Joulusta tuli ristiriitojen näyttämö. Suhteeni aikuiseen, 21-vuotiaaseen poikaani, on ollut jo vuosia haasteellinen. Hän on älykäs ja herkkä nuori mies, joka on erittäin vaativa niin itseään kuin muitakin kohtaan. Itsessäni tunnistan tuon saman vaativuuden erityisesti muita kohtaan. Molemmat olemme hyvin kontrolloivia ja tunnustelemme ilmapiiriä tarkoin tuntosarvin. Kärsimme myös aistiyliherkkyydestä – poikani vielä paljon vahvemmin kuin minä.

Niin omassa kuin lastenikin lapsuudessa on paljon yhteneviä piirteitä: perheessä on aina huolehdittu hyvin fyysisistä tarpeista ja pidetty kulissit kasassa. Vanhemmat ovat olleet tunnevammaisia suorittajia, jotka ovat halunneet lapsilleen pelkkää hyvää ja kaunista, mutta eivät ole osanneet rakastaa lapsiaan pyyteettömästi ja sellaisina persoonina, kuin kukin on. Se, mitä muut ajattelevat, on tärkeintä. Pärjätä pitää ihan itsekseen, ei ole sopivaa näyttää heikkouttaan. Meillä on vähän hienompaa ja parempaa kuin muilla, muut ovat vähän omituisia. Toisia arvostellaan mielellään.Lista on loputon . Samanaikaisesti olen noita luettelemiani arvoja hävennyt ja julkisesti puhunut niitä vastaan – toimien kuitenkin samoin. Paljon, niin paljon on mennyt pieleen. Harva sitä kuitenkaan tietää. Harmi. Ehkä olisimme saaneet apua ja tukea jo aikaisemmin. Nyt on kunkin pakko sitä itse hakea, jotta voi elää elämäänsä eteenpäin.

Poikani ehti olla reilun viikon joululomalla kotona, ennen kuin riidat kärjistyivät niin, että eilisaamuna hän pakkasi laukun ja palasi opiskelupaikkakunnalle. Syynä oli hänen kertomanaan, ettei voi tässä olla, koska katson väärin, kontrolloin syömistä, sanon vääriä asioita, v—len koko ajan jne. Hän ei suostu keskustelemaan, se menee syyttelyksi ja raivoamiseksi ja lopulta minä itken. Sitä en varsinkaan saisi tehdä, koska se ahdistaa häntä ihan h…sti. En osaa korjata asiaa enää mitenkään.  Tyttäreni (25 v) kokee tilanteen samankaltaisena, mutta lievempänä.

Suurin murhe on syömisen kontrollointi. Olen itse ollut lihava lapsi ja nuori. Vanhempani olivat aina töissä ja kasvoin eineksillä, donitseilla ja limsalla. Taskurahaa oli aina ja saatoin vielä sängyssä peiton alla syödä kylmää grillimakkaraa! Äitini oli kaunis ja hoikka nainen ja saattoi vihjailla lihavuudestani ja tuskailla, kun vaatteita ei meinannut löytyä. Kaverit ilkkuivat kilojani, en osallistunut leikkeihin, kesällä pukeuduin ylisuurin collegehuppareihin, koska T-paidassa vatsamakkarat näkyivät. Teini-iässä iho oli jo venynyt ja naiseuden merkit hävisivät ihran alle – rinnat olivat suuret, raskaat ja venyneet jo ennen kuin varsinaisesti alkoivat kasvaa. Häpesin itseäni ja kehoani – ja sitä häpeän edelleen. Minulla ei ole koskaan ollut kaunista, kiinteää ja nuorta vartaloa ja olen siitä äärimmäisen surullinen. Kun sitten sain omia lapsia, pidin huolen, etteivät he koskaan saaneet eineksiä, karkkipäivä oli kerran viikossa ja silloinkin herkkujen määrä rajattu ja lapsilla oli tarkat ruoka-ajat. Jos annoin lapseni äidilleni hoitoon, vein valmiiksi pakatut ruuat ja tarkan aikataulun, jota tuli noudattaa. En luottanut äitiini ja vannotin moneen kertaan, että herkkuja ei saa antaa eikä varsinkaan ennen ruokaa. 

Niin äitini, kuin hänen langanlaiha sisarensa olivat (ja ovat edelleen) omaa syömistään tarkasti kontrolloivia naisia, jotka kuitenkin tumppasivat epäterveellistä ruokaa lapsilleen ja onnistuivatkin kasvattamaan neljästä lapsestaaan kolmesta lihavan  – kahdesta sairaalloisen lihavan. Samanaikaisesti kun ruokaa tarjottiin, ihmeteltiin ääneen lapsen suurta ruokahalua ja naurestkeltiin muka hyväntahtoisesti, että ”kylläpä hälle maittaa”. Tämän virheen halusin korjata. Menin ojasta allikkoon.

Minusta tuli äärimmäinen kontrolloija, että kaikki varmasti menisi hyvin, ei sattuisi mitään, kukaan ei lihoisi ja kaikilla olisi turvallista ja mukavaa. Yritin luoda idylliä täysin väärille perustuksille. Valitsin epävakaan, ilkkuvan ja turvattoman hunsvottipuolison – kuinkas muutenkaan, siinähän minulla oli kontrolloitavaa. Poikani asettui perheessämme ristiriidoissa aina minun puolelleni ja varmasti kärsi tilanteesta aivan valtavasti. Hän joutui ottamaan henkisesti aikuisen roolia monessa kohdassa, kun henkisesti romahdin mieheni syyttelyissä ja ilkkumisissa. Rauhoituttuani jatkoimme elämää entiseen malliin. Muille ei kerrottu.

8 vuotta sitten en enää jaksanut ja seurasi raastava ero. Lapset pitivät eroa viisaana ratkaisuna. Elämä rauhoittui, mutta vähitellen poikani alkoi muuttua vihaisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi, pelasi huoneessaan, haukkuin paljon muita ja vähätteli muiden tekoja. Hänellä ei ollut oikein kenestäkään mitään hyvää sanottavaa, isästään kaikkein vähiten . Isä ei häneen pitänyt yhteyttä juuri lainkaan, eikä poikakaan  halunnut olla isänsä kanssa. Armeija tyssäsi alkumetreillä ahdistuksen vuoksi (ja astman, jota poika itse pitää syynä). Opiskelupaikka irtosi helposti arvostetusta opinahjosta ja poika onkin nyt toteuttamassa suurta haavettaan opiskelujen saralla. Tyttökaverikin on välillä ollut, mutta nyt suhde on enää ystävyyssuhde. Vihaisuutta, kontrollointia, raivoa ja epävarmuutta on olemuksessa koko ajan. Hän syyttää olosuhteita omasta pahasta olostaan, mutta on sitä mieltä, ettei tarvitse apua, kunhan pysyttelee poissa lapsuudenkodistaan ja erityisesti minusta, joka aiheutan kireyttä ja vääränlaista tunnelmaa. Hän kuitenkin korostaa, ettei minun pidä ottaa asioita ”itseeni”. En ymmärrä, miten voisin mitenkään tilannetta korjat.