Eli, pitkä vuodatus taustatarinaa; Olemme olleet miehemme kanssa yhdessä nuoruusajoista asti, melkein 15 vuotta. Taustaksi myös se, että miehellä on ollut, ja on ADHD sekä lievä asteista masennusta (niin kuin masennus ikinä olisi ”lievä”!)

Alku ei ollut helppoa, mukana oli miehen alkoholismia, väkivaltaa, kaikkea mistä ”järkevä ihminen” olisi pakannut kamppeensa. Nuo ongelmat ovat kuitenkin poistuneet – väkivaltaa ei ole ollut vuosikausiin, tosin täytyy myöntää, että siitä on vain pari vuotta, kun allekirjoittanut lopetti pelkäämästä tölkin kannen naksahdusta.

Alusta asti, meillä oli samat haaveet. Oma koti, rauhassa jostain maalta, hiljainen perhe-elämä. Mutta jo silloin mies syytti minua siitä, etten minä pystynyt tarjoamaan tuota hänelle. Hän aina sanoi, että häntä ei haittaisi hoitaa kotia (hänellä on paha fobia ihmisjoukoista), jos minä hoitaisin työelämän. Tuolloin minä hoidin kaikki kotiaskareet, miten nyt satuin jaksamaan (kävin yötöissä ja opiskelin), koska hän ei jaksanut eikä hänen kuulemma kuulunut tehdä niitä, koska hän kävi töissä.

Pitkään siinä meni, mutta muutama vuosi sitten sain säästettyä tarpeeksi, että saimme hankittua klassisen punaisen tuvan maalta! Mutta nyt olen havahtunut siihen, että mikään ei ole muuttunut. Minä käyn töissä, mies ei enää. Kotihommat teen minä, jos en erikseen jotain pyydä. Nykyään minua ei tosin enää (yleensä) syytetä siitä, että se että hän ei auta on minun vikani, kun olen onnistunut pitämään lupaukseni (? en ikinä muista asiaa luvanneeni, mutta pidetty on!), että pystyn elättämään meidät ilman että hän käy töissä.

Seksielämää ei ole. Tuo oli alunperin minun vikani, kun en suostunut menemään sänkyyn hänen kanssaan jos hän ei ollut selvinpäin. Hän syytti minua siitä, etten enää halunnut häntä; vuosia sanoin, että asia korjaantuu sekunnissa sillä, että hän kysyy kun ei ole ottanut. Kun tuo ei tuonut apua, viime joulun aikoihin rupesin syömään pillereitä (pitkä juttu, masennusta taustalla), ja työstämään pelkojani, ja asia korjaantui. Kun sitten vihdoin olin päässyt kaikesta ylitse niin paljon, että halusin häntä oli hän kännissä tai ei, hän joutui myöntämään, että hänellä on ollut ongelmia ”pystyyn saamisen kanssa” vuosikausia. Hän oli syyttänyt minua koska se oli helpompaa, mutta sitten oli pakko myöntää vian olleen molemmin puolinen, kun minä yhtäkkiä halusinkin taas.

En tiedä, mikä nyt on mennyt rikki; Elämä ei ole muuttunut. Minä käyn töissä, hoidan talot ja askareet niin paljon kuin osaan ja jaksan, hän istuu kotona ja katselee animea ja postailee nettifoorumeilla. Ja mun pitäisi ottaa asia vielä kerran puheeksi, koittaa selvittää syyt (masennus?), mutta ainoa reaktio minulta on ”ihan v***n sama”. En jaksa yrittää pyytää apua, en seksiä, ei puhua siitä miltä musta tuntuu. Perhetuttavakin rupeaa vaikuttamaan helkkarin haluttavalta, vaikka ikinä en ole pettänyt, enkä halua pettää.

En tiedä mitä pitäisi tehdä, ajattelin ottaa kesälomalla aikalisän ja lähteä kavereiden kanssa rientoon pariksi viikoksi (ikinä en ole sitäkään tehnyt). Koittaa selittää, että nyt joko niskasta kiinni itseä tai tämä oli tässä. Mutta takaraivossa on jo se pelko, että ihan sama, kuppi on jo nurin, eikä siinä paikkailut auta. En halua herätä seuraavan 15 vuoden päästä, ja todeta, että mulla on siedettävä kämppis, eikä mitään enempää.

Mutta kun pelkään että mies ei pärjää ilman minua, ei se ole hänen vikansa, että taustalla on mielenterveysongelmia. Ja kaikki hyvä, mitä hänessä on, on sama mihin aikoinaan rakastuin. Miksi se ei vaan enää riitä? Vai olenko minä vain idiootti, joka on mahdollistanut toiselle helpon elämän?