Huomiseen kirjoitti 28.07.2005 klo 16:28:

Hei

Löytyykö tämän keskusteluryhmän kautta ihmisiä joille on tullut seinä vastaan seurustelussa siksi että kumppani sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai itse sairastaa ja onko onnellisia tarinoita jossa suhde kestää??.

Moi
Löytyyhän niitä.... Olen itse naimisissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa, meillä on myös lapsia. Mieheni on sairastanut kys tautia ties kuinka kauan. Oikean diagnoosin saamiseen tosin meni liian monta vuotta. Nyt hän on hyvässä hoitotasapainossa ja hoitaa itseään hyvin (lääkkeet, elämäntapa, terapia). Ymmärrän hyvin, että maanisen ihmisen kanssa eläminen on todella hankalaa, alkoholi kuului meilläkin kuvioon mania-vaiheessa (tosin emme vuosiin tienneet, että kyse on maniasta).

Nyt muistelen kauhulla vuosia ilman oikeaa hoitoa, en ymmärrä miten jaksoin. Ero nykypäivään on mieletön. En voi sanoa ohjeita muille ihmisille. Puolisoni oli jo ennen oikein hoitoa halukas hoitoon (oikeaa vain ei löytynyt), joten siinä mielessä saatoin olla toiveikas. Ikavä kyllä tämän sairauden oireisiin monilla kuuluu, että ei halua hoitoa, kuten sinäkin kerroit.

Itselläni on ollut pitkä tie kuljettavana tämän sairauden kanssa. En voi väittää sitä helpoksi.

t. Sue
🙂🌻

Hei

Kiitos vastauksestasi. On mukavaa kuulla että olette selvinneet yhdessä sairaudesta huolimatta. Olisi mukava kuulla tarinaanne tarkemmin enemmänkin, esim. mikä oli sitä epäonnistunutta hoitoa ja minkälainen on se onnistunut hoito, lääkkeet? mikä terapia? ja oletko mukana esim.perhe/pariterapian kautta?
Tätäkin sairautta lienee useanlaista ja sairaudenkulku määrittänee sitten sen mikä on hyvä hoito?
Ex-miesystäväni on yrittäjä ja sen vuoksi on pystynyt säilyttämään työpaikkansa rajuista juomajaksoista huolimatta, ja sairaus peittyy vähän tuntemattomien silmissä tuuri juoppouteen, läheiset tietävät mistä on kysymys.
Mania jaksoissa hänelläkin juominen alkaa ja kestää viikon verran. Jaksot nykyisin 2 kk välein, eli juomiseen menee vuodessa toipumisineen tosi paljon. Elämäntilanne vaikuttaa varmasti tässäkin. Seurustelusuhde on usein epävarmempi kuin parisuhde jossa on myös lapset. Miesystäväni olisi toivonut että sitoutuisin hänen rinnalleen "tapahtui mitä tahansa", mutta sitä en uskaltanut tehdä vaan halusin ensin nähdä kuinka juomisen suhteen asiat menevät, tiedän ettei minusta ole alkoholistin puolisoksi, en halua elää sellaista sekavaa elämää ja kun siihen ei ole pakko ja apua olisi saatavilla, elämä on täynnä valintoja. Juominen jäi minä en 😭. Minusta tuntuu että pahin ongelma hänellä on se ettei täysin ole hyväksynyt sairauttaan, ja alkoholimi on sotkemassa lisää, esim. lääkkeiden syöminen (lito) on ongelmallista kun tulee raju juomisjakso. Mikähän on se ero joka selittäisi sen miksi toiset hoitavat tässäkin taudissa itseään ja toiset kieltävät koko sairauden?? 😐. Minusta meillä olisi ollut tulevaisuus, ei helppo, mutta toiveikas, jos hän olisi paremmin ymmärtänyt itseään, sairauttaan ja sitä mitä se hänen elämässään on; työssä, ihmissuhteissa jne. Kieltäminen vain pahentaa ja sotkee elämää lisää; "tosiasioihin toimintansa perustava ihminen on siunaus itselleen"😳

