Mies ilmoitti perjantaina, että on ihastunut. Olin jo aikaisemmin epäillyt sitä yhtäkkistä intoa tavata kavereita ja jäädä niille
kylään. Annoin monta mahdollisuutta kertoa uudesta suhteesta jo aikaisemmin, mutta hän sanoi, ettei ollut halunnut loukata
minua. Mitä tämä sitten oli?
Puimme asiaa lauantain ja sunnuntaina hän otti 4 kassia mukaansa. Olin pihalla katsomassa, kun hänen autonsa kaarsi pois.
Tuntui niin lopulliselta.
Valehtelu, ja järjestelmällinen selllainen, tuntuu todella pahalta. Etenkin, että oli onnistunut niin kauan huiputtamaan minua.
Nyt olen yksin.
Kaipaan miestäni kauhesti, ja jos tällä hetkellä tulisi takaisin, saattaisin ottaakin.
Mutta hän ei tule, ei suostu edes vastaamaan puhelimeensa.
Haluaisin kuitenkin tehdä jotain, edes keskustella mitä olemme tekemässä asunnon, tavaroiden, koirien jne. suhteen. Nyt
koitan saada jotain tolkkua ja puuhailla jotain tulevaisuussuuntautunutta.
En haluaisi jäädä häntä tänne odottamaan, maalla ei ole ystäviä ja kulkuyhteydet ilman autoa ovat surkeat.
Haluaisin pian jonnekin pois, hakea uuden kämpän ja viedä sinne omat tavarani.
Epäröin kuitenkin, että etten vain hätiköisi liikaa.
Useat miespuoliset ystävät ovat sitä mieltä että pitää muuttaa, ja tehdä päätöksiä nyt.
Yhden mielestä pitää jäädä odottamaan, tilanne korjautuisi ajan kanssa.
Mutta en tiedä enkä jaksaisi ajatella.
Aloitin jo pakkaamaan astioita ja tekstiilejä, vaikka en tiedä mihin olen menossa.
En vain halua olla kotona odottamassa sitä hetkeä, jos hän sittenkin tulisi, koska tiedän, ettei hän enää palaa.
En vain jaksa uskoa sitä, toive paluusta sitoo ajatuksiani.
Mutta silti jo pakkaan.
Sekavaa. Ajatukset ei kulje.😝