Haluaisin aloittaa keskustelun otsikon mukaisesta aiheesta.
Tiedän, että tämä aihealue on arka ja vaikea monelle ja minullekin se on sitä osittain vieläkin, vaikka olenkin sinut sen kanssa.
Olen selannut kaikenlaisia otsikoita ja niiden alla olevia kirjoituksia, joissa on ollut paljon tuskaa ja häpeääkin, kun monet ovat kokeneet asiansa liian utooppiseksi tai liian arkaluontoiseksi. Tällaisesta en ole havainnut kenenkään ottavan uskallettua aloitetta, joka sinällään on sääli, sillä tiedän, että meitäkin on paljon 😮
Itse olen lapsesta saakka kokenut olevani aivan toinen ihminen, kuin fysiologisesti on totta. Tyttönä leikkini olivat poikamaisia, mikä ei nykyään sinällään vielä kerro mitään, sillä se on vielä normaalia, mutta alle kouluikäisenä tiesin jo olevani henkisesti ja psyykkisesti poika, eli poika tytön ruumiissa.
Nyt lähenen jo keski-ikää ja takana on monenlaisia kokemuksia elämän kaikilta aloilta, mm. yli 20 vuotta psyykkistä sairastelua, josta vasta muutama vuosi sitten olen päässyt eroon.
Olisin hyvilläni, jos saisin muitakin rohkaisemaan mieltään ja jatkamaan tätä aihetta. Mielestäni ei ole mikään häpeä kuulua johonkin seksuaaliseen vähemmistöön, niinkuin ei mikään, mitä olen lukenut täällä ole häpeällistä vaan todella hienoa, että on jokin tällainen paikka, mihin tavallinen pieni tallaaja voi purkaa sydäntään 🙂👍
Joulun odotuksen iloa kaikille lukijoille 🙂🌻
Hei!
Ihana, kun uskalsit ottaa puheeksi aran aiheen, kaippa sitä tabuksikin meillä voi sanoa. Minusta tuntuu, että niin monella ihmisellä, itsellänikin joskus, on ollut tunne kaksoiselämän elämisestä. Se tunne voi tulla niin monesta asiasta. Tunne siitä, ettei ole ulospäin aidosti sitä, mitä tuntee olevansa. Mulla se liittyi lapsuudenkodin ahdistavan ahtaaseen uskonnolliseen ilmapiiriin ja tunteeseen siitä, että en voi olla siellä sellainen kuin oikeasti olen. Henkiset/hengelliset ajatukseni ja seksuaalinen suuntautumiseni (bi) ovat kuitenkin "muualla" jo aika hyväksyttyjä. Joten kodin ulkopuolella olen löytänyt rohkeuden olla.
Tämä asia, josta itse puhut on varmaan moninkertaisesti vaikea, kun asia on niin suurelle osalle kaikista ihmisistä jotenkin hankala kohdata. Ihmisiä usein pelottaa se, mikä on tuntematonta ja mitä ei ymmärrä. Myös hyvin pienessä mittakaavassa, miksei siis suuremmassakin. Minä ajattelisin niin, että ainoa keino vähentää erilaisia pelkoja on puhuminen. Pelkkä kliininen tiedottaminen ei varmaan ole tarpeeksi. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat puhua omasta kokemuksestaan, tunteistaan. Tunteisiin on helpompi samaistua ja asia tulee jotenkin lähemmäksi.
Olisi mukava kuulla lisää sinun kokemuksistasi. Ja toivottavasti tänne löytää monta sellaista, jotka ovat käyneet elämässään läpi samantapaisia juttuja.
t. Navajo (10v MTT-potilaana ja vihdoin kuntoutunut 🙂👍)
Kiitos, että jo yksi on uskaltautunut kommentoimaan asiaa 😉
Olen todellakin varma, että meitä ns. seksuaaliseen "vähemmistöön" kuuluu valtaisa määrä ihmisiä ☺️ ja että suurella osalla se painaa yhtenä raskaana painona myös mielenterveyttä ☹️
Miksi sitten niin on 😑❓
Uskoisin, ettei monetkaan kehtaa puhua aiheesta edes mahdolliselle terapeutilleen saati sitten psykiatrille, vaikkakaan kyseessä ei suoraan sanottuna ole edes mikään sairaus 😠 On varmasti niitäkin ammattiauttajia, jotka mielellään alkaisivat panna kaikken pahan olon syyn juuri tällaisen asian piikkiin.