Hei

Täältäkin löytyy kaksisuuntaista eli mieheni sairastui nuoruudessaan, mutta olimme pitkään naimisissa ennen kuin hänellä oli maaninen jakso ja joutui sairaalaan. Mieheni ei myöskään aluksi hyväksynyt sairauttaan eikä sen vuoksi pitkään syönyt lääkkeitä, jotka hänelle määrättiin. Useiden maanisten jaksojen jälkeen sanoin lopulta, että seuraavan kerran kun hän jättää lääkkeet, niin minä ja lapset lähdemme (hän tiesi myös että näin minä toimisin). Nyt hänellä on hyvä lääkitys (ei mitään havaittavia sivuvaikutuksia) ja hän on motivoitunut syömään niitä + käy säännölllisesti lääkärillä + seuraa valvomisiaan jos niitä tulee eli heti unilääkettä, jos valvoo jne. Hän on myös voinut olla useamman vuoden jo samassa työpaikassa ja voimme keskustella hänen sairaudestaan. Mutta tähän meni vuosia ja monta kertaa toimitin hänet pakkohoitoon tai lääkärihän määräyksen tekee, mutta tarvitaanhan siinä soittaja joka soittaa ambulanssin ja poliisit paikalle. Kävimme terapiassa molemmat ja lapset myös. Mutta tähän lopputulokseen olen tyytyväinen.🙂 Tiedän kuitenkin monia puolisoita, jotka eivät hyväksy sairauttaan ja silloin elämä ei suju.☹️

Olen sitä mieltä, että kaksisuuntainen on joiltain osin samanlainen sairaus kuin alkoholismi eli jos ei voi myöntää sairauttaan niin ei voi myöskään parantua. Mutta jos voi myöntää niin silloin voi elää ihan tavallista elämää. Eli jos miesystäväsi ei hyväksy itselleen sitä sairautta niin ei siitä suhteesta voi tulla yhtikäs mitään.

t. atsalea

Kiitos vastauksestasi atsalea.

Vastasin jo toistamiseen Suenkin vastaukseen kun tuo ensimmäisen vastauksen esille tulo viipyi😉. On mukava kuulla tarinaanne. On aivan totta tuo että jos sairautta ei hyväksy itse eikä puoliso ei suhteella ole tulevaisuutta.. sen verran lujaa siinä mennään. Minulle mielisairaus on sairaus muiden joukossa ja jotenkin uskon että 2000 luku on yleensäkin tämän sairauden hyväksymisen aikaa. Onhan epilepsiakin saanut ihan oikea sairauden aseman, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten se oli ihan jotain muuta. Se että rakkaani sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei aiheuttanut eroamme, vaan sen hoitamattomuus ja siitä kehittynyt alkoholismi joka myös oli hoitamaton. En jaksanut sitä elämää, aloin masentua ja tulevaisuus tuntui mahdottomalta. Mieluummin revin itseni irti sellaisesta suhteesta ja annan itselleni ja perheelleni mahdollisuuden tasapainoisempaan elämään. Päätös on ollut rankka ja surutyö siitä kesken. En koe kuitenkaan olevani "rintamakarkuri", 3 vuotta olimme yhdessä ja sinä aikana mikään muu ei oikeasti muuttunut kuin minä 😯🗯️ Ilmeisesti olin hoidonkin suhteen se aktiivinen puoli ja toinen lähti mukaan kun sitä halusin, oma motivaatio oli huono. Mikähän voisi auttaa niitä ihmisiä näkemään oma tilansa rehellisesti ja saamaan apua, joilla tämä sairaus on ja he eivät hoitoa halua?Ja mikä on paras tuki,vastaisiko myös joku joka sairastaa tätä sairautta?🙂🌻

atsalea kirjoitti 04.08.2005 klo 10:08:

Olen sitä mieltä, että kaksisuuntainen on joiltain osin samanlainen sairaus kuin alkoholismi eli jos ei voi myöntää sairauttaan niin ei voi myöskään parantua. Mutta jos voi myöntää niin silloin voi elää ihan tavallista elämää. Eli jos miesystäväsi ei hyväksy itselleen sitä sairautta niin ei siitä suhteesta voi tulla yhtikäs mitään.

Moi
olen samaa mieltä atsalean kanssa: jos ei voi myöntää sairautta ei voi parantua. Toinen ei paljon voi tätä asiaa auttaa.

