On vaikeaa nähdä otsikoita huostaanotetuista nuorista ja perheväkivallasta. 

Joskus mietin, millaista elämäni olisi jos minut oltaisiin otettu huostaan. Meidän perheessä oli paljon väkivaltaa, joka salattiin. Minun vanhemmat olivat väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Todistin useita väkivaltatilanteita ja yritin estää niitä. Pakenin mummon luo, kavereiden luo, metsään jne. Mutta ”kotiin” piti aina palata. 

Kellekään ei kerrottu. Ulospäin näyteltiin täydellistä kulissia. Me lapset emme oireilleet rajusti vaan pärjättiin hyvin mm. koulussa. Itsestäni tuntui, että elinkin kahta eri ”maailmaa”. Koulussa väkivaltaa pääsi hetkeksi pakoon, joten rakastuin koulunkäyntiin. Pärjäsin hyvin ja olin liikunnallinen. Tuskin kukaan epäili mitään. 

Oireilin kuitenkin oikeasti psyykkisesti lapsesta lähtien. Koin turvattomuutta ja ahdistusta. Kehitin psyykkisiä selviytymiskeinoja, joita on yritetty purkaa aikuisena terapiassa. 20-vuotiaana sairastuin kunnolla ahdistuneisuushäiriöön ja masennukseen. Kielsin totaalisesti toisen vanhempani olemassaolon. En halunnut puhua hänestä missään. 

Olen käynyt pitkän psykoterapian. 

Olen nyt 34-vuotias. Osittain työkyvytön ja vaikeasti masentunut. 

Perheväkivalta on tuhoisaa. Mistä saavat apua ne nuoret, jotka näennäisesti pärjäävät hyvin? Jotka ovat niin älykkäitä, että pärjäävät, mutta oikeasti voivat huonosti? Heidän tuskaa ei näe kukaan. Ei nähnyt minunkaan.