kaikki toivo on mutta sitä ei aina muista
hei kaikki kaksisuuntaista mielialahäiriötä/ skitsoaffektiivista häiriöstä kärsivät kanssa eläjät. on se niin kummaa kun menee mieli jatkuvasti ees taas vaikka lääkitys on, pahinta tässä on että menettää sen viimeisen oljen korren, toivon.
olen parisuhteessa miehen kanssa joka ei ole tutustunut ”tautini” kuvaan, eikä tiedä masennuksesta. kyllä on ihanaa että joku kysyy että voiko auttaa jne. mutta se jos haluisin hänen auttavan, saattaisi viedä hänenkin voimat, saatikka hänet kokonaan. vaikka realistista on, ettei hän ole tukenani sitten jos suhde loppuu.
oma sairauteni on oletettavasti perinnöllinen, mutta elän vain tunteella joten kaikki suhteet ja niiden loppumiset hajottaa enemmän..
onko teillä mitään tämän kaltaista kokemusta..?
Yksi päivä mietin jaksanko elää, seuraavana olin niin iloinen ja innostunut oma itseni. Se on hyvin raskasta, kun ei uskalla miettiä hetkeäkään eteenpäin, kun ei ikinä tiedä miltä tuntuu.
En ole saanut mitään diagnoosia, joten olen avuton kun en edes tiedä mitä tämä on. Masennusta on ollut, mutta en ymmärrä kyllä enää mistään mitään.
Välillä toivon, että mies ei tahtoisi olla kanssani, kun hän ei yhtään ymmärrä näitä oloja. Ja välillä mietin, että onko suhteemme ongelmat todella yhteisiä vai johtuuko kaikki tästä omasta sairaudesta.
En nyt tainnut yhtään vastata viestiisi, mutta kirjoituksessasi oli jotain tuttua.
niin, toi kuulostaa ihan kaksuuntaselta mieliala häiriöltä, ja se vie voimia kanssa parisuhteessa oleville.. itekkin välillä mietin et pitäskö vaan luovuttaa ettei toinen kärsis.
ei kyll mitenkään oo kamalan mukavaa.