Pyysit tarkempia tietoja mieheni sairaudesta ja hoidosta. Hän siis syö Litoa säännöllisesti, eikä suunnittele koskaan sen pois jättämistä, Siitä ei ole ollut mitään haittavaikutuksia. Litosta huolimatta hänellä on ollut mania-vaiheita. Silloin hän syö jotain psykoosilääkettä, jonka nimeä en nyt muista. Yhden haittavaikutus oli lihominen. Terapiasta: hänellä on oma, henkilökohtainen terapia yksityispuolelta, johon ei saa mitään tukea. Se ei ole psyoanalyysiä tms. lapsuuden traumojen kaivelua vaan keskitytään tähän sairauteen ja se oireiden hallintaan. Se on ollut erittäin keskeinen osa toipumista. Olen äärettömän iloinen että hän on löytänyt näin hyvän terapeutin. Tämän lisäksi on tietenkin suhde lääkäriin (mielenterveytoimisto) joka määrää lääkkeet,.
Itse kävin puolen vuoden ajan aikoinaan omaisten vertaistukiryhmässä (en ole varma oliko siitä suurempaa hyötyö) sekä edelleen käyn tarpeen tullen psykologin luona, kun homma on tuntunut liian raskaalta (tästä on hyötyä). Olen ollut myös lyhyillä sairauslomilla uupumuksen takia.
Lapset - olemme olleet avoimia ja keskustelleen isän sairaudesta. Luulen että nyt tilanne on hyvä heidänkin kohdallaan.

En osaa sanoa miksi toinen suostuu hoitoon, toinen ei. Sama kysymys koskee meitä 'terveitä'. Miksi toinen suostuu muuttamaan elämäänsä ja hyväksymään omat virheensa ja vikansa. En tiedä.

t. Sue

Hei!

Mielenkiinnolla luin viestejä kaksisuuntaisen mielialahäiöisen potilaan kumppanin näkökulmasta.

Itse olen hiljakkoin saanut kyseisen diagnoosin, joka oli minulle toisaalta shokki, toisaalta helpotus, sillä tajusin etten ihmisenä ole niin paha kuin luulin, vaan sairaus oli saanut minut sotkemaan asioitani. Vuosikausia olin ilman hoitoa, ja ihmettelin mielialan rajuja muutoksia.

Otin itse mielelläni vastaan kaiken tarjottavan avun ja haluan itse tehdä kaikkeni jotta oppisin hallitsemaan sairauttani. Tällä hetkellä on masennus voimakkaana päällä, sillä pitkäaikainen miesystäväni hylkäsi minut kun sairaus sai nimen. Hän hylkäsi sanomatta sanaakaan siitä miksi. Eli hän on vaiennut täysin. Juuri nyt kun olisin tukea ja läheistä ihmistä tarvinnut.😭

Hei Viirael

Ikävää kuulla että kumppanisi toimi noin "tökerösti" suhteen lopettamisessa ja tilanteessa jossa olisit tarvinnut apua, kai hän ei osannut muuta. Me ihmiset kun ollaan aika vajavaisia monella tapaa. Ex-kumppanin näkökulmasta tämä sairaus vaatii paljon, pitää tietää sairaudesta ja erottaa se kun se "vihellys" kausi alkaa ettei loukkaannu tms. Masennuskin on raskasta myös läheiselle, minulla ainakin kävi niin etten pitänyt tarpeeksi huolta itsestäni ja masennuin myös. Sitten kun asiat menivät liian pitkälle tuli minulle pakoreaktio eli halusin erota. Erosimme 3 vuotisen suhteemme aikana niin monta kertaa etten lukumäärää osaa sanoa. Kun sai etäisyyttä ja miettiä rauhassa asioita ymmärsin paremmin, sillä tiesin sairauden mutta en aina jaksanut eroittaa maniassa tehtyjä tekoja sairaudeksi vaan koin sen välinpitämättömyytenä tms. Meidän lopullinen ero tuli kuitenkin tästä hoitamattomuudesta. Ex miesystäväni on alkoholisoitunut sairauden myötä ja kun lääkkeet maniaan hakee alkosta eikä apteekista, jos näin raakasti saa sanoa, ei elämä ole muuta kuin kärsimysnäytelmä, johon en enää roolia itselleni jaksanut ottaa. Vieläkin jossakin sydämeni sopukassa joku osa minusta toivoo että hän joku päivä heräisi näille asioille edellä kerrottujen aviomiesten ja sinun tavoin ja alkaisi oikeasti hoitamaan itseään ja ottaisi sitten vielä minuun yhteyttä.Olen tainut nuorena lukea liikaa tyttökirjoja ja tarinoita onnellisista lopuista😉
Meillä molemmilla on nyt sydämen parantelu meneillään ja joku kaunis päivä huomaamme että tästäkin voi toipua. Voimia sinulle ja pidä huolta itsestäsi ja kiitos viestistä.🙂🌻

