessa äitini oli laittamassa minua vaikka minne,ja näin jälkeen päin ajateltuna,se olisi ollut äiti joka olisi tarvinnut apua enempi kuin minä,minua oli helppo pomputtaa joka paikkaan,ja omasta mielestä mikään ei ole parantunut,välillä on hyviä aikoja mut useimmiten ei aurinko paista ennemmin sataa ja myrskyää...Tähänki elämään tottuu,sopeutuu,menettää toivonsa,olen diabeetikko itsekkin kaikilla mausteilla,se on kolunnut minua jo melko paljon,ja vielä pitäisi jaksaa hymyillä...Toivon tietenkin kaikille muille parempaa elämää,itelle ei niin enään väliä,kaikki on juosseet jo kuitenkin ohi...Jos jotain diagnoosit helpottaa,se hyvä,ite olen sitä mieltä,et niitä on helppo parille kirjoittaa,oishan niistä hyötyä jos niihin perehdyttäisiin asiakkaan kans syvemmin...Mut pidä lippu korkealla ja ilosta kesän odottelua🙂🌻