Miesystäväni oli keväällä uskoton exänsä, lastensa äidin kanssa. Meillä oli vaikeita komminukointi ongelmia, tuttu ex joka halusi miehen takaisin, pari kaljaa ja vaikea elämäntilanne miehellä. Eipä se muuta tarvinnut. Asiaa on puhuttu ja vatvottu, mies katuu tekoaan ihan tosi paljon eikä exään pidä yhteyksiä. Voisi sanoa et tilanne on jo käsitelty, ja me halutaan edelleen jatkaa ja kasvaa yhdessä.
Mut päivittäin tää asia vaan painaa mun mieltä niin paljon. Luottamus ja itsetunto niin romuna. Osittain kyllä luotan mieheen, sen hän on teoillaan ansainnutkin. Nyt mies jäi yllättäen yksinhuoltajaksi, sekopääexän sekoilut lähti käsistä. Tuntuu et koko maailma pyörii vaan exän tekemisten ympärillä, joka vaikeuttaa meidän suhdetta. Koen tosi hankalaksi olla miehen tukena uudessa ja hankalassa tilanteessa, kun se liittyy exään. Välillä koen et ei hän ansaitse mun tukea, mitäs oli niin julma minulle.
Mä haluaisin pystyä tukea häntä, mut mulla ei ole päivääkään et pettämiskuvio ei olisi mun mielessä mikä sattuu niin hemmetisti. Silmiin tulee vaan ku he tekee sitä ja puhuu meistä ja musta, jonka ex ilkeyttään mulle tuli kertomaan. Kokonaisuudessaan teko oli äärimmäisen julma ja exn puheet sai mulle olon että oon täysin arvoton ihmisenä.
Mä haluan pystyä tähän, ja mies tekee voitansa, nyt hänellä ei vaan riitä paukut siihen mitä mä tarvitsisin mutta se ei suoranaisesti hänen syytään ole.
Tuntuu että mä en nyt itse hokaa jotain, joka auttais mua eteenpäin. Vellon pahassaolossani, vatvon ja murjotan, vaikka haluaisin antaa jo rakkautta, varsinkin kun mies nyt tukea kaipaisikin.
Miten mä saisin potkittua itseäni eteenpäin asian käsittelyssä? Haluan sitä, mut mä en osaa..