viirael kirjoitti 12.08.2005 klo 14:49:

Hei!

Mielenkiinnolla luin viestejä kaksisuuntaisen mielialahäiöisen potilaan kumppanin näkökulmasta.

Itse olen hiljakkoin saanut kyseisen diagnoosin, joka oli minulle toisaalta shokki, toisaalta helpotus, sillä tajusin etten ihmisenä ole niin paha kuin luulin, vaan sairaus oli saanut minut sotkemaan asioitani. Vuosikausia olin ilman hoitoa, ja ihmettelin mielialan rajuja muutoksia.

Otin itse mielelläni vastaan kaiken tarjottavan avun ja haluan itse tehdä kaikkeni jotta oppisin hallitsemaan sairauttani. Tällä hetkellä on masennus voimakkaana päällä, sillä pitkäaikainen miesystäväni hylkäsi minut kun sairaus sai nimen. Hän hylkäsi sanomatta sanaakaan siitä miksi. Eli hän on vaiennut täysin. Juuri nyt kun olisin tukea ja läheistä ihmistä tarvinnut.😭

Moi! Ikävä kuulla että että miesystäväsi ei kestänyt sairauttasi. Hyvä kuulla, että itse suhtaudut avoimesti sairauteesi ja opettelet elämään sen kanssa. Musta tuntuu, että meilläkin diagnooosi oli vuosien ihmettelyn jälkeen helpotus, meille molemmille.
Toivotan sinulle voimia sekä kärsivällisyyttä sairautesi kanssa, sen yksilöllisen kulun opiskelu ja hoito voi olla hankalaa - vaikka kai osalla ei niinkään ole.
t. Sue🙂

Hei!

Kiitos ihanat ihmiset täällä kun voin jakaa ajatuksiani teidän kanssanne. Mulle tuli tunne, että te todella välitätte! Olettahan itse kukin joutuneet elämään tämän sairauden lähipiirissä.

"Huomiseen" minua ihan oikeasti surettaa, ettei miehesi ole tajunnut ottaa vastaan apua ja ei halua parantua. Kai se niin on, että olemme ihmisinä niin erilaisia ja tietysti myös manian aste vaikuttaa siihen miten asiaan reagoi.

Olen itse jonottamassa kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssille. Olen nyt jo aikuisia lapsia patistanut tönimään minua hoitoon kun huomaavat manian saapuvan. Lapseni muuten suhtautuvat asiaan todella upeasti.

Tuossa entisessä miesystävässäni ihmetyttää se, että olihan minulla tämä sairaus aiemminkin, vaikka se ei ollut saanut nimeä. Itse ymmärrän nyt katsoessani taaksepäin tajuan etten ole niin paha ihminen kuin tekoni menneessä osoittavat. Nehän ovat saaneet aikaan sairaus minussa. En ole pystynyt parempaan koska sairaus vei ja vei lujaa. Siksi ihmettelen ex-miesystävääni, että silloin hän oli vierelläni, liikoja moittimatta, kun holtittomasti olin sairauden vietävänä. Mutta nyt.. tuntuu niin pahalta, tuli tunne että hän häpeää minua sairauteni vuoksi.
viirael