Minullakin se, mitä edustan, lukee epikriisissäni, mutta en välitä siitä. Ne ovat vain sanoja paperilla ja sillä siisti.
Minulla on ollut sikäli onnea matkassa, että olen saanut myös toteuttaa toistakin persoonaani ☺️ ja olen siitä iloinen.
Nyt vain olen kokenut niin paljon pettymyksiä ja pahaa mieltä, ettei se ole pinnalla enää, vaan kuten olen toiseenkin aiheeseen täällä ottanut kantaa, kaipaisin nyt sitä todellista ystävää ja hengen heimolaista ☹️
Tämä foorumi on kuitenkin hieno asia ja hyvät kanssasisaret ja -veljet, miesnaiset, naismiehet 😀 ihan miten vaan, me kaikki olemme arvokkaita ja upeita yksilöitä. Rohjetkaa ottaa anonyymisti asiaanne puheeksi täällä, jossa kukaan ei arvostele kenenkään tapaa elää 🙂 Kaikella on tarkoitus ja olen oppinut ymmärtämään sen liki neljänkymmenen vuoden aikana, jona olen tämän asian kanssa tietoisesti takunnut suuntaan ja toiseen.
Kaikille lukijoille paljon haleja ja kukkaisterhehdyksiä 🙂🌻
Kaksoiselämää - en tiedä olenko elänyt edes kaksoiselämää?
Kahta elämää kuitenkin.
Elän nyt kuin toista elämääni.
Sukupuolisuuteen liittyy minunkin vaikeuteni.
Ei siihen, että olisi kropassa kahden sukupuolen eväät - olen aina ollut nainen.
Nyt elämä jo suurimmaksi osaksi elettynä?
Ensimmäinen elämäni oli ikäänkuin ympäristön vaikutuksesta perinteistä heteroelämää lapsia myöten.
Ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin mieleni läpi tuli muistitakauma lapsuudesta.
Perheen sisäinen salaisuus säilyi parikymmentä vuotta, kunnes painajaisten pakottamana oli pakko alkaa kohdata miksi oli aina ollut niin vaikea hyväksyä itseään.
Siitä alkoi todellisemman elämän kokeminen.
Seksuaalisuus rikotussa kropassa on - ei niin yksinkertaista - saa kysymään kykeneekö koskaan täyteen ihmisyyteen?
Lohduttavaa lukea kokemuksistasi Kiruliina.
Jonkinlaisesta tasapainon tavoittamisesta.
Se siis on mahdollista mahdottomaksikin itsensä kokevalle ihmiselle.
Kiitos!
Tärkeintä meille jokaiselle on kai kuitenkin itsensä löytäminen ja sen hyväksyminen.
Tiedän, että monet ajattelevat tällaisista asioista hyvinkin vanhakantaisesti vieläkin 2000-luvulla, mikä on mielestäni uskomatonta, mutta niinhän on psyykkisten sairauksienkin kanssa; monen mielipiteet viittaavat keskiaikaiseen ajatteluun.
Niin on seksuaalisuudessakin. Keskiaika nostaa päätään oitis, kun joku mainitsee jonkun muun sanan, kuin heteroseksuaali !!!!!
On se jännää, että lapsen raiskaajat, murhamiehet ja kaiken sortin rikoksentekijät saavat pään taputuksia keneltä tahansa, samoin kuin vaimoaan ja lapsiaan hakkaavat aviomiehet tai päinvastoin, siis heterosuhteiden RIKOKSET katsotaan lempeästi villahansikkain verhottujen sormien läpi.
