Viime viikolla laitettu eropaperit.

Ei ymmärretty toisiamme. Miehellä oli tapana valehdella, mulle tuli tavaksi raivota, ettei pidä valehdella. Epäluottamus toi jähmeyttä ja jännittyneen ilmapiirin. Mustasukkaisuutta ja teeskentelyä. Kumpikaan ei voinut hyvin.

Neljä kuukautta yritettiin löytää toistemme luo kahdesta osoitteesta, mutta välimatka vain kasvoi. Kova paikka tajuta, että oli ihan pihalla ihmisestä, jonka luuli olevan koti.

Alla katkelmia musitivihosta viime kuukausilta:

______

Olin odottanut vuosia, mutten ollutkaan valmis.

_
Valehtelen itselleni enemmän, kuin sinä minulle.
Muuten en jaksaisi tässä.

_
Et taida huomata, että huomaan.
Nostaisinko äläkän? Tai jäisikö tähän.
Kohtuullisen uskottavaan yksinoikeuteen.

_
Ai mitä haluan?
Haluan tapella niin, että seinät tärisevät.
Miten saatana kehtasit kusettaa, vaikka raivosin.
Tee jotain! Suutu, huuda, itke. Rakasta. Tunnu.
Ai nyt kaikki on ok, kun annat Hyvää ruokahalua -pusun?
Räjähdän ihoni alle.

_
Yksi asia olikin toisin.
Monta asiaa muuttui.

_
Sun teot, joita muutat.
Mun maailma, jota hajotat.
Ohuen ohut.