Hei Viirel

Kyllä sitä saakin ihmetellä miksi hän lähti sitten kun diagnoosi tuli? Tulee mieleen että ehkä hän jotenkin pelkää tms. Tietämättömyys ja ennakkoluulot monesti näissäkin asioissa ihmistä ohjaa. Onneksi monet julkisuuden ihmiset kuten Jukka Virtanen ja Tapani Kansa ovat omalla elämällään ja rohkeudellaan puhua sairaudestaan, tehneet samalla arvokasta työtä sen eteen että ennakkoluulot voivat karista.
Kiitos myötätunnostasi, onhan tämä todella surullista, että näin meidän asiat meni. En pysty sitä täysin käsittämään, miksi hän ei apua voi vastaanottaa eikä sairauttaan myöntää. Mikä hänestä tekee erinlaisemman kuin niistä jotka apua hakee elämäänsä? Joskus ajattelen että asiat ovat menneet liian pitkälle, hän on jo niin riippuvainen alkoholista, ettei kestäisi ilman sitä, ja niin kauan elämä jatkuu näin, kunnes tulee totaalisesti ns. seinä vastaan. Aina kun jotenkin pääsee jaloilleen juomisesta, voi muutaman kk itselleen taas uskotella että tuo oli viimeinen kerta ja tällä kertaa hän ei sekoa tms. ja tämä sama elämänmeno jatkuu. Muutos vaatisi uuden ajattelutavan ja rohkeuden nähdä totuus eikä elää haavekuvissa...Alkoholin suhteen asiat voi mennä näin, vaikka hänkin varmasti monissa muissa asioissa kykenee tekemään muutosta kuten esim. yhden kerran kuoppaan astuessaan jo toisella kerralla sen kiertäisi, eikä uskottelisi että kyllä minä tällä kertaa jne...🙂👍

Aurinkoisia syyspäiviä teille kaikille🙂🌻

Hei, on helpottavaa lukea muiden kokemuksia, ettei tunne olevansa niin yksin. Minun mieheni sai keväällä "lievän bipolaarihäiriö"-diagnoosin A-klinikan kautta (kuinka ollakaan), jonne sain hänet menemään salajuopottelun ja työpaikalla tapahtuneet kavalluksen paljastuttua. Häntäkin helpotti saada asialle nimi, ja ehkä minä olen ollut paljon enemmän hukassa ja epäitietoinen siitä, mitä pitäisi tehdä. Hänellä ei oikeastaan ole selkeitä depressivisiä jaksoja kuin harvoin, pikemminkin maniaa ja tasaisempaa jaksoa, mutta nyt mania on pahentunut ja hän on tietenkin alkanut uudelleen juoda ja lisäksi valehdella taas juomisestaan. Nyt hän lupasi mennä takaisin lääkärille ja hakea hänelle "tarvittaessa" luvatun lääkityksen.

Minusta olisi kuitenkin hyvä kuulla teidän itsenne selviämiskokemuksia ja keinoa, jos haluatte niitä jakaa. En voi tukea miestäni jos en itse jaksa eteenpäin jatkuvassa epävarmuudessa ja pelossa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ursula kirjoitti 05.09.2005 klo 09:40:

Minusta olisi kuitenkin hyvä kuulla teidän itsenne selviämiskokemuksia ja keinoa, jos haluatte niitä jakaa. En voi tukea miestäni jos en itse jaksa eteenpäin jatkuvassa epävarmuudessa ja pelossa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tuon on totta, itsestä on pidettävä huolta. Kukaan ei jaksa olla aina vaan tukemassa toista. Toinen juttu, joka on hankala maanisen ja ryypiskelevän ihmisen kanssa on, että itsestä tulee kyttääjä ja epäilijä. Minä ainakin aloin kuulostelemaan oireita ja viitteitä siitä "onko iso pyörä pyörähtänyt käyntiin". Inhosin sitä piirrettä itsessäni, en ole aina ollut sellainen. Puhelimessa kuulostelin äänensävyä tai jos mies ei heti vastannut kännykkään, epäilin, että on kadonnut kapakkaan tms. Nyt olen mielestäni pääsemässä siitä eroon. Tähän auttaa se, että mieheni ei enää sekoile, mutta olen myös itse tietoisesti pyrkinyt vähentämään kyttäystä.
Koetan ajatella, että minun tekemiseni - hyvät tai pahat - eivät liitty mania laukeamiseen. Sillä on oma lakinsa, täysin minusta riippumaton (itse asiassa riippuu mm. valon määrästä). Ihan sama kuinka huolissani olen, mania tulee tai ei tule.

