Katkeruus vanhemmille
On vaikeaa nähdä otsikoita huostaanotetuista nuorista ja perheväkivallasta.
Joskus mietin, millaista elämäni olisi jos minut oltaisiin otettu huostaan. Meidän perheessä oli paljon väkivaltaa, joka salattiin. Minun vanhemmat olivat väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Todistin useita väkivaltatilanteita ja yritin estää niitä. Pakenin mummon luo, kavereiden luo, metsään jne. Mutta ”kotiin” piti aina palata.
Kellekään ei kerrottu. Ulospäin näyteltiin täydellistä kulissia. Me lapset emme oireilleet rajusti vaan pärjättiin hyvin mm. koulussa. Itsestäni tuntui, että elinkin kahta eri ”maailmaa”. Koulussa väkivaltaa pääsi hetkeksi pakoon, joten rakastuin koulunkäyntiin. Pärjäsin hyvin ja olin liikunnallinen. Tuskin kukaan epäili mitään.
Oireilin kuitenkin oikeasti psyykkisesti lapsesta lähtien. Koin turvattomuutta ja ahdistusta. Kehitin psyykkisiä selviytymiskeinoja, joita on yritetty purkaa aikuisena terapiassa. 20-vuotiaana sairastuin kunnolla ahdistuneisuushäiriöön ja masennukseen. Kielsin totaalisesti toisen vanhempani olemassaolon. En halunnut puhua hänestä missään.
Olen käynyt pitkän psykoterapian.
Olen nyt 34-vuotias. Osittain työkyvytön ja vaikeasti masentunut.
Perheväkivalta on tuhoisaa. Mistä saavat apua ne nuoret, jotka näennäisesti pärjäävät hyvin? Jotka ovat niin älykkäitä, että pärjäävät, mutta oikeasti voivat huonosti? Heidän tuskaa ei näe kukaan. Ei nähnyt minunkaan.
Hei,
olen lähihoitaja opiskelija. Sinun kirjoituksesi elämästäsi kiinnitti huomioni. Olet hyvällä polulla, kun olet hakenut itsellesi apua terapian kautta. Oliko sinulla lapsena ketään aikuista joka antoi sinulle suojaavan tekijän elämässä? Sinulla on oikeus kokea vihaa ja surua. Älä anna periksi💗 Tee itsellesi rakkaita asioita mistä sinulle tulee hyvä olo. Metsä on myös hyvä paikka miettiä ja purkka omia ajatuksia sekä kerätä voimavaroja. Ole armollinen itsellesi. Älä syytä itseäsi. Olet arvokas ihminen💕 Toivotan kaikkea hyvää sinulle🌸
Lämmin kiitos sinulle viestistäsi. <3
Koitan, päivä kerrallaan. Olet oikeassa tuossa, että itselle mieluisia asioita kannattaa tehdä.
Huomenna mulla on suuhygienisti, jota oon odottanut. Oon koittanut myös pitää huolta unirytmistä.
Jos mulla ei ole mitään järkevää/muuta ajateltavaa, mieleen palautuu vaikeat kokemukset lapsuudesta. Mietin niitä joskus, vaikken haluaisi. Prosessoin.
Muutin joku vuosi sitten takaisin maisemiin, jossa osa lapsuuteni tapahtumista tapahtui. Tämä on tuonut pintaan muistoja, jotka eivät muuten olisi nousseet pintaan. Olen surrut niitä muistoja. On ollut erikoista... olla samoissa maisemissa, ikään kuin tätä kahtakymmentäviittä vuotta ei olisi mennyt välissä. Minun muisti tuntuu pelottavan kirkkaalta.
Esimerkiksi.. menin käymään yhdellä leirintäalueella, kun menin pyöräilemään. Yhtäkkiä tajusin, että olen ollut siellä ennenkin. Ja todentotta. Yhtäkkiä muistin. Lähes kaikki oli siinä, missä ne olivat olleet 90-luvulla. Mietin sitä 8 tai 9-vuotiasta tyttöä, joka silloin olin. Mitä koin siellä. Se oli tosi surullista. Itketti ja istuin hiljaa muiston kanssa.
Joudun riuhtaisemaan itseni takaisin tähän päivään, jotta en uppoaisi syvälle. Joskus asiat tulevat uniin kuitenkin.
Toista vanhempaani en ole nähnyt.... 14 vuoteen. Toista en 4 vuoteen. En tiedä, onko minulla ikävä. Ei oikeastaan.