Samoin on, jos erehdyt mainitsemaan psyykkisestä sairaudestasi, vaikka olisit kuinka ollut hyvissä voimissa vuosiakin, on otsassasi taatusti leima välittömästi.
Sitävastoin kaikki muut krooniset sairaudet, diabetekset, epilepsiat, sydänsairaudet ym. ym. ovat ikäänkuin "sallittuja" ja hyväksyttyjä sairauksia.
Äh... minä taisin nyt jossain määrin sivuta aiheesta, mutta kiteytän vain sitä seikkaa, jonka alussa mainitsin, että jos keksisin itse nimityksen "syndroomallemme", niinkuin lääketiede niin mielellään leikkii sanoilla, voisimme olla vaikkapa "PS-ihmisiä", eli Psyykkisesti sairaita Seksuaalivähemmistöläisiä, emmekä missään nimessä "normaaleja".
Saman taivaan alla olemme kaikki. Saman Luojan luomia. Missä ero ?
Ns. "normaalien" ihmisten korvien välissä vellovat noitavainojen aikaiset ajatukset, eivätkä he ymmärrä edes olevansa naurettavia ajatuksineen.
Kaikki kunnia kaikille ihmisille. Minä sallin jokaisen olla oma itsensä, enkä soimaa ketään, en täällä, enkä muualla. Olen vain pahoillani, ettei niin ajattele kaikki ihmiset.
Hienoa, että edes muutama on uskaltautunut tähänkin ketjun pätkään. Lisää keskustelutaitoisia ihmisiä ja toinen toistamme tukevia persoonallisuuksia kaikkine ajatuksineen ja ihanaa alkavaa vuotta 2009 🙂👍
Jotain samankaltaista koen itsekin, että elän jossain umpiossa ihan väärien oppien mukaan, joita olen totena pitänyt ja jotka eivät sovellu minun "oikeaan" elämään. En koe olevani bi- enkä homo, mutta olen aina ollut miesmäinen sisältä ja naisellinen nainen päältä. Kasvoin poikajoukon keskellä joten leikit ja puheet olivat sitä mihin opin. Sen jälkeen olen ollut miesvaltaisessa tai muutoin ronskissa ympäristössä.
Nyt olen alkanut muuttaa elämääni(tännekin osallistuminen on yksi muutokseen pyrkiminen). En halua etsiä muita vaihtoehtoja omalle seksuaalisuudelle, vaan hyväksyä itseni tällaisena "kummallisena".
Tällähetkellä tunnen itseni "epäsikiöksi", kun en pysty toimimaan siten kuin yhteisö ja ympäristö vaatii. Joskus menee aikoja, etten kapinoi mitään vastaan ja siten taas tunnen, ettei kaikki ole hyvin ja alan etsimään vikaa itsestä ja muista.
Hankalaa aikaa kestää aikansa, jos pystyisin sen kestämään, etten ala touhuamaan mielettömiä ja särkemään elämääni. Koska tajusin tuossa ennen joulua sen, että jos antaa mielelleen vallan ja tekee jotain, josta joutuu kärsimään sitten koko loppuelämän. Tehtyä kun ei saa tekemättömäksi.
Minullekin on tapahtunut lapsuudessa asioita joille en itse mitään voinut ja ne ehkä muutti minut, lopullisestiko? Olisi ihana asia jos nyt, kun sen tiedän, voisin saada takaisin sen kallisarvoisen pienen tytön persoonan ja kehittyä siksi ihmiseksi joksi Luoja minut loi... Hyvää vuotta 2009
Jokaisessa ihmisessä on naisellinen ja miehinen puoli. Kirjoituksista jäi epäselväksi, onko joskus rikottu sun rajoja? Naisen kasvattamasta pojasta saattaa korostua enemmän naisellisia ominaisuuksia kuin molempien vanhempien kasvattamasta pojasta.Tai joku nainen voi olla miehekäs, mutta kuitenkin nainen olematta lesbo.Mieskin voi olla naisellinen ja pehmo olematta homo.Ei se pehmeys tee lesboa tai kovuus homoa.Sitten on näitä joilla on oikeasti molempien vehkeet.Ihminen on ihminen ja arvokas ja oma persoona ja ainutlaatuinen. Molempia sukupuolia tarvitaan, eihän muuten voi sukupolvet jatkua. Kuolisimme muuten sukupuuttoon. Historiassa mm. partalaiset sotilaat otettiin jo lapsina armeijaan ja heiltä vietiin kaikki pehmeys ja oma halu. Heistä tehtiin tunteettomia. Miksi sitten suurin osa heistä oli homoja?😟Tsemppiä!