Mainitsinkin tuossa aiemmin, että olen käynyt psykologilla. Se on ollut hyvä minulle.

Tämä on tämmöinen opiskeluasia - pitää oppia itsestä ja tästä sairaudesta kaikenlaista. Homma on kesken, mutta olen päässyt eteenpäin, ainakin toivon niin.

Hei vaan 😉

Mulla on diagnosoitu kaksisuuntaisuus viime keväänä ja sinkku kun edelleen (valitettavasti) olen niin pelottaa tosi paljon miten tähän sairauteen suhtaudutaan....säikyttääkö tällainen vai osaako toinen "nähdä" sairauden taakse. Kaikki on vielä niin uutta etten tiedä itsekään tuleeko lääkitys auttamaan ja miten tässä käy. Lisänä keitoksessa on tietysti vielä päihdeongelma ☹️

Mun miessuhteet on muutenkin aina niin kummallisia ja luulen että osaksi se on johtunut sairaudesta. Ja kun viimeisen vuoden aikana olen viettänyt aikaa laitoksissa niin olen sielläkin onnistunut kehittämään kummallisia romanssinpoikasia....vaikka pitäisi kuulemma hakeutua vaan terveiden ihmisten seuraan.

sue kirjoitti 06.09.2005 klo 14:40:

Hei vaan

Tämä on tämmöinen opiskeluasia - pitää oppia itsestä ja tästä sairaudesta kaikenlaista. Homma on kesken, mutta olen päässyt eteenpäin, ainakin toivon niin.

Tämä Suen toteamus on ihan totta, näin se menee. Tärkeää on saada kosketus omaan itseensä. Minulle se ei ollut mahdollista kovinkaan hyvin kun olimme yhdessä, katselin elämäämme liikaa miesystäväni kautta. Kun hänellä meni hyvin, meni minullakin hyvin ja päinvastoin. Ja kun sairaus oli hoitamaton kuten kerroin aik. meillä ei kovinkaan hyvin mennyt, ahdistavana muistan ajan kun myös yritin olla askeleen edellä ja esim. kuullostella äänestä missä mennään jne. Nyt tuntuu hyvältä etten ole "sijaissairastaja" vaan elämäni kulkee enemmän omien asioiden kautta. Ex miesystäväni on ehdottanut tapaamista ja nyt koen että pystyn siihen. Mikään hänen elämässään ei ole muuttunut (viinaa ottaa ja sairautta ei hoida) joten tämä tapaaminen ei muutosta tuo. Tajuan entistä selvemmin että minun pitää hyväksyä tämä tilanne ja elää sen mukaisesti, elämä on tässä ja nyt. Aikaisemmin elin liikaa toiveiden voimalla jo tulevaisuudessa "sitten kun..." ja meneillä oleva arki ahdisti. Myös minä olen käynty juttelemassa asioistani ammattiauttajan luona ja se on auttanut. Tämä on ollut hidas mutta antoisa matka omaan tämän hetkiseen elämään ja tämän suhteen ymmärtämiseen ja matka on vielä kesken. Ensi sijaisesti tämä on parisuhde ja se on selvää että hoitamattomana toimiva parisuhde ei ole mahdollista tämän sairauden kanssa, vaan suhde muuttuu hoitosuhteeksi. Ja jos oikein olen ymmärtänyt niin suhteen toimivuus on paljon riippuvainen sairaudesta huolimatta siitä kuinka molemmat kykenevät rehellisesti, avoimesti ja toista ymmärtäen asioista puhumaan ja että molemmat puolisot ottavat vastuuta suhteen toimivuudesta ja tekevät parhaansa ja haluavat sitä ja heille tulee yhteinen ymmärrys siihen kuinka se on juuri tässä suhteessa mahdollista.. Mitä enemmän puhumattomuus tuo jännitteitä puolisoiden välille sitä vaikeampaa on..Eikä se sitä sairastunutta ainakaan edesauta, päinvastoin..
Meneekö se näin??