Hei!
Tuota feminiinisyys/maskuliinisuus -asiaa olen itsekin miettinyt paljon. Ja ystävienkin kanssa siitä on puhuttu. Taisi joskus liikkui sellaisia testejä (ehkä niitä voi yhäkin jostain löytää, esim. SETAn sivuilta), joissa saattoi tutkia omaa maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Mulla on sellaisia naispuolisia ystäviä, joissa oli paljon maskuliinisuutta, jonka he itsekin selvästi tunnistavat, mutta silti he kokevat itsensä umpiheteroiksi. Itse kuvittelisin niin, että tunne siitä, että on homoseksuaali tai syvällä sisimmässään mies, ei ole ollenkaan sama asia kuin maskuliiniset ominaisuudet psyykessä.
🙂🌻
Mikä nyt jäi minua mietityttämään, kun niin kovasti puhutaan näillä "nimikkeillä", heti jos ollaan jollakin tavalla erilaisia, kuin valtaväestö.
Miksi ylipäänsä pitäisi nimetä itseään mihinkään kastiin ? 😐
Ei kai heteroseksuaalitkaan huutele kylillä sitä itsessään. Eiköhän itsesnä tunteminen lähde siitä, että lakkaa ensinnäkin miettimästä, mihin "lokeroon" kuuluu.
Jos nainen pitää enemmän naisista, hän valitsee elämässään naisen kumppanikseen ja miehet tekevät miesten suhteen samoin jos niin kokevat.
Ja tietysti on näitä välimuotoja (jos sanonta nyt kuitenkin sallitaan), johon itsekin putoan, mutten silti tee siitä sen kummempaa numeroa missään.
Ja yleensäkin tuo "epänormaalius" jonka moni kokee itsessään heti, kun huomaa jotakin tämän kaltaista, on minusta naurettavaa !!!
Voiko joku sanoa pokkana, että heteroseksuaalisuus on ainoa "normaali" tapa rakastaa 😐 Ei kai heterolle voi sanoa, että nyt sinun on pakko rakastua oman sukupuolesi edustajaan. Ei se onnistu. Samoin kun ei onnistu homomiehen rakastua naiseen tai lesbonaisen rakastua mieheen... Kuka olisi silloin onnellinen ???
Sitäpaitsi mitä nyt uutisia lukee, kamalimmat parisuhderikokset on tapahtuneet ns. "normaalien" heteroihmisten parissa; Mies puukotti vaimoaan, vaimo ampui miehensä, isä ampui vaimonsa ja lapsensa...........
Se on vähän sama, kun vouhotetaan tupakoinnin paheesta, ettei kohta saa kotonaan polttaa edes omakotitalossa. Kuitenkaan en tunne tapausta, jossa kukaan olisi heittäytynyt tappamaan ketään tupakoinnin takia, kun sitten taas alkoholin suhteen yhä edelleen ollaan lepsumpia, eikä sitä kukaan pidä NIIN pahana.
Samoin on seksuaalisuudenkin.
Hienoa, että kannanottoja tulee, kirjoituksia ja mielipiteitä.
Rohkeasti mukaan, että saataisiin tuettua ja kannustettua toisiamme, kuka vasta etsii itseään, kuka on hämillään ja nekin, jotka eivät koe kumpaakaan.
Kirjoittelemisiin 🙂🌻